Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli
hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina.
Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä
kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät
sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen
vierailun jälkeen painui levolleen.
Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan
hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat
kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului
ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä
jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja
elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein.
— Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua?
Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita,
jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen
kukkia heittelevät? — —
Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin
ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa
olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi
kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.
— Mitä mietit poikani? hän kysyi.
— Elämän arvoitusta, vastasin.
— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.
— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?
— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan
tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä
saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja
häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet
sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi
pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —
— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni
ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.
Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja
poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka
hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi
tummalle taivaanlaelle.
Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan
akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille
asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita,
mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani
Jumalan silmiksi.