Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko
heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.
Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja
tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin
naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi
venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta
silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien
huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:
Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit
hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra
armottomasti ja syvään.
Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua.
Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat
laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto
oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia
kasvoja hain turhaan.
Riensin kotiini miettien:
Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi,
salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.