III.

Sotamiehen lause: "kuollut on puhunut!" olikin totta. Veressänsä makaava

mies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta

henkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli

niin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki

velvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin

pudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä

ihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen

pelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen

lääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen

mukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.

Jumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja

ylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä

tapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän

eloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin

pelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon

ja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.

Oikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava

puolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden

huojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki

poloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut

sitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei

kukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa,

hänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan.

Mutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei

tuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin

uskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa.

Kaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin

kuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä

yltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.

Vanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut

autuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata

palkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja

hänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää -- ei hän voinut löytää avainta

lunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä

näillä raamatun sanoilla: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi

luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi

tulleet;" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla:

"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei

lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt."

Jos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin

voinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin

ollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat

ukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi

valittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin

sielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti

Jumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa

täytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti

miniäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi

takaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei

hänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden,

sillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen

elämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.

Sabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset

tuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan

miehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja

tyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin

velvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän

huolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin

onnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa

ruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa,

jota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn

kärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista;

lapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi,

mutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista

varallisuuttansa.

Lain-asia nieli vähitellen vouraajan kaikki varat ja lopetettua oli se

maksanut niin paljon, että Sabina parka lapsineen ja henkeänsä potevane

appineen olivat melkein paljaina ja köyhinä; hänen täytyi jättää

arentinsa ja ottaa asuinpaikaksensa huono mökki. Maksaaksensa

jokapäiväiset tarpeensa ei ollut hänellä muita neuvoja, kuin päivätyön

tekeminen ja kerjääminen.

Nyt julistettiin tuomio; se määräsi Leonardolle kuuden-vuotisen

kaleri-rangaistuksen. Kun isä parka kuuli tämän tuomion, pani hän

kätensä ristiin ja sanoi: "Herra Jumala, armahda!" Sitten pani hän

silmänsä ijäksi kiinni.

Juuri kun Leonardoa piti vietämän Marseillen kaupunkiin, vietiin hänen

ohitsensa ruumista, jota saattoivat ainoastaan kantajat, pappi ja

messupojat.

"Ketä siinä haudataan?" kysyi Leonardo.

"Vanhaa Leonardoa," vastasivat kantajat, jotka eivät tunteneet vankia.

Silloin loi Leonardo hirviällä surulla silmänsä taivaaseen. Mutta kohta

täyttivät kyyneleet hänen silmänsä; hän kätki kasvot käsiinsä ja kulki

alla-päin niin edellensä.

Kaleri-orja: Kertomus rahvaan perheille · 第 7 / 8 题