Noin tiiman kuluttua puoliyöstä, joka seurasi tätä Leonardon perheelle
niin surullista päivää, kuului kova ja hätäinen kolkutus huoneen ovelta.
Sabina, joka ei voinut nukkua, sillä suru ja huoli kalvoi hänen
sydäntään, nousi ylös, kiiruhti ovelle ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Avaa Jumalan tähden!" vastasi miehensä ääni. Sabina avasi, ja Leonardo
hyökäisi sisään kalveana ja hämmästynynnä ja salpasi oven perästänsä
semmoisella hädällä ja kiivaudella, että olisit luullut rosvoin ja
murhaajain häntä takaa ajavan.
"Leonardo, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sabina, vapisten säikähyksestä.
"Eihän sinulle ole mahtanut vahinkoa tulla? Puhu toki! äänettömyytesi,
levottomuutesi kuolettaa minun!"
"Sabina," sanoi hänen miehensä, "olet aina sanonut minua rakastavasi.
Tahdon sen uskoa; mutta näytä se myös nyt toteen! Jos joku sinulta
kysyy, josko tänä yönä olin kotona, tahdotko silloin sanoa: oli?
Vastaa!" jatkoi Leonardo tuskallisella kiiruudella. "Jos et ole minua
pettänyt rakkautesi vakuutuksilla, tahdotko siis tehdä mitä mä sinulta
pyydän?"
Mutta ennen Sabinan hämmästyksestänsä toinnuttua kuului raskaita
askeleita portailta. Iso-isä, tästä eriskummaisesta kolinasta
herättyään, tuli alas kysymään mikä nyt oli asiana. Leonardo juoksi
isänsä vastaan, lankesi hänen jalkain juureen ja huudahti: "Isä, en ole
enää yhtäkään rakkautenne osoitusta ansaitseva! mutta jos surkuttelette
poikaanne, niin auttakaa minua ja saakaa vaimoani samaa tekemään."
"En ymmärrä sinua," vastasi ukko. "Mitä siis on tapahtunut? mitä
saatamme tehdä pelastukseksesi? ja kenestä? Kuka se on, joka sinulle
pahaa tehdä tahtoo?"
"Ah, armahtakaa minua, olen tappanut ihmisen!"
"Murhaaja!" huusi vanhus kauhistuksella ja astui muutaman askeleen
takaperin. Sabina voihkasi kovaan voivotus-huutoon ja voipui voimatoinna
alas tuolille.
"Isä," jatkoi Leonardo, "älkää saattako minua kovimpaan kurjuuteen.
Älkää kuulematta minua tuomitko. Saatte tietää kaikki -- kaikki, mutta
ei nyt; ei ole minulla sanoja rikostani selittää mutta pelastakaa minä!
Mahdollista on ett'eivät löydä jälkeheni. Mutta jos niin olisi, jos
teiltä ja Sabinalta kysytään, tahdotteko silloin todistaa minun tänä
yönä olleeni kotona tykönänne?"
"Siis väärää valaa, väärää todistusta vaadit meiltä?" kysyi ukko.
"Ihmisten edessä, ei Jumalan edessä," lankesi Leonardo äkkiä puheesen.
"Tahdon katua millä tavalla vaan vaaditte, tahdon viettää koko
elinkauteni kurjuudessa, kiron-alaisuudessa, mutta pelastakaa vaan minä
ihmisten oikeuden käsistä. Isä! Sabina! ettekö yhtään surkuttele
onnetonta Leonardoanne?"
Ukko oli vaiti, rakkaus ja surku poikaansa ja pelko Jumalaa ja Hänen
oikeuttansa kamppailivat hänessä kovan kamppauksensa.
"Minä teen sen!" sanoi viimein Sabina päättävällä vakavuudella. "Tahdon
mennä hukkaan, jos voin pelastaa sinun, Leonardo!"
"Pidä!" huusi ukko, "älä niin kerkeästi poista ijankaikkista autuuttasi!
