1.
Erik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick
Brunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän
ei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä,
sen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta.
Uudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä
näkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään
lääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin.
Perusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut
niin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella.
Muutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään
ollut virheettömässä kunnossa.
Kun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi
lääkäri hyvin ystävällisesti:
»Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?»
»Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja
työni minulle sangen rakasta.»
Lääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan
etsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja.
Hän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut
huomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan.
Tällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta.
»Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut
lapsi, kuten olen havainnut.»
Elma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen
seikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri
olisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti:
»Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?»
Toinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä
pöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta:
»Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä
meidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.»
Väkinäisesti Elma vastasi:
»No niin — on.»
»Elääkö lapsi?»
Elma vastasi empimättä:
»Se kuoli muutamien päivien vanhana.»
»Oliko se teille suuri suru?»
»Ei, se oli helpotus.»
»Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän
elämäänne?»
»Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti.
»Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua
puhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että
se teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa,
että nyt hoidatte terveyttänne.»
Elma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja
mielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona,
sekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton
kotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen
mahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana.
Sitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut
kuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli
ollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty,
rautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä
eikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli
kuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä
vuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut
selvinnyt hänelle jo kauan sitten!
Ei, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin,
otti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi
vuokralainen olisi muuttanut taloon.
Työpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän
vastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän
teki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet
käymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä
vammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt
huonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä
parin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen.
Kun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan
kylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin
terveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei
halunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi
oman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä,
kylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi.
Kuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää
itselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema
saanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin
karkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta.
Sen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten
edellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja
istuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi
palannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka
nopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!»
»Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen
päivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut,
tunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani,
kuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä
niin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en
tiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En
tiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin
voimakkaalta tarpeelta.»
Eräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli
palannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja
mitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista,
kangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista
yrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä,
kuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella
taholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä,
täytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden
luona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä
iloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen.
Kalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne
olivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua
muistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi
nähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui,
että hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli
tiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi.
Neiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin
tervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei
ollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia
vieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan
puettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi
monta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä
niin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti
huoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että
pääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä.
Alexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili,
piti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa,
lukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi
kaikille yhtälailla.
»Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä
Samariitissa.»
Tätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti
syyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin
jalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra
Paschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan.
Huolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt,
että illan täytyi mennä pilalle.
Pöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito
vierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein
vastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja
rouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut
viime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin,
jättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen
vuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli
ollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän
heti tuttavallisen ystävällisesti.
Rouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti
Liwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä
tuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin.
Niin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois
katseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin.
Hän ei kuullut Bourgstenin kysymystä:
»Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.»
»Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä
henkilöitä.
»Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.»
»Hyvin mielenkiintoiset.»
»Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se
tapahtuukin hiukan altakulmin.»
»Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti
pyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli
toiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset
ihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia.
Minulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.»
»Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me
tiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.»
Mutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän
mukaansa istumaan eräälle sohvalle.
Elma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin
seuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei
silmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan
vielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita
pöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat
olleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi.
Elma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja
tunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta
erään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat
arvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan
kirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli:
»Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.»
Tässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet.
»Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin
ystävän.»
»Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin
tuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on
sitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että
me molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla
pysyväiseksi.»
»Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?»
Bourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti
sairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat
häntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin
utua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin
äänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin
näkyviksi.
»Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti.
»Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?»
Bourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena
papukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä
oli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin.
»Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän
kevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.»
Elma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly
Faberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään
viittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään.
»Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole
kaikkein arvokkainta?»
»Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten.
»Minä olen terve nyt.»
»Minä näen sen.»
Bourgsten lisäsi:
»Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.»
Ja kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä
kohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä.
»Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi
rakastuminen?»
Elma pudisti päätään.
»Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta
luottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan.
»No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli
mahdollista: »miksikä ei?»
»Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.»
Illan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi
ja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen
sohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän
oli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen
mielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta,
eleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa
sen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita.
Hän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan
haikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin
peräti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin
nopsa hänelle tarjoamaan.
Eikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti
kaikkialla, missä hän kulki?
»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena
hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan
sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi
tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään?
Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa:
niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut
mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä
vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.
Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja
kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa
jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät
ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä
huomauttikin hänelle sitten leikkisästi:
»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»
»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»
»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva
nainen.»
Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen
torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti,
häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla
ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli,
jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä
tällä hetkellä vihollismuurilta.
Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa
ihmistä, kerjäläistä?
Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta,
sanoi Bourgsten:
»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»
2.
Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä
ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen
desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin
porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi
kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.
Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan
jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta,
että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä
ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji)
leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen,
jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä:
»nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta,
naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla
aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja
sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä
enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.
Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin,
kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin
pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten
ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen
naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen
välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen
selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.
Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle
ja ehdotti teatteriinmenoa.
Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden
ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin
hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän
kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja
pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput
sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin
pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi
noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli
pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä
jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva
Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota
hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina
lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi
rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.
Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään
tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion
intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään
muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan
ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja,
ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin
uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen
reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.
Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa
hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä
vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki
tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää
miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä;
mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen
suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut
menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli
voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun
ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.
Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla
vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset
ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän
lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta,
ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon.
Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.
Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli
permantoliput, paikat keskellä salia.
»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.
»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»
»Mihin te käytätte iltanne?»
»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia,
hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.
»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän
niistä, ja pidän niistä kiinni.»
Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.
Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset
koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut
nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli
kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään
naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»
He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa.
Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä,
ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei
pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa
siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.
Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana
pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä,
Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa
tuttavallisuudessa.
Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen
tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan
nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi
Bourgstenille.
»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.
Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku
herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen
papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti
ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän
liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori
tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä
ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän
osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia
yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch
näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.
Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä
ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan
olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin
ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja
pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne
äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.
»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen
kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»
»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.
Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa
teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime
hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku
toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.
Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä.
Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään
hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen
»flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta,
Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli
siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä
ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella
itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan
olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan
kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä
sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän
selitteli mietelmiänsä Tildalle.
»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén
luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen
suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai
yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää
olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai
sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat
joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla
tuoleilla ja juttelivat.
»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis.
Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää
joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi
sitä karttaa.
Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän
kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia
ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan
kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin.
Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan
seurassa se oli luontevaa.
»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi
silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo
todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta
kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja
kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera
sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia
runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut
kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi
silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman
kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa
himmensi.
Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas
nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi
ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut
ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin
korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi
menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen
Alexandra-rouva kannatti.
Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän
naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.
Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan
avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi
voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut.
Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina
enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi
tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman
aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa,
ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa,
mitä hetki saattoi tarjota.
Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:
»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on,
että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»
Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.
»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»
»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»
Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi,
mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:
»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»
Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata
heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi
sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei
silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi,
sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi
siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli
käytökseltään nuhteeton daami.
Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei
tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä
tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän
itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä
oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille.
Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa,
vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta,
joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin
mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.
Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse
ohjasi.
»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen
teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja
juomaan lasi hyvää viiniä!»
Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli
tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei
tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä
Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa.
Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi,
punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen
kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen,
joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa
vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten
tehden sen vieläkin viehättävämmäksi.
Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen,
jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.
Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita
sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon
vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään.
Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen
vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista
huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.
»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»
»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni
kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut
sen tilalle.
Bourgsten sanoi:
»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa
toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole
aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»
»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»
»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»
»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»
»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin
todellisuudessa olette.»
Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:
»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme
samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja
iloisena, on kuin itse nuorentuisin.»
Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella
puolen.
Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli
tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen
tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin
lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä
sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin,
väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen,
kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla
vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi
antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa,
osanottoa.
Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta,
jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli
kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli
hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.
»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui
hiukan eteenpäin.
»En ole tahtonut.»
»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»
Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.
»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»
Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta,
siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta
hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän
käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei
sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän
siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä
en totisesti häntä ymmärrä.»
Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti
sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin
kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei
päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon
väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten
ja hän olisivat viipyneet vielä hetken.
Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin,
ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien,
arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin
— ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin
olisi voinut keventää koko sielunsa.
Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain
muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö
näe, kuinka lähellä olen?»
Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren
setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla
jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun
hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja
vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo
jättäneet Elman.
Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli
laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen
tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä,
miten tahtoi.
»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.
He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön
jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää
tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen
huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan.
Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä
hiutaleina.
Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.
»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.
Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten
vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan
erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin
ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen
tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.
Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin
tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien
öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa
elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty
sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen
kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia
tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen
eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen
mielialansa.
Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten
hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja
aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.
Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko
kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet
hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin
ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.
»Älkää jättäkö minua vielä.»
»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»
3.
Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.
Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa,
Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun
antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että
ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan
tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi
ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.
Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo
tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.
Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen
himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa,
näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti
Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen
huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän
ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana
siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.
Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana,
elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois
elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina,
ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa
ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien
sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei
rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota
hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja
temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.
Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa
säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa
laadusta saanut.
Ainakin toistaiseksi.
Hän pakotti itsensä kuiskaamaan:
»Kultaseni!»
Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän
oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden
ilmettä.
Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla,
joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu
hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen
kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa
tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta
tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi
Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.
»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt,
ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»
Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:
»Minulta jäi autokin lukitsematta.»
Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan
oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä
tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt,
mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.
»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.
»Asun.»
»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»
»Ei.»
Elma lisäsi:
»Älä ole levoton.»
»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»
»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.
Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja
paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä
ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken
oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen
nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.
»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.
Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:
»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä
kodissa on niin hajanaista.»
»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.
Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma
tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin
mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka
hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa
eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan
vierasta.
Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista
tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan
asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman
kunnioitusta», ajatteli hän.
Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa
vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja
pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.
»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko.
Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli
minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni
sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä
olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan
liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan.
Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua
sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes
hiukan, teethän sen?»
Elma irtaantui hänen otteestaan.
»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»
»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.
Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma
avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen
nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut,
syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi
pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.
Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven
ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut
suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle
tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli
oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat
häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli
suloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni.
Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt
hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä
yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli
tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän,
»eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni',
sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei
ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin
olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi
pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän
teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt.
Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa
hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa
koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes
takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»