Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus
ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva
Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää
hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin
elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»
Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja
sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä
puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei
hänellä enää ollut kyyneliä.
»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut
hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon
menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun
olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä
kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.
Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin
toivon siitä.
7.
Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle
tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi
sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt
asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi
olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot
olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa,
eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet
kotiinsa kasvattityttären.
Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista
kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä
ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä
johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin
tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi
luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista,
joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän
oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan
oli kaiken tämän takana?
Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti
tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari
Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni
puhuvan hänestä», sanoi hän.
»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon
mies ja suuri originelli.»
Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä
vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin
kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana,
joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin
muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»
Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka
kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui
poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja
anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi
enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa
jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan
levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen
kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut,
sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän
kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen
huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa,
ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja,
käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on,
eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi.
Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat
asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra
Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa
orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.
Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta
itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa
kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja
päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja
ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia,
kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.
Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka
oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä.
Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään
lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien
ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului
soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja
Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi
niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:
»No, miten sen ottotyttären laita on?»
»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.
Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti
häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen
muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi
teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis
maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi,
ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle
pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi
kestää.
Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa.
Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi
tuutia toiveissansa.
Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma,
tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä,
ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput
paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä
paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja
ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman
päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta
kuitenkin hilpeitä.
Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin
ainoa poika ylioppilaaksi.
Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä
loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean
pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä
ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle.
Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien,
ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan
hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli
jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello,
matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut
keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi
shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.
Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille,
ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen
toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli
ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.
Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi
voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa,
että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki
perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille
päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa —
aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan
— uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.
Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli
vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa
hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa
oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden
kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri
huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti
sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä
oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin
telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka
oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli
laittanut sen kuntoon.
Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja
ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.
Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki
saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli
puhdas, mutta ei uusi.
»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen.
»Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»
»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa
hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»
»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda.
Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli
lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt.
Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli
vain kuhmuinen hopeanauris.
Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut
hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut
hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin
valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen
huolellisesti säilyttänyt.
Pontus katsoi jalkojansa.
»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.
Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan.
»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit
kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»
Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha,
kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä
varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain
sitä kotosalla.
Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä
voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana
päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.
Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma
saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa
liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään
perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja
ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja
tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.
Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin
lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka
olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden
silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.
Tilda sanoi:
»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»
Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana,
olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua
esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin
ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet
teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä
kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan
tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa.
Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä
ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai
tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.
Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan
uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän
pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi,
mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti.
Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli
myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he
leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi,
jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan
Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.
Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.
Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan
lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin
talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella
seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes
kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin
parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin,
mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali
oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko
päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.
Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja
paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät
ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.
»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.
Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka
päivä kuullut puhuttavan, enää ollut!
»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.
»Entä hän sitten?»
»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin
yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se
tähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja
muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen
ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert
ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla
tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki
nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli
jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan
saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin
hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin
välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä
kotiin.
»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla
rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»
»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.
»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä
mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»
Libert tuumiskeli kauan.
»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.
Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin.
Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään,
parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa
jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan
ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa
ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian
kauas kadulle.
Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli
hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli
ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset
asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä
Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän
ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli
näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi
Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut
olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki
sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.
Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän
muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut
hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.
Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän
lähettänyt terveisiä minulle?»
»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi
Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»
Libert kysyi uteliaana:
»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»
»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan
happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on
hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on
kaiketi senmukainen.»
Sen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin
avata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele
mitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.»
Rouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten
äitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna
tavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin
oli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän
silitti tytön poskea erikoisen hellästi.
»Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten
suruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää,
voi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika
tulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan
tietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä
täytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten
avainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista
sielunsa itse. Pikku Tilda raukka.»
8.
Eteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi
erikoinen lähetti eikä posti.
Rouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja
lukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille
ja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli
saanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui.
Se oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin,
henkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai
jonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa
tehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain
tyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille
määrätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi
nyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi
tulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen
kasvatustansa.
Neiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä
tuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja
mihin aikaan tälle sopisi.
Kun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen
vaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut
Alice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo
ennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti
Liwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä.
»Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?»
sanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!»
