IV.

Neljä vuotta jälkeen tuli matknstavainen pappi Marseilleen. Oli noin

keski-ikäinen mies; halpa veljeyskunnan puku peitti hänen laihan

ruumiinsa, ja kalveat, kuopallansa olevat poskensa ilmaisi joko kuoleman

alottaneen hävitystyönsä, tahi väsymättömän elämän sortaneen hänen

voimiansa, kun ei suonut itselleen tarpeellista lepoa ja virkistystä.

Katsellessa papin silmiä, joissa loisti lempeys, rakkaus, sääliväisyys

ja hyvän-tahtoisuus, havaitsikin jälkeisemmän olevan oikean syyn hänen

riutuneesen muotoonsa. Oli niinkuin lähetetty ottamaan onnettomain ja

murheellisten ristin omille hartioillensa, ja saattamaan lohdutusta,

iloa ja rauhaa kurjuuden majoihin.

Niin pian kuin pappi tuli kaupunkiin, lähti hän heti satamaan ja kyseli

niitä laivoja, joissa kaleri-orjat olivat.

"Onko lupaa," kysyi hän yhdeltä päällysmieheltä, "käydä vanki-poloisten

luona?"

"Ompa kyllä," vastasi tämä äänellä, jossa oli mitä hyvänsä, paitsi

sääliväisyyttä ja hyvyyttä. "Olkaa varoissanne, kunnioitettava

hallitus-isä," lisäsi hän. "Jos teillä on rahoja, niin on parasta

ett'ette sitä ilmaise, sillä he kerjäävät niitä teiltä, ja jos yhdelle

annatte, niin puuttuvat teihin toiset niinkuin pedot."

"Ole siitä huoletoinna, ystäväiseni," vastasi pappi surullisesti

hymyillen. "Jos rahat yksin voisivat auttaa ja huojentaa, niin olisi

käyntini aivan hyödytöintä; sillä niistä vähistä rahoista, jotka minulla

on, ei olisi paljon apua. Mutta sanokaa, pitääkö teidän seuraaman

minua?"

"Se on tarpeetonta," vastasi päällysmies lyhyesti ja kylmästi. "Herrat

kalereissa eivät voi pyrkiä matkoihinsa, ja ettehän te kahleita murra!"

Ja sillä jätti hän papin, joka nyt alkoi surullisen kulkunsa kalerista

kalerihin. Mikä surkea näky! Minne hyvänsä silmä näki, kohtasi häntä

ihmis-kurjuus hirmuisimmassa muodossaan, ihmisen vapaus syvimmässä

alennuksessaan. Orjat, rauta-kahleilla taotut kiini laivaan, olivat

kalveilla ja laihtuneilla kasvoillaan eläväin ruumisten näköisiä, jotka

pilkkasivat elämää; olivat ihan kuin haudasta ylös-nousseita

siirtolaisia, jotka muodollaan ja vaikealla työllään näyttivät olevan

määrätyt pilkkakuvaksi muuttamaan Jumalan isänrakkauden, ja kristinopin

hyvät työt, niinkuin myös Raamatun sanat: "Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä

autetuksi ja autuuden tietoon tulemaan."

Useimmat toimittivat työnsä tuimalla ja synkeällä uhalla, kolkon

epätoivon tuntomerkki; ja hirmuisilla koston mietteillä, jotka

ainoastaan toivoivat vapauden hetkeä saattaakseen kuolemaa ja turmiota

ihmiskunnan ylitse; ainoastaan muutamain kasvoista ja käytöksistä näkyi

hiljainen nöyryys surkuteltavassa tilassaan, ja ne loivat silmänsä alas,

kun pappi lähestyi.

Näiden seassa oli eräs 30-vuotinen mies, johon matkustavainen etenkin

mielistyi. Vaikka kurjuus ja rasittava työ oli painanut kuvasimensa

hänen laihtuneihin ja surkahtuneihin kasvoihinsa, oli kuitenkin kaikessa

hänen muodossaan liikuttava nöyryys ja kärsivällisyys, hänen synkistä

silmistään loisti lempeä ja sävyisä olemus, joka osoitti sekä raskaan

kivun ja sydämmellisen katumisen niitä rikoksia, jotka olivat hänen

sinne saattaneet, kuin myös kristillisen tyytyväisyyden kovaan

kohtaloonsa. Varmaan pappi näki vielä selvästi, kuinka kyynel toisen

perästä vieri kaleri-orjan poskia myöten ja putosi laivan-kannelle.

