Sotamiehen lause: "kuollut on puhunut!" olikin totta. Veressänsä makaava
mies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta
henkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli
niin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki
velvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin
pudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä
ihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen
pelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen
lääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen
mukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.
Jumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja
ylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä
tapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän
eloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin
pelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon
ja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.
Oikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava
puolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden
huojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki
poloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut
sitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei
kukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa,
hänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan.
Mutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei
tuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin
uskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa.
Kaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin
kuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä
yltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.
Vanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut
autuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata
palkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja
hänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää -- ei hän voinut löytää avainta
lunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä
näillä raamatun sanoilla: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi
luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi
tulleet;" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla:
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei
lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt."
Jos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin
voinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin
ollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat
ukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi
valittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin
sielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti
Jumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa
täytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti
miniäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi
takaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei
hänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden,
sillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen
elämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.
Sabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset
tuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan
miehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja
tyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin
velvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän
huolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin
onnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa
ruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa,
jota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn
kärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista;
lapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi,
mutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista
varallisuuttansa.
Lain-asia nieli vähitellen vouraajan kaikki varat ja lopetettua oli se
maksanut niin paljon, että Sabina parka lapsineen ja henkeänsä potevane
appineen olivat melkein paljaina ja köyhinä; hänen täytyi jättää
arentinsa ja ottaa asuinpaikaksensa huono mökki. Maksaaksensa
jokapäiväiset tarpeensa ei ollut hänellä muita neuvoja, kuin päivätyön
tekeminen ja kerjääminen.
Nyt julistettiin tuomio; se määräsi Leonardolle kuuden-vuotisen
kaleri-rangaistuksen. Kun isä parka kuuli tämän tuomion, pani hän
kätensä ristiin ja sanoi: "Herra Jumala, armahda!" Sitten pani hän
silmänsä ijäksi kiinni.
Juuri kun Leonardoa piti vietämän Marseillen kaupunkiin, vietiin hänen
ohitsensa ruumista, jota saattoivat ainoastaan kantajat, pappi ja
messupojat.
"Ketä siinä haudataan?" kysyi Leonardo.
"Vanhaa Leonardoa," vastasivat kantajat, jotka eivät tunteneet vankia.
Silloin loi Leonardo hirviällä surulla silmänsä taivaaseen. Mutta kohta
täyttivät kyyneleet hänen silmänsä; hän kätki kasvot käsiinsä ja kulki
alla-päin niin edellensä.