Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat
täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston
puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle,
sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa
lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin,
kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani
edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni
ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain
eteen paneutuen maata.
Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä
kaipauksesta.
Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä
hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin
muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.
Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin
_sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko
sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen
avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne
hallitsitte heitä.
Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi
unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän
syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit
aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja
kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa
itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen
onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi
lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.
Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat
kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän
vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit
tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt
nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin
voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut
tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka
sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui
puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi
mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä
sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka
itse on tappanut.
Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi
kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska
minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi
oli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua
_ainoaksesi_.