Liikutettu syvimmästä sääliväisyydestä lähestyi pappi tätä nuorta miestä

ja sanoi: "Ystäväni, sinä itket? mikä sinua vaivaa, mikä sinua niin

syvälti surettaa?"

Vanki katsahti ylös, silmäili kysyjää raskaalla surumielisyydellä ja

pudisti päätänsä, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa ett'ei kukaan voisi

auttaa häntä kurjuudessaan.

"Puhu!" jatkoi pappi rukoillen, "kentiesi voin jotakin tehdä tuskasi

huojentamiseksi. Jos se on rahalla autettava, niin puuttuu minulta tosin

sitä, mutta Jumalan avulla tapaan kyllä ylevämielisiä ystäviä, jotka

ottavat asiasi. Ne vähät, kuin minulla nyt on, annan mielelläni

sinulle."

Vanki pudisti vaan vielä surkeammalla hymyilemisellä päätään, viimein

sanoi hän: "Ah, kunnioitettava herra, kurjuuttani ei käy rahalla

huojentaminen eli pois-ottaminen. Mitä mä tähän viheliäiseen elämään

tarvitsen, sen saan täällä, ja se on niin vähä, että tuo ei minua

huoleta. Mikä mieltäni pahoittaa, on eräs synti, jonka kauhea raskaus

kohta sortaa minun; en voi kauvemmin sitä kantaa."

Kyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen,

vakainen mies itki kuin lapsi.

"Luota minuun," jatkoi pappi, "kentiesi on se kuitenkin mahdollista

sinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja

niin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole

siihen huojennusta antanut."

"Oikein," huudahti vanki surumielisen ilolla, "nämät sanat vahvistavat

puheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa;

päivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein

häpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa

onnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja

kirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä

ihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme

huojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet;

herjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä

saamat. Herra," jatkoi vanki hartaasti, "näihin neljään vuoteen olette

ensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut

sääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle

semmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu,

niinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon

teitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta

löytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta."

"En päästä sinua," sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. "Sinun täytyy

olla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle

kärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa."

"Olkoon niin!" vastasi vanki. "Tahdon tunnustaa syntini edessänne.

Ainoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen,

tuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan

poika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni

parempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää

opetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen

elämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien

löyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan,

työttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin

kylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni

leväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta,

pahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä

ajalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin,

ennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä

nuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä

syntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen

jalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä

vaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni

ja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. --

Vältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa

koston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin

metsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen.

Luulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta

pääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi

asian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua

julistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen

kalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun

nöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista

suurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa

rasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta

elämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani

joutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen,

tulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä

häpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat

lopettaneet hänen elon päivänsä."

Leonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon

kalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.

Pappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan

äänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän

aikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi

tämä taas puhua ja sanoi: "Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni

kamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa

ja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen

saanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja

kolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta

puutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä

kärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi,

ett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain

ansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan

nojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen,

syntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja

koto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi

ei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät

nälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle?

Ei, -- ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan

tuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään

kuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta

viimeisen lohdutukseni!"

"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!" lohdutti häntä pappi. "Jumalalla on

armoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt

suuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei

ole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua

synnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi."

"Ah," sanoi Leonardo, "kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin

rangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä

kuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni

ja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!"

"Ei kuolla!" vastasi pappi. "Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää

elon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä

olet tehnyt. -- Etkö sanonut Leonardo," jatkoi pappi, "sinulla vielä

olevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?"

"Niin," huudahti vanki, "vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta,

joidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua

perikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa

ja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni

kuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle

armollinen -- mitä sitten teen, en tiedä!"

"Ei niin rajuisesti;" varoitti pappi. "Kristityn ei tule milloinkaan

olla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa

että kuningas sinun armottaisi?"

