Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja
talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät
täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire.
He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen
ostettavansa ensin.
Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin
kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei
ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja
liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.
Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut
naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin.
Puhdas kulta katinkultaan.
Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä
suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta.
Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli
nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet
erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona,
jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän
nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —
Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien
kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä
asui usein tuska.
Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän
usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla
kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja
hänkö oli jättänyt tuskan?
Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.
Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin,
katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä.
Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet
kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen
rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus,
hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret
kyyneleet.