Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan
ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli
voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko,
rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!
Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En
tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit
toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit
luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut
katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin
rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.
Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä
iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä
samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja
työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi
olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.
En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään
ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa
sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen.
Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.
Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi
hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri
paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta
suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja
kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri
huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja
toistit kuiskaten nimeäni.
Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut
mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.
Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit
sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä
sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.
Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin
tuntein.
En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka
silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan
itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni
surulliseksi.
Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!
— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten
irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.