"Ei!" vastasi Leonardo toivotonna. "Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu

siitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä

armo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja

lapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut

heidän!"

Pappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui

viimein vangin eteen sanoen: "Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi

tulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun

kahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?"

"Heti paikalla, herra!" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen

loiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas

entinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän

toivottomuuden äänellä lisäsi hän: "Minä houru, minä kurja

ihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä

ajatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta,

pakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin

vaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon

kultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!"

Pappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt

pois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä

tähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden

silmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka

neljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen

sanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä,

siunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä

kuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt

häntä puhutellessa.

Mutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli

kaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu

hyvänluontoiseksi mieheksi.

"Hyvä herra," sanoi pappi hänelle, "ette minua tunne. Nimeni on Vincent,

eli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula."

"Mitä!" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. "Te olette

pappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri,

tehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden

syvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen

omaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta

jokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa

kantoi orjan kahleet?"

"Minä se olen," vastasi Vincent, ja lisäsi: "ehkä en ensinkään ansaitse

sitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin

mieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän

asiani hyvin tulevan toimeen."

"Puhukaas vaan asianne, kunnioitettava herra," sanoi upsieri; "mitä mä

voin, sen tahdon tehdä, näyttääkseni teille kuinka korkeassa arvossa

teidät pidän, ja kuinka kaikkein onnettomain ihmisten nimessä teitä

kiitän."

"Teillä on," jatkoi Vincent, "kaleri-orjain joukossa eräs

Leonardo-niminen nuori mies Hyéres'istä. Minkä maineen voitte hänestä

antaa?"

"Kaikin puolin hyvän!" vastasi upsieri. "Leonardo on niitä harvoja,

jotka rangaistus-laitoksessamme eivät tule pahemmaksi, vaan todesti

paratuksi. Niihin neljään vuoteen, mitä hän täällä on ollut, ei ole

vähintäkään valitusta ollut hänen päällensä; hän on väsymätöin töissänsä

ja toimittaa net nöyrästi ja mielellänsä. Hän on jo saattanut monta

vierus-vankeistansa parempaan rikoksiensa tuntemiseen ja tunnustamiseen;

hän kärsii varsin surullisen kohtalonsa semmoisella nöyryydellä ja

kuuliaisuudella, jota harvoin tavataan. Jos kaikki hoitoni alla olevat

vangit olisivat tä'n Leonardon laiset, niin voisi minulle onnea

toivottaa virkaani."

"Ylevämielinen herra!" sanoi Vincent vielä, "ei ainoastaan maineenne

onnettomasta Leonardosta, vaan myös oma ihmisiä rakastava sydämmenne

kehoittaa minua rukoustani esittelemään. Leonardon on vielä kaksi vuotta

rangaistustansa kärsiminen. Hän on myös minulle maininnut, että hänen

poissa kotoa olonsa on saattanut hänen vaimonsa ja lapsensa suurimpaan

puutteesen ja että heidän täytyy nälkään nääntyä, joll'ei pikainen apu

ehdi. Tässä ei kuitenkaan kukaan voi enemmän auttaa kuin Leonardo itse;

hän on voimakas ja tahtoo työtä tehdä, ja hän ansaitsee kyllä niin

paljon kuin tarvitaan omaistensa elättämiseen. Mutta siksi täytyy hänen

olla vapaana. Minulle on sanottu että Leonardo pääsisi vapaaksi samana

hetkenä kuin löytää jonkun, joka tahtoo kahdeksi jälellä olevaksi

vuodeksi astua hänen siaansa. Onko se totta?"

"On kaiketi," vakuutti upsieri. "Laki sallii vapauttamista sillä

ehdolla; mutta tämä voisi yhtä hyvin olla luvatonta, sillä tähän asti ei

ole vielä täällä ollut semmoista miestä, joka olisi tahtonut astua

vangin siaan, ja tämä," jatkoi hän surullisesti hymyillen, "helposti

ymmärrettävistä syistä."

