Mutta hän sanoi:
»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla?
Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei
merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä,
ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»
Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää
viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa
pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka
kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen
ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi
kovin köyhältä.
Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti
kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan
muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti
kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku»,
päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa
tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema
seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto.
Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka
sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.
Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina
huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen
ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen.
Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.
Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana
emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta.
Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma
hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman
laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.
Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan
nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin
viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen
nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.
Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli
hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata.
Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta
liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että
Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen
kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy
paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta
tasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen
heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli
saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä
tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan
karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin
viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.
Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä
alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu.
Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen
Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei
hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että
Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei
vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä
vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle
suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.
Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa?
Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja
myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta
tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen
vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos
hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla
kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen;
hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen.
Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.
Elma sanoi:
»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa
sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»
»Hyvä.»
»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi
välttää.»
»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen
siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»
»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei
sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian
lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»
»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata
olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä
luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»
»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista
lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.
Hän sanoi:
»Sinä pidit minusta kuitenkin.»
»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä
pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»
Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset.
Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut
Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan
luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi
kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi
katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.
Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana
se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli
muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin
viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti
hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli
tahtonut nöyryyttää.
Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän
vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla
pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää
hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja
Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.
Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä
määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta
kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän
heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden
ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän
saattoi nyt ikävöidä.
Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko
tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin
niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen
ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut
laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin
elivät tämänkin yön silmät selkoselällään.
Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän
huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan
huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja
alushameen ja mennyt katsomaan.
»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»
»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»
»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä
itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.
Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton
hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen
tyynyjä.
»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti,
siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»
Elma pudisti päätään.
Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella
turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.
»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»
6.
Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi
mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen
edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu
kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.
Hän riensi Huldan luo:
»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut
sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»
Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä
apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta
kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että
ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo
puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin
innostua.
»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»
»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion
tiedustella sitä.»
Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän
liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa.
Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä
epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.
Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla
kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden
vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut
kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi
portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli
rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot
olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen
tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä
tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja
päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille,
kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön
harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä
kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä
portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille
oville, joiden avain oli sisäpuolella.
Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina
nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata
puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta,
sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan
sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat
loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa
häpeällisistä salaisuuksista.
Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa.
Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot,
joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.
»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»
»En, minun silmäni ovat niin huonot.»
»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen
kuluessa ovat asuneet täällä?»
Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi
niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa
niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset,
niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia
tietoja saada.
Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon
syrjään ja tunkeutui sisään.
»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»
Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina
ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot
silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan
esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin,
että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle
suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi
ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän
vaimo.
»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»
»Elää, elääpä tietenkin.»
Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.
Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä
erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan
tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä,
rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä
matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita
kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.
Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin.
Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden
ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli
kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle
ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.
»Rouva Asp?»
»Niin olen», vastattiin.
»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»
»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä.
Lapsilla on talo hänen jälkeensä.»
»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin
yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.
»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.
Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen.
Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut
voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi
huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli
varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.
»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja
eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten
ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat
maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia
minkäänlaista tiliä», lisäsi hän.
»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran
muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia,
ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs
rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä
hänkään. Ei, kiireesti vain pois.»
»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»
»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin
että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»
»Ilmoittiko hän nimensä?»
Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi
hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt
paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei
sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa
seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia
kädessään.
Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan
piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli
käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta
varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen
sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin
melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen
ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli
kotiin, meni hän maata.
»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän
en siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja
kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike,
sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.
Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin
selittämättömän kiihdyttävää.
Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan
lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä.
Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää
mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta
hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:
»15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina
Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden
kuukauden vanhan.