Suuttuneena hän karkoitti ne.
»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi
sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»
Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla
ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on
yleinen mielipide ajatuksissa.
Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen
teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka
kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen
tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän
kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet,
kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja
jätti sen yhtenä mysynä lattialle.
Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:
»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»
»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.
»Minä en siedä sitä.»
Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:
»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»
4.
Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään.
Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta
Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki
havaintojaan:
»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun
aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan
voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin
yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»
Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen
oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut
kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.
»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»
»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.
»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle,
ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä
huolta.»
Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta,
jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen
oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät
yllätti kesken kahvinjuontia.
»Muistatko hänen noloa naamaansa?»
Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä
seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta
sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja
vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut
hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä
kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä
monet silkkipaperit ja puuvillakääreet.
»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä
sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»
Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä
huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.
Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen
toisen ikkunan ääressä.
»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se!
Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä
jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin:
keneltä?»
Elma vastasi kylmästi:
»Arvattavasti rouva Paschilta.»
»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.
»Niin on muistaakseni.»
Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän,
»pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina
jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän
alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti
jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä
vastaan.
Ja mitä nyt seuraisi?
Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia,
tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi
tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.
Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa
persoonassaan.
»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania
sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti
kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota
te niin lämpimästi puolustitte — — —»
»Vastustin», oikaisi Elma.
»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin.
Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän
ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin
ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa
kieltävää vastausta.»
»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain —
tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»
Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta
kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi,
ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.
»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.
Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma
ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä
kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik
Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja,
tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa,
myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa,
joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita
vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa.
Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt
Tukholmasta.
Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu
erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli
sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen
ympärille ja Bourgsten pysyi poissa.
5.
Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä
lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa
nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet
Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka
tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat
kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä.
Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat
nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä
maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman
naisen ilme.
Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi
viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua
kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi
peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.
Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia
onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen
ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä,
ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita;
mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut,
oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka
hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä
enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon
hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen
jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian
Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa
kerran oli heitetty.
Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän
ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten
tähden, esimerkin vuoksi.
Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta,
jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin
hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut
tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan
sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse
toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei
Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua
tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti
nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?
Mutta lapsihan oli olemassa.
Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn
jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle
enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin
Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen
sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana
ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes
itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään
tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin
viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö
hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia.
Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota
viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta
syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.
Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän
pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman
kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi
tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta.
Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen
mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä
tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi
kiristystä, jokaisen levonhetken.
Elman ystävät sanoivat:
»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»
Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja
sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»
Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista
vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä,
kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti
tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja
hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.
Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi
tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli
kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu.
Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien
työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan
ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.
Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli
tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.
Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin
taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma
seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni
oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi
tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle,
olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes
niitä ei enää jaksanut laskea.