TOINEN OSA

1.

Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin

oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat

jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra

Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun

ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista

myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle

vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta

olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan

myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen

joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua

— kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei

puhunut ajattelemattomasti.

Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa,

sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla

yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin

rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma

elävä vastakohta.

Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän

olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen

katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi

sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana:

»Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!

Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma,

että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää;

se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä

oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti

anteeksiannon kieltämiseen.

Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt

kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen

aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön

tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta

kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut

sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan

voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle,

kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin

Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!

Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen

tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.

Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli

liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja

jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä

sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä

niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen

kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja;

mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa

avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies.

Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.

Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen

pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen

Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään

vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja

illallisille.

Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle

vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.

»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista,

vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen

tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä

sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän

osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella

on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi

kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta

ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen,

joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule

sellaiseksi.»

Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik

Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän

aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.

Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui

hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt

parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on

ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin

ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka

tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan

sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän

naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin

läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli

päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen

oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet

puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen.

Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä

kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus

oli silminnähtävä.

Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin

yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»

Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt

Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään.

Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan

tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti

ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän

kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä

katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä,

joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa

osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta

tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa,

kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän

lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että

Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.

Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista

pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa

hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin

illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli

Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo,

tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin

Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.

»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick.

»Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä

sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka

sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään,

tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä

jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti

tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan

murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»

Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin

vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin

»sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä

raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni

käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.

Elma kysyi, oliko hän naimisissa.

»Eronnut.»

»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu

kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.

»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»

Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton

sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.

Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa

pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä

Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.

Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta

varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään;

tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli

pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä,

selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen

yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan

samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä

levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä

muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi

nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.

Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana

kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan

tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että

tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.

Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.

»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se

oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen

kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen.

Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa

sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka

kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden

kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat

hänen omintakeista olentoansa.

»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa

pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»

Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että

hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset

jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän

auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta

vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä

alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia

sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi,

että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä

kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.

Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri

sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat

auttaneet asemien säilyttämistä.

Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin

ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä

ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti

naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi

esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien

henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs,

ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava

voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään

hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden

puutetta miesten kanssa.

Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin

siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä

katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi

tuskattomammin kuin hän oli luullut.

Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?

Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme

nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään

salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti

voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat

loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin

hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei

tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin

kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja

turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.

Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran

läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan

lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa

osoittautunut olevan hairahdus.

Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän

itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi?

Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka,

ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen

pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta

salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty

selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian

pitkä ja koluinen.

Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä.

Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt

hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken

läheisemmän inhimillisen yhdyselämän.

Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget

ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman

levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.

2.

Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista.

Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli

Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan

Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä

hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten

hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita,

liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen

tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna

kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain

perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan

ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei

tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän

epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin

Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet

joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli

nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna

pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen

lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin

sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen,

miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan

pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se

kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä

ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät

Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti

alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia,

rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin

edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä,

jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin

päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku

kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin

tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän

valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa

aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa

askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin;

hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin

kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa,

ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat

naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja

nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia

huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä,

sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan

tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta.

Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat

ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden

tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli

hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli

tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut

hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen

luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän

sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli

itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta

herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka

paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin

moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan

vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma

puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan

ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos

jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän

edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen

oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten

luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli

lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä

matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän,

kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne

olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa

ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta,

kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu,

heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia

huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin

ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei

edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö

kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut,

mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen

saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että

kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti

jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa

kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö,

enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja

kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan

luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma

oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla

yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin

ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman

hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää

pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että

lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa

koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma

tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa,

ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen.

Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi

auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta

saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi

käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen,

jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään,

kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin

ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän

luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista

ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut.

Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja

juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli

hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet.

Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli,

makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle

katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen

pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä

tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan,

vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat,

mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven

ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä

oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen

vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein:

siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä

naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen

vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen

kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten,

ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan

lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut

unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai

ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin

unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi

höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä

säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut

nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet

erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä

ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli

ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä

oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun

sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas

käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan

kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään

noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni

edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki

ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi

se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene

nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma.

»Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin

kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se

oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman

luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun

huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä

joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet!

Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä

pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää!

Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas

on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli

yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää

semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se

pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada

ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut.

Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka

tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras

tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän

hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn

välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä

mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän

unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt

ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan

kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin

hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän

voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt

haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä

hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin

unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai

itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti

kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä

kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi.

