I.

Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla,

Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos

muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin

ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta

suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa

laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää

kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä;

näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi

lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi

peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee

lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän

hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin

puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana

tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole

satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän

paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita

että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta

puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna

rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta

nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.

Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen

onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen

sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä;

sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla

parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen

kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen

sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman

voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet,

sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja

turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.

1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta

ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa

rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta

puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa

asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita

nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä

täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli

täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja

seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli

iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli

heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin.

ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden

ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset

menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja

iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt

olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa

kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä

sairaaksi. -- "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niin

suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"

"Ah, hyvä Jumala," vastasi miniä kyynelsilmin, "että minun täytyy tähän

myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti,

lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki

tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä

huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta

iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja

eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on

hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle

ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka

nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä

pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan."

"Eksynyt poika raukkani!" huudahti vanhus. "Leonardo oli ennen

hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi

vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä

valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan

totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän

pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka

eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä

elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä".

"Ah, tee se, appi," rukoili nuori vaimo. "Tuhansittain siunatkoon teitä

Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän

hylättyin lastensa tykö!"

Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja

palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli

iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli

olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.

"Hyvää iltaa, Leonardo!" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän

tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse.

"Odota, poikani," lisäsi ukko, "eikö sinulla ole ystävällistä

tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?"

"Ei ole minulla aikaa," vastasi Leonardo. "Minun täytyy jälleen tällä

hetkellä lähteä pois."

"Ja mihin?" kysyi isä. "Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee

itselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa

ympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet

hänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona

oleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua."

"Eivät he minua tarvitse!" vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. "Olettehan

te täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!"

"Mitä sanot?" huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen

äänellä, kuin nuhdellen. "Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille

antaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle

pannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä

velvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja

talosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa

päällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta

isannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka

metsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa

tarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan

toisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta

Isältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän

ylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen

heitä rukoilemaan ja kiittämään häntä."

"En tiedä," sanoi Leonardo synkeämielisesti, "miksikä tänä päivänä

näette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa."

"O, ei ainoastaan tänä päivänä," keskeytti ukko äkisti. "Jo kahtena

vuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole

mitään virkkonut sen tähden että -- jaa, miks'en tuota voi tunnustaa,

sen tähden ett'ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että

hyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun

tulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen

niitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen

tulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan

visseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!"

"Isä!" huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, "tiedätte minun

voivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä

isännän-oikeuteeni kuuluu."

"Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin," vastasi ukko äkisti, kuitenkin

rauhallisesti ja vakavasti. "Isännän-oikeutesi on siinä, että voit

jälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä

puusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi

varallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja

lastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen,

vanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin

muuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on

isännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä

ketään, joka sinua siitä voisi estää!"

Vanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja

nähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen

tytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli

häntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat

surullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä

voivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.

Leonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla

mielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä,

epäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan

ja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui

epätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun

oksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: "Isä, sano mikä minussa teitä

oikeammastansa pahastuttaa?"

"Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi,"

vastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. "Mitä

ovat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin

huolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot

niitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?"

"Olette liian kova minua vastaan!" vastasi Leonardo synkeä-mielisesti.

"Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja

syntistä?"

"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu," vastasi ukko entistä

leppeämmällä äänellä. "Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin

kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo

ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi

oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein

et tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka

ikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet

nirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun

mieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan

rauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja

luottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin

huvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja

josko," pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, "omista lapsistasi olet

kokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan

myös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka

kovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka

ei suinkaan ole hyvä."

Tämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi

kovasti Leonardon sydämmelle. "En ole kaikkia tätä ajatellut," virkkoi

hän. "En tahdo kellekään pahaa tehdä!"

"Mutta kuitenkin sitä teet, poikani," keskeytti isä innoissansa. "Hyväin

töiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on,

ett'et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut.

Jahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle

huonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo

on kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa,

eikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei

muutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse,

poikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman

ajelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä;

jahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset

jahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen

kautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten

ampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas

poikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett'et

tahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?"

Leonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä.

