Ja sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena
hämmästyttävänä yllätyksenä.
Se oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen.
Olin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi.
Riensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit
kun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala
ja siinä väreili pidätetty itku.
Katsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia.
Kaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä
sinun on? Miksi olet tuollainen?
Vastasit katkonaisesti:
— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta
öillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja
sain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä
koskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en
voinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä
ajattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.
En ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin
pyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä
sairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —
Saneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä
sanoit, kuin anteeksi pyytäen:
— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa.
Sitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä
sanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko,
mutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen
sinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja
rauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi.
Hakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en
löytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.
Näin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.
Rinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut
voitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi,
enkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua
rakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun
itseäni rakastavan.