He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi

aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään

aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen

senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta

helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin,

vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi

vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi.

Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle

sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta

joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia

tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick,

etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa,

kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta

johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma

tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?»

Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili

salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu

olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat

eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa

palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä

katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään

vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen,

täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja

jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan

rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman,

epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille

itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä

kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai

vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan

mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä.

»Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman

umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo

epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo

kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti

kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa

oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten,

sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma

kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa,

näytti hän kuin takaa-ajetulta.

3.

Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin

jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti

kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä

suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin,

ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin

olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi

ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten

ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei

todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka

tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt

katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että

Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen

rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi

Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten

ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen

ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten

Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki»,

sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan

saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa

ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai

vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää,

tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai

muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta.

Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina.

Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain

erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä

muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa

tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän

tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan

tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että

he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä

lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita

myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä

osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick

Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu:

se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten

naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja

jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen

uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran

välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu.

Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani

hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta

päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole

läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän

nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku

teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat

ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli

hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa

uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja

matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa

epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa

ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi

kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli

parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden

sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului

omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan

käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus

kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui

niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä,

laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden

levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki

päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei

puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen

kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut

kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa

samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri

ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran

sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän

jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui

eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli

häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen

siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille

papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä,

tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt

vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin

ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen

valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä,

kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän

voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita

hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria,

nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista

itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta

tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi

kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso

osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan

minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi

yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän

on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä

suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika

itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi

seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui

jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta,

ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla

nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan

heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He

pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen

auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä

Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä

kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat

vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että

tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan,

opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua

saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta

pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta

veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti

ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten

elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt

keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää,

uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille

ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville

keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä

sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat

luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä

taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui

tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai

vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan

inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten

suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän

tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa —

ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun

puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä,

eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse

pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja

vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa

ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta

toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen

jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille

Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä

taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo

tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi

kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein

myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet

takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin

niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää

hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä

jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu.

Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta

tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua,

hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen

edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun

hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi

oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna

monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta

nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta

vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli

itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista

sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!»

Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti

ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa

hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka

jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa

ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti

joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen

soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut

konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt

kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä

nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin

hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui

kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai

elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista

onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta

sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden

ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja

pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei

äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika

kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin

päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän

tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut

paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin

helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei

näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset

onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla

katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut

hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan

kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin.

Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy

virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja,

pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä

arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun

hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät

he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun

esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin

Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille,

kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko

tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä

mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut

kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti

hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden

ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen

hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut

sitä selittää.

4.

Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen

ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin

väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan

toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei

ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin

naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille.

Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli

kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä

aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä

itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä

edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet

ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan

mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki

edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan

kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää,

mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara.

Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja

ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä

mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla

ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle,

joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen

ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa

Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja

Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille

omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti

muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui

maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta

oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli

ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa

rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet

vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja

alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita

kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää

auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut,

ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo

pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet

kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten

aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi,

josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He

eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia

yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia,

jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja

huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän

kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja

äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi

hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan

siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja

silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi

hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin,

isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi

kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla

ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert

puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi

antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa,

oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat

musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin

olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla

viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat

suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että

palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden

pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert

oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet,

ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli

syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran

oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja

hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja

vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

Hei, hei sitä

tanssin tahtia,

ja ai sitä

kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin,

laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel,

polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka

edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä

tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi

konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia

leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai

lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei

tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä,

jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin

— ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat

suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka

edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt,

harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin

meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei

erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään

musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen

kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät

pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita

myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja

viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis

välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon

ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan

Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä

oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki

Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo

kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei

enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen

polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien

intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin,

joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla

mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja

hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti:

»Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen

tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella,

kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch

pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna

hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä

oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan.

Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä

laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista,

tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista.

Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat,

ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä

joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen

kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten

taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet

kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli

poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn

tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle

talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin

ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta,

erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.

5.

Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle

kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja

nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli

hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta,

sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen

rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja

tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se

oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana,

liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat

idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä

pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla

välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja

virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta

hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä.

Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään

lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena,

että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä

arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli

Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton

keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä

mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata,

virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin

vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla

verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen

seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti

ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen

lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa

peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus,

viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa

houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

Tilda paljasjalkainen,

Tilda, Tilda pienoinen,

Tilda, silmä sininen,

tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa

niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi

eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn»,

ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut

aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista.

Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut

ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän

oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta.

Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva

Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään

tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito

sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis

oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking

kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut

itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli

äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta

sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla

oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika

oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut

ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut

kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi

nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä

seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun

hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän

järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan

niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne

menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä

hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian

itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan

elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä.

Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta

nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin

bohèmimaiselta, poikaseni.»

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että

Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon

bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka

ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin

ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa

tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella

Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja

hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia

oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei

tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut,

ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä

hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien

päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan

ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta,

mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta

kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan,

kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti

Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly

Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi,

että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle,

Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan

ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut

Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi,

joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet,

joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä

Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt

Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä

Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin

kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä

muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen

elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön,

ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin

talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja

iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi

miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja

pieni keiju, yhteen.

Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän

jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena,

uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan

huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa

elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän

merkillinen.

Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat

huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä

kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat:

makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi

kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten

todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan

ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas

heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»

He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.

»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»

Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.

»Uskon, totta kai», vastasi hän.

»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis,

»eikä ainakaan rukoileminen auta.»

»Mitä sinä sitten rukoilet?»

Sitä ei Alexis tahtonut kertoa.

»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.

Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten

Libertistä.»

»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»

»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän

hänen.»

»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen

mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi

ja äidistäsi sitten?»

»Minä rakastan heitä!»

»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti.

Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin

kuin tahtoisin jostakin pitää.»

Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa

vastaan ja Alexis sanoi:

»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta

eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu.

Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»

»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»

»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet

liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka

kasvaessamme menetämme.»

»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt

sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon

kuvitella!»

»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»

Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne

lausunut.

»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.

Siihen ei toinen vastannut mitään.

Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta,

hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen

käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli

suloista istua ja unelmoida.

Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin

Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin

— mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka

Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka

Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus

Tilda suuteli sitä.

Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis

olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa

kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että

pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja

ilman hänen tietoansa.

He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle

ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti

tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin

pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella,

että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka

luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien

kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään

aavistamatta! Tildan täytyi kertoa:

»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että

tämän on Libert säveltänyt sinulle.»

»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi

puolihorroksistaan herätettynä.

Ei sen enempää.

Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin

kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä.

Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:

»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun

sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että

sinä soitat.»

»Pidätkö sinä sitten minusta?»

»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.

»Onko se totta?»

»On.»

»Tuletko aina pitämään?»

»Sen uskon varmaan, Tilda.»

Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti!

Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata,

että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta

semmoistahan ei sovi tehdä.

Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:

»No, terve taas!»

»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»

Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:

»Tulethan toistekin?»

»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.

Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden

aarteen siivekkäänä omistajana.

Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa

nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»

»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä

oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.

Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina

hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä

yölläkin.

»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»

»En.»

»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili

pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken

heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista

vastata.

6.

Syksy tuli.

Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona

Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat

leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi

portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan

alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.

»Joko antaudut?»

»En ikinä.»

»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun

vallassani!»

Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.

Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa

kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen

kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä

alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin,

kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko

elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat

jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään

ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra

maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa;

mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka

tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin

elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi

viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa

tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa.

Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja

kuluttamaan vaatteita.

Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla

toisenlaiseksi.

Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä

palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai

stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli

saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja

hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä

tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä

korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta

semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki

olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista.

Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia

ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan

herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli

vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.

»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän

olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»

»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»

»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä»,

sanoi Alexis.

Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus

eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti

päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä.

Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle

naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut

tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän

saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut

laisinkaan mahdotonta ajatella.

Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos

olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut

häntä.

Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia,

jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle

seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi

jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa,

turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt.

Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties,

ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa

Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille.

Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän

aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa.

Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä,

mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää

mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin

hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja

Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan.

Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi

ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa

tai tanssipaikoissa.

Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen

niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli

mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin,

kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa

käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen

liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa

ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia

kohtaan sai uutta virikettä.

Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä

hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri

uutinen:

»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä

päivällisille!»

Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia

mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista.

Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet

siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa

kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin

muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer,

ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui

sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin

aistikkaita puolikenkiä.

Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa

persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma

havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon

kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut.

Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei

mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat»,

huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi

panna yksinkertaisiin kenkiin.»

Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän

pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei

lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja

herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia

toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.

Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia

ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa

enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.

Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas

pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät

erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä

aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»

»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.

Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva

juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia,

aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä

päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.

»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla

äänellä.

»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa

teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun

syödä täällä.»

Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei

senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin.

Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä

demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä,

levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa

henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi

tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta

ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä

arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä

valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.

Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden

olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina.

Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin

vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin

kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli

täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan

ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta,

oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti

kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut

omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.

Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa.

Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan

pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin

ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin

värisinä, punakellervinä.

Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt

leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän,

että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut

luutnantin kanssa, joka oli älytön mies.

Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi.

Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain

kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä

kahakastaan.

Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä

vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä

hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista

tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa

jotakin taatusti hyvää teatteria.

Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus

oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton

neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen

ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.

Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs

eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut

kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin

harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka

muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen

katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt

erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.

Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin

rohkeimmin puettu ja maalattu.

Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti

kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta

riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä,

mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin

kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan

alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan

helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin

tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat

täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta

ihanteettomuudesta.

Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään

teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa

huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään

mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin

äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?

Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea.

Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista,

ajatteli hän.

Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He

kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä

nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä

aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei

kukaan pysyväisesti halaja.

Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua

hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai

vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka

hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen

päiviänsä, tietää kaikki.

Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat

yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin

kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis

jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut

taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.

»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei,

ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»

Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman

taas todellisuuteen.

Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka

toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut

monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen

tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla

yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta

kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon

tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.

»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.

»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton

olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»

»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»

»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.

Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.

Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti:

»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.

7.

Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän

sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman

mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen

lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta

Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä

ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla

kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut,

nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten

silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi.

Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.

»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain

jollakin tavoin mennyt vinoon.»

Bourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui

tuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai

vanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt

ketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista

vanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä

esimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei

koskaan kerrota.

»Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te

leivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?»

»Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?»

»En kernaasti», vastasi hän.

»No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa»,

huomautti Bourgsten.

»Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen:

»Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!»

Elma vastasi, hiukan jäykästi:

»Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.»

Mitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet

elämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa

silmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet

elämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista

haaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin

rekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa

suojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen

todellisesta nuoruudestaan.

»Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick.

»Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma

kartellen.

Rickin kuulematta mutisi Bourgsten.

»Sitäkään en usko.»

Puoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen

vielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä,

missä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia

pulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia

laseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi

omituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa,

niin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin

ajoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö.

Bourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen

pikaista tapaamista.

»Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick.

»Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle

sekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.»

Elma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan,

mutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa.

Hulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet

vastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti

Brunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus

oli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen.

Vuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä

jonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään.

Jo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin

ystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita

hän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että

kiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin

kaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli

vain satunnainen tuttavuus.

Erik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän

pelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät

Elmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan

ulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko

hänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään?

Ei, ei Bourgstenille enempää kuin muille.

Talven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti

Liwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin

yhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan

lisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän

usein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä

aloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin

myöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi

voinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen

työreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut

verraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi

loukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat

väliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään

tapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana.

Sanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan

valinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti

Liwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua

naista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja

tahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä

arvovallan piirre.

»Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään.

»Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia

sekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran

despoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä

sitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä

tunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia,

salaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden

sijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan,

oman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän

talonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua.

»Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma.

»Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?»

»No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli

kiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta

sittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen

voiman.»

Hän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden

tai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta

sisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä,

auttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut.

Muistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan

ja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen

ollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän

sitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja

mykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta.

— Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö

se ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja

umpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan.

Siunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään

yhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja

vaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara

kivinaamio.

Elma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten

oli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli

muuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus

vieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta,

ja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei

koskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat

kiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin

hänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui

hän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen

puuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja

mietiskellen.

Tänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja.

Uusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen

hampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina

iltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä.

Tämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin.

Ne olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän

kuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten

jälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on

vielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen

huollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan.

Mutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin

todellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan

hänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma

tyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla

tavalla!»

Tuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin

ympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia!

Ettekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin

esiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt?

Tiedättekö, kuka minä olen?»

Elma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa

ja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät

häneltä yölevon.

Hän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä

myöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että

varmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut.

Hän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa

lyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino

unen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri

lyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu?

Hän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman

savipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen

kenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin

mahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut

keskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä

mahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa;

mutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi.

Hänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja

kohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos

pääsisin lentämään, olisin vapaa!»

»Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä

toiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä:

»Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?»