"No, Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti Vincent liikutetulla sydämmellä,

"että toivo tällä kertaa ei tule häpeään. Ylevämielinen herra, minä olen

löytänyt erään, joka tahtoo astua Leonardon siaan. Minun tietääkseni on

tämä mies nuhteetoin, eli ainakin semmoinen, jota ei julkinainen häpeä

ole saastuttanut, pääseekö Leonardo vapaaksi samana hetkenä kuin tämä

tulee hänen siaansa?"

"Heti, kunnioitettava herra," sanoi upsieri enenevällä kummastuksella.

"Mutta kukapa se olisi, joka vapa-ehtoisesti tahtoisi pukeutua kähleihin

ja ottaa päällensä semmoisen häpeän ja pahan nimen?"

"Minä se olen itse!" vastasi Vincent muuttumattomalla mielellä ja

jatkoi, kun näki upsierin tahtovan ruveta tätä kovin kummastelemaan:

"Älkää minulle tästä enää puhuko, ylevämielinen herra, päätökseni on

niin luja, ett'ei mikään koko mailmassa voisi sitä muuttaa. Uskokaa

minua, se joka Tunis'issa on kantanut orjan-kahletta epäuskoisten

hirmuhallituksen ja raa'an ankaruuden alla, se ei pelkää kaleri-orjain

työtä Marseille'ssä niin kristillisen miehen hoidon alla, kuin te

olette. Mutta muistakaamme, että joka minuutti, jonka me täällä

vietämme, on Leonardo poloiselle tuskallinen ijäisyys."

"Mutta kunnianne?" sanoi upsieri. "Oletteko ajatelleet sitä, että

kymmenen vuoden orjuus Tunis'issa ei vastaa kymmenettä osaa sitä häpeää,

jonka kaleri-orjan kahleet yhdessä tiimassa saattavat päällenne?"

"Kunniani!" vastasi pappi hymyillen. "Onko mielestänne kunniani todella

vaarassa? Ihmisten edessä olen kentiesi häväistynä; mutta ei niinkään.

Kadotanko orjan kahleita kantaessani teidän silmissä sen arvon ja

kunnioituksen, jolla olette minua ennen kohdelleet? Ei suinkaan. Totinen

kunnia on oma tuntomme siitä, että teemme jotain Jumalalle otollista, on

todella osoitettu rakkaus ihmisiä kohtaan. Ja mitä on kaksi vuotta

kärsiväisen ihmiskunnan palveluksessa? Eikös kokonaisen perheen

pelastettu henki vuodata ylitseni semmoista rauhaa ja siunausta, että

tunnen itseni runsaammasti palkituksi kuin ansaitsisin?"

Upsieri tahtoi vielä sanoa jotakin vastaan; mutta Vincent poisti kaiken

tämän muuttumattomalla vakavuudella, ja viimein ei hänellä ollut muuta

neuvoa, kuin kutsua tykönsä kaleri-seppä, ja hänen ynnä papin kanssa

mennä siihen kaleriin, johon Leonardo oli kahleistaan taottu kiini.

"Leonardo, sinä pääset vapaaksi!" huusi Vincent häntä vastaan. "Muutama

tässä on joka tahtoo astua siaasi!"

Vanki raukka ei uskonut korviansa; niinkuin olisi hän kadottanut

järkensä, silmäsi hän äänetöinnä ja hämmentynynnä tulevia. Kun nyt

kuitenkin seppä upsierin käskyn mukaan löi kahleet irti hänen päältään

ja nämät roiskaen putoivat alas kannelle ja hän tunsi itsensä vapaaksi

ja irtaiseksi, lankesi hän polvillensa ja itki kuin lapsi autuallisesta

ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui kohta katkeraksi, kun hän suureksi

hämmästykseksensä näki papin antavan esiin kätensä ja jalkansa, ja sepän

rupeevan takomaan kahleita niihin.

"Jumalan tähden!" huudahti Leonardo, "te itse, kunnioitettava herra? Ei

ikänä! Vaikka vapaus tekee minun niin sanomattoman onnelliseksi, en

kuitenkaan tahdo tällä ehdolla sitä ostaa. Seppä, pane kahleet

päälleni!"