Alice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti
hänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän
oli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi
konserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se
Liwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi,
musikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole
riittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita?
Sitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään
ollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten,
ja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus
vielä riittänyt huvituksiinkin.
»Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius.
»Äidillä on kai oikeutensa.»
»Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa
yhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi
kuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan
Tildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa.
Saman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan
luona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin
yksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys
käsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut
jäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo
pian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi
ylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa,
mutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on
parasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen
äkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten
esim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia.
Herra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt»,
päätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa
toimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin
dollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa
opintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on
jo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa
eräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä
pienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain
pitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa,
niin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.»
Mutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen
harteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään,
että Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa
porsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei
oppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi
Euroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta.
Niinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä
kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä
häntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut:
»Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se
todella teidän vakaa aikomuksenne?»
»Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien
johtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia
ollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää
tarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa.
Kun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä
epätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista
sisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei
enää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki
menisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä
pelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin
yhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä
maailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän,
useimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja
arvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa!
Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän
seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut
pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti
sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut
oopperakansliassa.
Hän kiihtyi.
»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen
vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme
pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet:
'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes
tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt
lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he
minua, muistatko sen, Alice?»
»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.
Herra Murius katsoi vaimoonsa.
»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita
asioita!»
»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.
»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti,
mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä
tämä merkitsee minulle?»
Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille
kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja
silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja,
joita toinen kaipasi.
»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa
ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa?
Tuleehan vielä senkin aika!»
Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius
havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri
peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää.
Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli
rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui
sikeään uneen.
Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin
kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen
päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä
tuleva oli, tinkimättä.
Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan
puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä
rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.
»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken
kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»
Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen
itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa
turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät
molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti
kuitenkin oman salaisuutensa.
Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis
oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt,
mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa
ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä
päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan
välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä
oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa
enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli
Alexis jatkanut matkaansa.
Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen.
Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa
oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi,
ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.
Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.
Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään.
Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään
pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin
pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun
pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.
»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.
»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa
menee», vastasi pääkonsuli.
»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»
Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:
»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä
päivällisillä?»
»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani
ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»
Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut
sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia
ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen
apuraha.
»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja
lahjakkaiden miesten pyytelyihin.»
Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin
toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli
ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan
edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän
tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta,
suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa
omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän
vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen
mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden
laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi
riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät
rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä
suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa.
Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi
tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.
Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi
parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta,
jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen.
Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin
edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen
kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti
kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.
Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi
hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään
hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi
poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva
Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä,
päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton
sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä _miksi_, joihin jokaisen
täytyy itse oppia vastaamaan.
9.
Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.
Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä
epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen
havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva
Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut
valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.
Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset,
harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin
vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon
harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen
sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.
»Oletteko rouva Murius?»
»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»
Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen,
varman kysymyksen jälkeen.
Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen.
Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa
järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli
sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä
nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta,
asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita
oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät
parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana
oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite.
Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa
oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.
Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka
istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse
istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen,
sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus
ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta,
vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.
»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»
»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.
»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»
»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.
»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä
ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus
viedä hänet meiltä pois?»
»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen
tahto. Jos te olette häneen kiintyneet...»
»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme
häneen kiintyneitä!»
»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi.
Mutta rakas rouva Murius...»
Rouva Murius huudahti:
»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»
Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja
sanoi sitten kuivakiskoisesti:
»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa?
Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»
»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»
Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen
huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma
tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa
joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja
tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri.
Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista
tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.
»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma
lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta,
rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen.
Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»
»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.
Elma vastasi:
»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa.
Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin
pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen
tunnollisesti.»
»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius
hiljaisella äänellä.
»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan
vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta
rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti
kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli
huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa
ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot.
Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä
mitään.»
»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.
Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät
yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin
varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit
mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen
vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi
kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.
Elma Liwin sanoi:
»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän
ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».
»On varmaan», vastasi Alice Murius.
Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten
toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin,
tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä
Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken
lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.
Syntyi äänettömyys.
Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon
enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:
»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»
»Ei, mutta tulee pian.»
»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»
Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan
oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan
äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä
askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen
ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla
jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista,
kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta,
johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista
ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä
kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei
pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät
kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita
tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja
Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen
polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle,
valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin
kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he
kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun
isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»
Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti
Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.