Vielä en tiedä mitä pitää minun tekemän. Molempain pitää meidän
kuitenkin sopiman Leonardon pelastuksesta, peräytä sanasi, Sabina!
Varhain huomenna tahdomme neuvoitella, ja siksi pyytää Jumalalta
valistusta. Mene nyt levolle, poikani, jos vaan lepoa saat, ja rupee
Jumalaan rukouksissasi, että hän sanoisi, miten sinun on menetteleminen.
Sinun tulee saada olla yksinäsi nämä muutamat tunnit."
Ukko vetäikse takaisin kamariinsa ja kehoitti toisiakin samoin tekemään.
Tulevana aamuna puhuttiin koko kaupungissa miehen, liki-asuvan
kartanoherran metsämiehen olevan metsään tapetun, epäilemättä
metsärosvoilta. Ruumis oli löytty veressään ja viety asuntoonsa.
Koska molemmat Lucilon veljekset eivät olleet aivan hyvässä huudossa,
katsottiin todennimiseksi heidän olevan murhaajain, tahi ainakin siihen
osallisten. Nuorta Franciscoa myös pelättiin, jonka ohessa
vastenmielisesti ja arasti mainittiin Leonardonkin nimeä, ehkä kyllä
tiettiin hänen usein ja mielellänsä ruvenneen näiden raivokkain
jahti-kumppanien pariin. Mutta kohta mykistyi rahvaan päättämys.
Poliisin tuomio pelasti nämät kolme syytteen-alaista tästä kovasta
syytöksestä, sillä sekä molemmat Lucilot että myös Francisco olivat
jostakin ryöväyksestä edellisenä yönä pantu kiinni, ja murha oli vasta
puoliyön aikana voinut tapahtua, koska murhattu metsästäjä oli kello 11
asti ollut perheensä luona.
Mutta Leonardon talossa ei ollut hänen kotia tultuansa hengen rauhaa,
ainoastaan synnissä elähtynyt pahantekiä, joka on oman tuntonsa peräti
kuolettanut, voi pahain tekoinsa päätettyä levolle mennä; mutta Leonardo
oli vielä jumalattomuuden alottelia; omatuntonsa kiusasi häntä
hirmuisilla tuskilla ja karkotti vähäisemmänkin unen hänen silmistään.
Sabina vietti yönsä kyyneleillä ja rukouksilla, ja turhilla kokeilla
miestänsä ilahuttaa ja lohduttaa; iso-isä taas kamppaili rukouksissaan
sen kovan kamppauksen, joka kiusaten veti hänen mielensä milloin
isänrakkauteen, milloin Jumalanpelkoon.
Ennen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella
vakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän
päättää, miten tekisi.
Leonardo alkoi näin: "jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että
molemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne
tottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei
olevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin
alaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit
yksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin
toivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja
vimmaa, vieläpä lisäksi -- en tuota salaa -- teille molemmille kostoakin
pyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli
selkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui
pahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille,
niin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se
janoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni
hyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä
yksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen
kysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului
käyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla
äänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä
tekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä
kuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin
metsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan -- näin verensä juoksevan, ja
nyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä
valloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki
otsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata -- mutta en voinut
mieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. --
Ah! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia.
Niin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on
vallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää
kanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni
tässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu."
"Ei koskaan!" huusi Sabina itkein. "Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo!
Rangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä
pelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja."
"Sabina," sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, "pidätkö Jumalan
pyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet
valmis niiden menettämiseen."
"Miten aivotte tehdä, appi?" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.
"Antaa totuudelle kunniansa!" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti,
mutta vesissä silmin. "Poikani," jatkoi hän kääntyen Leonardoon, "en
aivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja,
niin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri;
kaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten
sydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa,
mutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin
hyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen
ukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii
kuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo,
voin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi
väärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa
valheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit -- ryöväri
ristinpuussa sai armoa Jumalan edessä -- niin saatamme kuitenkin
ijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta
todistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut."
Leonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. "Tiesin," virkkoi hän,
"ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä
minun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni
kalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla -- sillä kuolema tuo minulle levon.
Jumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!"
Sabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain
juureen ja sanoi: "isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja
lapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille
syntimme anteeksi!"
"Sabina," vastasi ukko totisesti, "et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei
Jumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle
mennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se
tie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan."
Nyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen
neljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa.
Sabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen
myötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja
lausui; "en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni
tuottanut, toteen!"
Sotamiehet tunkeusivat sisälle ja karkasivat Leonardoa vastaan.
"Mitä tahdotte?" huusi onnetoin vaimonsa. "Mieheni on syytöin! hän ei
ole metsävartiaa tappanut! Tahdon ottaa Jumalan ja kaikki Pyhät
todistajiksi, että Leonardoni koko tämän yön ei ole ollut kotoa poissa!"
Sotamiehet hymyilivät kuitenkin valjusti ja yksi heistä sanoi: "vaimo,
älkää turhaa vaivaa nähkö! Kuollut on itse puhunut, ja hänen
todistuksensa on teidän todistustanne arvoisempi."
"Kuollut on puhunut!" puhkesi Leonardo kauhistukseen. "Mitä sillä
tarkoitatte?"
"Empä muuta," vastasi sotamies, "kun että kuoleman kolahuksenne olivat
yhtä vailla päästääkseen teitä rikoksenne päätodistajasta. Murhattu oli
niin paljon tunnossaan, että voi tuomarille antaa nimenne ilmi. Eläneekö
hän vielä, sitä en tiedä, mutta luultavaa se ei ole, sillä teillä on
kova nyrkki ja luja käsi, sitä ei voi kieltää, Leonardo. Kuitenkin eli
murhattu mies niin kauvan, että voi teidän päällenne kantaa. Siis ylös!
ja seuratkaa meitä!"
"Jumala ja Isä!" huudahti ukko, pannen sormet ristiin rintansa yli,
"kaikki olet sinä hyvin asettanut! Olet pelastanut minun helvetin
tuskistani ja heittänyt meille armon tien auki! Jumala, minä kiitän
sinua!"
Mutta Sabinasta nyt ei ollut semmoisiin tuntoihin. Hän lankesi
sotamiesten jalkain juureen, syleili heidän polviansa ja rukoili Jumalan
laupiuden tähden armoa, vapautta miehelleen. "Ottakaa minä hänen siaan,"
lisäsi hän, "minä olenkin oikeammiten murhaaja! minä se olin, joka ajoin
Leonardoni kotoa; minä sytytin vihan hänen sydämmessään; minä yksin olen
syypää! Jos ihmisen henki voi sovittaa murhan, niin ottakaa minun
henkeni!"
"Nouse, uskollinen vaimoni!" lausui Leonardo, nostaen häntä ylös. "En
ole semmoista uskollisuutta ja rakkautta ansaitseva. Minun tulee
ansaitun velkani maksaa. Mutta rukoile Jumalaa edestäni, hän voi kaikki
muuttaa".
"Sallitteko," kysyi hän nyt vahdilta, "minun sanoa jäähyväiset
lapsilleni?"
Päämies katseli Leonardoa tutkivilla ja epäilevillä silmillä; sitten
sanoi hän: "Menkää, ja tulkaa kohta takaisin, tahdon luottaa teihin!"
Nyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui
levollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi
isäänsä nähdä.
Sabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin
kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "Nyt olen valmis! Isä" kääntyen
häneen -- "älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun!
Onnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki
kyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen
lähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi,
ja toivo minun kanssani Jumalaan!" Sitten irroitti hän itsensä pois
vaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä
hänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat:
"Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!"
Ja nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta
vankihuoneen pimeyteen.