"Ei niin, jalo nuori ystäväni!" vastasi Vincent iloisesti hymyillen,

niinkuin olisi menemässä suureen iloon. "Minulle ovat kyllä nämät

kahleet huokeammat kuin sinulla. Minä olen yksinolevainen mailmassa, ja

sen toimituksen, johon Jumala on minun määrännyt, voin tässä helpommasti

täyttää kuin muualla."

"Hyväntahtoinen, ylevämielinen mies!" jatkoi Leonardo, "mikä voi teitä

pakottaa tämmöiseen luopumiseen?"

"Kiitollinen rakkaus Herraasi kohtaan, jonka palveluksessa minä olen!"

vastasi Vincent. "Ja jos mä voisinki kymmenesti kärsiä ja kuolla sinun

edestäsi, niin ei se olisi vähääkään, ei mitään sitä vastaan kuin

Herramme Kristus minun edestäni on ristissänsä kärsinyt. Älä viivy,

Leonardo, joudu, joudu vaimosi ja lapsiesi tykö! Jumala siunatkoon sinua

ja sinun kätesi työtä!"

Kauvan seisoi Leonardo epäillen ja arvellen mitä hänen oli tekeminen.

Mutta kun hän näki tuon itsensä altiiksi antavan ihmisrakkauden

Vincentin onnellisissa silmissä, sai hän voimaa ottamaan vastaan uhrin,

jonka kautta tunsi itsensä ajaksi ja ijankaikkisuudeksi olevan Herran ja

Vapahtajan omaksi lunastetun. Hän syleili papin polvia, suuteli hänen

kättänsä kovasti nyyhkien, ja sanoen: "Tuolla ylhäällä autuain kirjossa

saatte, jos ei Jumala minua hylkää, lukea myös minunkin nimeni!" nousi

hän ylös ja kiirehti sieltä pois.

Haluatko, lukia, kuvailemaa kuinka Leonardo mökissä jälleen tapasi

sairaan Sabinan ja hänen nälkäiset lapsensa? Et! mutta jos tiedät, että

Leonardo vaimonsa jalkain juuressa kuuli anteeksi-antamisen sanat,

väsymättömän työ-ahkeruutensa kautta pelasti vaimonsa ja lapsensa

häviöstä, ja koko elämänsä ajan vaelsi Jumalan pelossa, niin tiedät

kyllä.

Mutta vanha pappi, Vincent de Paula, vietti nuot kaksi vuotta

kalerivanki-laivoissa, ulkonaisesti saastutettuna suurimmalla häpeällä,

vaan kristillisessä sydämessänsä vapaana, kunnian kruunulla

kaunistettuna Jumalan lapsena. Mitä hän vaikutuksestansa kalereissa oli

toivonut, se tuli täysimmin määrin toteen. Hän johdatti nuot

ruokottomat, jumalattomat kaleri-orjat kristilliseen tuntoon ja

katuvaiseen kärsivällisyyteen; hän oli onnettomain vanki-poloisten

turvana, opettajana ja lohduttajana, ja kun hän kahden vuoden kuluttua

lähti kalereista pois, voi hän lohdutta sydäntään sillä autuaalla

varmuudella, että oli koonnut nämä kadonneet ja eksyneet lampaat

herransa tarhaan.

Vincent de Paula, Hermann August Francke'n vertainen katolisten kesken,

oli syntynyt vuonna 1576, Povi'n kylässä Ranskan maalla. Koko elämänsä

pyhitettiin kristilliseen hyvän-tekeväissyyteen; hän asetti, erään

rikkaan ja Jumalata pelkäävän rouvan avulla, lähetyssaarnaaja-seuran,

jonka Lasaristeiksi kutsutut jäsenet etenkin ahkeroitsivat köyhäin

hoitamista niin hengen että ruumiin puolesta, ja joidenka tulisi Herran

hengessä täyttää tämä käsky: "Köyhille pitää saarnaaman Evankeliumia."

Myös oli hän Laupiaitten Sisarten yhdyskunnan ja Löytölasten Turvapaikan

asettaja. Hän kuoli vuonna 1660, 84 vuoden ikäisenä, ja pantiin

sittemmin katolin kirkon pyhäin miesten joukkoon.