Katumuksen kivistys kuvautui nähtävästi hänen kasvoillensa ja ilmautui

kun hän, seisoen vanhan isänsä edessä, hämyn ja hämmästyksen alaisena

loi silmänsä maahan. Ja jos hän ei suoraan ja rehellisesti tunnustanut

ja todistanut katumustaan, niin oli se siksi, että hän häpesi omien

lapsiensa edessä, ehkä eivät voineet kaikkea ymmärtää. Tämä häpy tulee

kaikkiin, jotka tunnustavat ja katuvat syntinsä; tämä on niitä hetkiä,

kun hyväin henkien pyhät äänet soivat sielussa, tämä on niitä tiloja,

jotka herättävät parantamisen päätöksen, jota ainoastaan vielä

syvemmällä paatumuksella voidaan saada mitättömäksi; tästä tulee väärä

häpy, jos ei ulkopuolisten asiain vallassa olemista voiteta, jos väärä

kunnia, joka ihmisten edessä kelpaa, on painavampi kuin se, joka Jumalan

edessä kelpaa, ja siis poistaa Hänen armonsa.

Kovaksi onneksi piti tämän tärkeän hetken päättymän pahoin Leonardolle.

Vaimonsa Sabina tuli ulos ja kiiruhti miehensä tykö. Lempeästi nuhdellen

otti hän miehensä käden ja sanoi: "Sinä häijy mies, tuletkos toki

viimein kotiin Sabinasi tykö? Etkös siis enää rakasta minua eikä

lapsiasi, kun niin pitkään saatat olla poissa?"

Ja mikä tuli näistä hyvää-tarkoittavista ja sydämmellisistä sanoista?

Sillä hetkellä katosi Leonardon kasvoista katumuksen ja hävyn jälet, ja

viha, uhka, ylpeys ja pilkka kuvautuivat hänen kasvoillensa, hänen

tulisiin silmiinsä.

"Sekö on tarkoituksenne?" huudahti hän tuimasti. "Molemmat olette te

yksissä juonissa minua vastaan! Tahtoisitte minun vaivaisena syntisenä

lankeavan polvilleni ja rukoilevan armoa? Menkäät hiiteen!"

Samassa sieppasi hän pyssynsä puusta, kutsui koiraansa ja rienti

kerkeillä askeleilla pois. Sabina, lapset ja isä huusivat itkein häntä

takaisin; mutta ei ollut tästä millänsäkään, vaan ryntäsi niinkuin

hurja-päinen pois ja katosi kohta silmistä metsään.

Tämä on oma-rakkauden kuolettava voitto ja sen halveksiminen Jumalan

pyhää kutsumista; voitto, joka jo on saattanut hirmuisimman kurjuuden

paatuneen ihmisen yli.

Jos Sabina ei olisi tullut, eli jos olisi seisahtunut hiljaa ja ääneti

etäällä, niin olisi Leonardo heittäytynyt isänsä jalkain juureen,

vaimonsa syliin, ja luvaten parannusta pyytänyt anteeksi; mutta Sabinan

äkillinen väliintulo, hänen jos lempeäkin nuhteleminen juuri sinä

hetkenä, kun Leonardo kovasti syytti itseään, kuoletti kerrassansa

heräävän paremman hengen, ja paha henki tuli jälleen sisään ja toi

muassaan seitsemän muuta, jotka olivat häntä vielä pahempia.

Tarkempi ihmisyyden tunteminen ja lähempi sielun tuttavuus saattaisi

tosin monessa tapauksessa monta kovettunutta ja paatunutta sydäntä

katumukseen ja parannukseen, ja liian aikainen hartaus, kovat nuhteet ja

myös pahoin esitelty sydämmellisyys ovat usein pahentaneet, mitä

taitavasti käytetty varoittaminen olisi voinut panna oikealle kannalle.

Mutta eikö se kuitenkin aina ole surkeaa, että semmoisten seikkain pitää

kääntää ihmisen heikon ja ynseän oman itsensä pois oikealta tieltä.

Tähän tulee myös väärä häpy, joka huolii ulko puolisista asioista, jota

vastoin oikeaa nöyryyttä myös löytyy, jota ei mikään voi poistaa, ja

joka rakastaa sitä enemmin kuin häntä kuritetaan, kun ylpeys todella on

murrettu ja oikea häpy Jumalan edessä täyttää sielun.

Tuhlaajapojan katumus, joka niin täydellisesti näytetään näissä

sanoissa: "En ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa;" se on sydämmen

totinen uudestisyntyminen, sillä joka niin on Kristuksessa, hän on uusi

luontokappale. Mutta Leonardo ei vielä tuntenut Herraa Kristusta, vaikka

oli kristitty, ja niin kulki hän tästä alotetun parannuksen hetkestä

vielä joutuisammin eteenpäin kadotuksen tietä.