»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain.
»Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»
Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita
itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä
hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli
hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia,
kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen
arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa,
ja hän meni niitä hoitamaan.
Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian
suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten
ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.
Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli
keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain
pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo»
heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli
tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista
hetkeä odotettavana.
Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki
puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri
kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina
tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta
äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen
lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee,
liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!
Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi,
kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi
kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta,
mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä
eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta,
viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia,
hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä
liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.
Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.
»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»
Elma pudisti päätään.
»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.
Hän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja
talutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten
hän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä.
»Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä.
»Olen.»
Elma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi
nähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento.
Hänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui
niin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan
saattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä,
hakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi
hellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa,
silmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea,
musta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi.
Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli
yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa
tätä lasta povelleen.
Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö
keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan
vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan,
kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään.
Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet,
Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta
mitä hän täältä haki?
Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki
mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä
tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata
tuskin kuuluvasti:
»Tilda, Tilda, katso minua. _Minä olen sinun äitisi_.»
Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön.
Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne
sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi
syöstä alas portaita ja ulos.
»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»
»Niin on, niin on, lapseni.»
»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on
hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun
äitisi.»
»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota
vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»
10.
Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.
Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti
lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka
joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen
sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa
sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten
Kölninvedellä hänen ohimoltaan.
Neiti Liwin tointuikin verraten pian.
»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten
pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi
kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»
»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.
Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:
»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän
vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle
tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi
sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä
tunsin pyörtyväni.»
»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin
silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän
asian, älkää olko levoton.»
Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään.
Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.
Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:
»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin
tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»
»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»
Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen
kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan
lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.
Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut
lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien
säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien
ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman
arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen
teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta
Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman
hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin
hänen omat pienet sävellyksensä.
Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen
kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä,
ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla
toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes
ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.
Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä
Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa
ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin
kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä,
mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa
mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan
Tildan kohtaloa.
Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja
hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä
sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja
voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia
päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän
toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.
»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois.
En halua toista äitiä.»
Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta
pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin
Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia
heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle
oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä
vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti
käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta
konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna,
palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt
huolehtimaan perheestänsä.
Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi
lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa:
miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia
taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun
Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö,
syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain
vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei
voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain
ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.
Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että
äiti.
Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:
»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»
Mutta ääneen hän huusi:
»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta
tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»
»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.
Libert sanoi:
»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme
soittelemalla pitotilaisuuksissa.»
Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että
Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään
Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi
edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon
kyyneleitä ja murhetta?
Mutta Pontus neuvoi:
»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa,
ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla
ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»
Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään
vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden
vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.
Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.
Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet,
niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista
väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita
järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje
oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin
kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi
ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen
taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti
maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin
kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut
Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan
kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.
Tilda ei väsynyt vastustamaan:
»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin
unohtaa minut.»
»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.
Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva
Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin
ylläpitää kapinahenkeä.
Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.
Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan,
järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä
se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:
»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin
meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä
sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun —
—»
»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.
»Mitä sitten?»
»Ei, sano se itse, sano vain julki!»
Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen
ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat,
uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa
kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt
tällä sekunnilla luopui... Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut
Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana,
pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu
kohtaloonsa.
Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta
ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien
perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes
tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:
»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»
»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.
Nousi sitten ja huusi tulipunaisena:
»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten?
Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt
rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko
elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni
pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin,
sittenkin!»
»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet
tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»
Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus
kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.
»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.
Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin
toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti
rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.
Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen
vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta
menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi,
konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan
neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa.
Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien
matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.
He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä
oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta
matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia
olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden
matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat
käsittäneet.
Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven
edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien
käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö,
joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt
antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.
»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän
Libertiin viitaten.
Tilda vastasi:
»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»
Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään
Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa
ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun
työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi
tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän
tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita
vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.
Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin
vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen
kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä
viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää
velvollisuuteni», ajatteli hän.
Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:
»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi
instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»
Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin
Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut
mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen,
unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen
katsahtamatta.
Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään
nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman
ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei
tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä
viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi.
Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja
herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.
Hän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken
kuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku: