Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat
tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla
erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen.
Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.
Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on
iltaisin kotona!»
»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi
äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.
Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja
lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy
olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa
pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän
on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen
kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on
edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»
Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten
ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla
porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki
vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi,
että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»
Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä,
mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot
kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi
tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja
eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo
työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:
»Sinä olet kaunis, Roland!»
Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun.
Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.
Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd.
Humlegårdenissa 79 340.»
Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä.
Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa
kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea,
mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono
lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut
mitään, joka näytti niin hauskalta.
Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja
ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli
soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki
yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut:
»Onko numero 79 340?»
»Vastasiko äiti, että on?»
Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen
selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan
oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi
ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että
oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen
nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan.
»Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen
oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään
muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin
kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui
Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka.
Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että
hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki
oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.
Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin
kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa
asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa
kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen.
Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti
vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai
yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää,
mitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman
minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius
oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.
Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin
kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli
musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta
eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta-
ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin,
astukaa sisään.»
»Sisään» merkitsi hienoa salia.
Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti
kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka
ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli
suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria,
norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä
sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin,
silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään
niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita
keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa
maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein
kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään
sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen
ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.
Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja
valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän
otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli
jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän
ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli
oikea.
»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»
Tilda ilmoitti nimensä.
Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla
hullumman näköisiäkään.»
Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten
sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin
Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän
kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä
kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin,
ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain
hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:
»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»
»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei
kiitoksia, se on aivan liian paljon!»
Silloin nauroi valkoinen nainen.
»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri
lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin
oikeastaan juuri pieni lastenkoru.»
Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.
Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi,
joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli
poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri
yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti.
Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli
itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen
armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai
kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää
mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.
Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena.
Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean
mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan
kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein
poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim.
kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä
sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille,
vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin
mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.
»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.
»Johan sen kuulit.»
»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain
olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»
»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä
häntä sanoitte.»
»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:
»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran
tietää.»
Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä
kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää
häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä
todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla
hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään
valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain
kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.
»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.
6.
Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert
tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen,
huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin
tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius
alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli
musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi,
Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä
taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän
aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä
kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia,
joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.»
Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin
hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli
aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä,
että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi
hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus.
Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan
musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään
pahaa ollut.
Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen
aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa
tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi,
että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran,
kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän
pahasti.
Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä
harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.
»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti
Pontus.
»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»
»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda
väliin.
»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.
Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai
oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.
Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan
pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten
ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun
hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä
hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman
herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia
ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin.
He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä
rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi
kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut
lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia.
Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä
olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan
ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti
rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä
jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki
nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista
toisensa jälkeen.
Nyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea
kuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua
päiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui
huoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana.
Lapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva
Murius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen
synkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin
ihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä.
Ukkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä.
Se mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää
voisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse
ei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi:
muiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen
levottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan
harjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut,
ja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se,
ettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi
kotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus
vasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat
piharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet
huvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet
kunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia
eikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät
ja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki.
Herra Murius valitti asiasta isännöitsijälle.
»Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä.
»Minä sanon heitä siksi.»
»Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.»
»Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä
ihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun
tunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he
kulkevat?»
»Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi
isännöitsijä.
Mutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa,
ja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita.
Silloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi
talon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja
sokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat
alkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli
päässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi.
Konserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että
hän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa
aamiaista pojille ja Tildalle.
»Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?»
»Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista.
»Hän muutti pois eilen.»
»Joko taas!»
Niin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen
keittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta
henkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva
Murius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle,
kunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli
käsiänsä:
»Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet
saanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius
iloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois
kaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli
reippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin
vanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra
Murius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri
silloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi
koko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa
einepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää
aamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He
söivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän,
sillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä
syntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina
muuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa:
Pikku Tilda kulta,
kenen vuoro on?
Kuka nyt saa sulta
pikku suutelon?
Libert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että
suortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja
kaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja
silitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi
harjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä.
»Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut
silmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa
oli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen
itseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että
nyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä
rakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä
ruusupensaaseen.
Kuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin
olisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta
unohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin
seikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut
jumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän
katsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen
katseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin
puurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta
hänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli
ainokainen.
»Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto
kapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi
pitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen
jäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!»
»Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius.
»Sinä et sitä itse ymmärrä.»
Huolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa
kahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka
reunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää
toimeensa.
Rouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle
ulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa.
Tuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät,
muutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen
palvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin
askelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari
kadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän
sieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen
kuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle
meni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin
oli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään
orkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän
ajatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin
seisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen
häntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut
väsyä. — Siinä kaikki.
Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero.
Kolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin
saliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun
alituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi
koetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin?
Perin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen
rouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää,
että vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä
ja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai
johonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä.
Rouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli
ylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja
josta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin
väsytti ja kirveli silmiä.
Kesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää.
Hän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen
aikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä
kasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi
oheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita
silmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden
ympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja,
jotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen
ja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin
tosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään
peilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan
nauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja
lystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan
äkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli
vakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää
ja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja
kyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä
kuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa,
jonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi
olemaan kaunotar.
7.
Sen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille.
Hän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas,
vieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä
Garibaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja
tyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä
etu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla
ilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli
Amerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi,
että ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta
kansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi
ja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa
soittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa
kaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen
mukaista suosiota.
Joka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa
opettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta
Aliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja
makeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja
viuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne
sitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies.
Hän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin
jonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja
otti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland
sai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan
kivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti
kirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai
silkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille
ja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen
syöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas,
ettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken
pyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi,
sanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa.
»Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän.
Sen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin,
joka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän
kuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt
eräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja
suositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää
Amerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon
nopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman
työpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää
häntä Korkeakoulussa.
Roland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella.
Mutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta
epäjärjestystä.
»Tanssiaisetko, Garibaldi?»
»Niin juuri, tanssiaiset!»
»No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone
itse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!»
Sillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen.
Garibaldi laati tanssiaissuunnitelman.
»Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu
kaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee
kuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä
lukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä
tähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta,
tarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat
ainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta
onkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!»
Kaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän
tuomioistuimen, isän puoleen.
Mutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli
konserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka
saattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua
pataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät
ja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä
innokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna
isännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra
Murius.
Koko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä
tanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin
ja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla
paperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen
valaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani
kaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja,
koristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava
pitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan,
lainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui
vastavuoroksi tanssiaisiin.
»Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta
taloon tullessaan.
»Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!»
»En, minä lupaan pyhästi.»
Mutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä
toinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut
muotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja
plyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan
suuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle
koottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit,
kirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön
ennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi
itselleen mieluisensa kolkan.
Onneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä
ehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka
ei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra
Garibaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin
tuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat
saapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat.
Voileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita,
hummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen
astiainpesua ja muuta puuhaa varten.
Tildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli
kutsunut tovereistaan Alexis Paschin.
Ennen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa
paljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista
keikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen
hyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut
opettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin
tuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut
Libertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä
katselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut,
että talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja.
Libert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli
omat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen
palatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita
pahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet,
oli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että
joku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa
hänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä
kahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään
haaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada
sieltä apua opintojansa varten.
Hän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona
käymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin
tanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa
tilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet.
Se oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin
kaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen.
Pontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa.
»Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi,
»mielelläni».
Pontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei
ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta.
»Smoking vai mitä?» kysyi hän.
»Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei
ollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu,
siskoni huviksi.»
»Vai niin, vai on sinulla sisarkin?»
Pasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia
aikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen.
»On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne
tulee pari vanhempaakin tyttöä.»
»Mihin aikaan?»
Siitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä
Garibaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja
Libert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli
määrännyt ajan kello kahdeksaksi.
»No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli
tanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä.
Garibaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten,
yhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja
lauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti
ovelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A.
Murius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin
valkeamyssyinen pää.
»Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää
eteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!»
Alexis hymyili ja astui sisään.
Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja
hän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset
varmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan
toisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei
ollut hänestä lainkaan vastenmielistä.
Hänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita,
korkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli
saanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu
tarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti
nautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi
pienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla
oli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa
herrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli
päähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden
joukkoon.
Laulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki
keskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli
puolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa.
Katonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki
paperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano,
jota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin
tilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään
vanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka
soitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla
epäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos.
Kaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen
tuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi
hänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja
esitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis
kumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin
vanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli
pitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana.
Pian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä
Alexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi
ja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta
Pontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön
ennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen.
Nyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta
ihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan
oikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli
sana »Uskaliaisuus».
»Minähän tunnen neidin», sanoi hän.
»Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui
kultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä
näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein
noloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä
parempia.
»Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän
alkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia,
milloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta
joskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta
säveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun
nuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin
kyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon
ääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin,
seurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen
varmasti pystyvän tekemään.
Sitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa,
mutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla,
oli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen
soittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti
jättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja
sanoi:
»Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!»
Kauhean teeskenneltyä!
Sillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat
hänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla
tansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä
teeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta
paitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli
tuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan
saliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis
ollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt
Eedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen,
johon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään.
Aina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään
ja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa
ilmielävänä!
Ei kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat
kaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy,
minkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis,
tuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa.
He menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat
siellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät
tanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta,
naurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana
tulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari,
mutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön.
Siellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä
tanssiin.
»Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi
ei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa
takaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut
sitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan
tuolille maalaisviuluniekaksi.
Sitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan
tanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin
takaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti
poveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin
pysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin
taputtivat kaikki käsiänsä.
»Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle.
Mutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä
silmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien
ja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli
seuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa
riitti.
Pontus viittasi Tildaa syrjään:
»Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta
hetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!»
»Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten
Pontusta ja nytkäytti niskaansa.
Libert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten:
»Kuule, minkälainen hän on?»
»Taivaallinen!»
Suuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse
kahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään
ympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan.
»Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?»
»Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka
sinä olet kiltti!»
Ja silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti
selvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa,
vaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat
hänelle sopivampia.
He menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen
päässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi
ollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen
isoäitinsä kotona, mutta se oli myyty.
»Minkätähden?»
Silloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei
hennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch,
oli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin
käsityöläisperheeseen. Myy se pois!»
He puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko
sen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen
pienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä
hän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda
oli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen
tuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat,
ja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään
ujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa.
»On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis.
»Mitä sitten?»
»Sinun kasvosi.»
Taas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin
kirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa
Vendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania.
Hän saattoi vastata vain niinkuin tunsi:
»Asch.»
Hänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin.
Parasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa.
Kun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat,
jäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin
milloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit
myöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne
kannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse,
pianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta.
Roland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa
lainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis
permannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja
Libert nukahti heti.
8.
Muriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka
kadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten
aikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja
niiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun
ylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset
vieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja
aukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja
kubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus
tuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa
kynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja
tulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä
joistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä
oltu poimittu.
Keskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat
vaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin
tuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen
kolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta
kaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja
suljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua.
»Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi.
Hän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille
ja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia,
vallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki
tupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen
lepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja
hyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin.
Hän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia,
erisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja
kärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon
sanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin
pohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen
palatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja
raukea, tuulahduksen sulostama huomen.
»Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta,
jolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?»
»Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.»
»Niin on, mutta ajatteles, tänä yönä hän on palannut mieleeni niin
omituisen selkeästi. Minä en muutoin ole ajatellut häntä pitkään
aikaan, mehän emme lainkaan olleet läheisiä ystäviä, hän ja minä.
No, ehkä sentään ystäviä — hänen elämänsä loppuaikoina, jolloin hän
alkoi kuihtua ja joskus tahtoi saada pitää kiinni toisen kädestä,
Gavelström parka. Äkkiä näin hänet edessäni tänä iltana, tämän huoneen
tummanpunervassa valossa. Kuulin hänen naurunsa ja näin innostuneen,
rohkean välkkeen hänen silmissään, saman kuin hänen tarttuessaan
käyrään ja alkaessaan juuri soittaa jotakin, jonka vaikeudet hän
vihdoinkin tiesi voittaneensa. Aivan tarkalleen hän! Ja, Alice, äkkiä
näinkin, että se olikin Tilda, joka tanssi ohitseni. Tilda oli sillä
hetkellä niin Gavelströmin näköinen, kuin olisi ollut hänen tyttärensä.
Minä luulin uneksivani, mutta sitten katsoin uudelleen, ja tyttö oli
edelleen yhtä elävästi hänen näköisensä.»
»Kukapa tietää?» vastasi rouva Murius hiljaisella äänellä.
Garibaldi pyyhkäisi otsaansa kuultuaan tämän perin kummallisen
vastauksen.
»Eihän se haittaa, vaikka saat sen tietää, Garibaldi», sanoi rouva
Murius samalla äänensävyllä. »Kuule», sanoi hän miehelleen, »eihän se
tee mitään, vaikka Garibaldi sen tietää?»
Sitten hän kertoi tarinan.
Siitä oli kaksitoista vuotta. Oli myöhäinen syksy, mutta ei vielä
talvi, aivan niinkuin nyt, kertoi hän, Libert oli silloin puolentoista
vuoden ikäinen. Rouva Murius oli juuri pannut syrjään hänen ensimmäiset
pikku vaatteensa, joita Roland ensin oli käyttänyt ja sitten Pontus; ne
alkoivat olla hyvin kuluneet. Koti oli jo silloin samanlainen kuin nyt;
tähän samaan asuntoon olivat Murius ja hän muuttaneet vastanaineina,
ja se oli ollut suurenmoinen asumus nuorelle, vastanaineelle
parille, aivan tarpeettoman suuri, mutta rouvan isä oli elänyt ja
halunnut, että heidän asuntonsa olisi niin mukava kuin mahdollista;
hänellä oli jokseenkin hyvät tulot ja hän maksoi vuokran. Vähitellen
syntyivät lapset, kolme poikaa, ja sitten kävi konserttimestari yhä
rasittuneemmaksi melusta, joten hänen piti saada eri huoneensa. Asumus
ikäänkuin suli kokoon sillä tavoin, eikä ollut laisinkaan liian laaja,
vaikka lapset vielä olivat pieniä. Rouva Muriuksen isä kuoli, ja heidän
täytyi senjälkeen maksaa vuokra itse, mutta he olivat sitä mieltä,
etteivät he hevin enää saattaneet muuttaa ahtaampaan asuntoon.
Eräänä päivänä oli rouva Muriuksella ollut asiaa kauas
laitakaupungille. Hän tuli erääseen pieneen matalaan rakennukseen.
Hän etsi erästä pesijätärtä, jonka piti asua siellä. Porstuassa oli
kaksi ovea; hän koputti molemmille, mutta kummastakaan huoneesta ei
vastattu. Toisen oven takaa kuului surkeata lapsenitkua. Rouva Murius
oli seisonut pienessä porstuassa. Garibaldi saattoi mielikuvituksissaan
selvästi nähdä hänet, kasvot silloin vielä aivan lapsellisen näköisinä
ja suu hiukan avoinna ja silmissä yhä epätoivoisempi ilme, kuullessaan
tätä lakkaamatonta, sydäntäsärkevää lapsenitkua. Ei ketään tullut eikä
ketään tuntunut olevan koko talossa, ei ketään sen hoitamattomalla
pihamaalla. Rouva Murius ei jäänyt loppumattomasti odottamaan. Se ei
ollut hänen luonteensa mukaista. Hän avasi oven siihen huoneeseen,
josta lapsenitku kuului, ja astui sisään.
Siinä huoneessa oli kylmä keittoliesi, liedellä öljykeittiö, ja
nurkassa järjestämätön, kulunut makuusohva likaisine lakanoineen;
pöytä, jolla oli ruuanjätteitä — Garibaldi näki ne mielikuvituksessaan:
tahraisia maitoläikkiä, sillinruotoja, perunankuoria ja jäännöksiä
leikkeleistä, joita oli ostettu nurkan takana olevasta puodista,
missä myydään kaikkinaista »vain hiukan vikaantunutta ruokaa», jota
suurkaupungin yhteiskunta virallisesti ei tunnusta ihmisarvoiseksi
ravinnoksi, mutta antaa myydä kuitenkin ihmisille, jotka siihen
tyytyvät tai luulevat, että heidän täytyy siihen tyytyä.
Eräässä risaisessa vaatekopassa makasi lapsi keskellä lumppukasaa,
koko huone oli korista tulevan lapsenhajun saastuttama. Hansikoidulla
kädellään nosti rouva Murius syrjään osan lumppuja. Lapsi makasi
alastomana saastassaan, kurja, laiha, muutaman kuukauden vanha, pieni
tyttölapsi. Se ei parkunut. Varsinaiseen raivoon ei se jaksanut yltyä,
oli kylliksi, että se jaksoi aikaansaada edes surkeaa itkunvikinää. Se
ojensi molempia käsiänsä.
Rouva Muriuksella oli vain yksi ajatus:
»Tämä ei käy laatuun, lapsi täytyy saada pois!»
Hän jätti aluksi hiukan rahaa pöydälle ja lähti kotiin. Mutta lapsen
pienet kädet, jotka itsetiedottomassa hädässä olivat ojentuneet häntä
kohti, olivat auttamattomasti vanginneet hänet. Illalla hän huolti
levolle omat suloiset pienokaisensa: Roland, joka oli seitsemänvuotias,
tuli hyvin toimeen itse, mutta nelivuotiaan Pontuksen ja pikku
Libertin kylvetti hän. Kauniita ja terveitä pikkupoikia! Ja kun he
olivat valmiit, istuivat he rivissä, kukin pienessä vuoteessaan, ja
saivat maitoa ja korppuja ja kunkin tuopin pohjalle äiti oli pannut
suklaapalan. Joka ilta tapahtui tämä yhtä salaperäisesti ja sen löytö
tuotti joka ilta yhtä suurta iloa. Mutta rouva Murius itki itsekseen
koko sen illan, ja kun mies tuli kotiin oopperasta, istui rouva yhä
valveilla eikä saanut mielestään lumppukasassa makaavaa lasta.
»Anna minun ottaa se meille», pyysi hän.
Herra Murius ymmärsi kyllä, että tämä oli epäviisas, epäkäytännöllinen
ehdotus, mutta kun rouva kuvasi tilanteen, ei hänkään nähnyt mitään
muuta keinoa. Mitä semmoisessa tapauksessa tehdään, sitä eivät nämä
epäkäytännölliset ihmiset kuulustelleet; kun he olivat puhelleet pari
tuntia, oli se heille sitäpaitsi yhdentekevää. Jo seuraavana aamuna
meni rouva Murius siis ilman muuta tuohon pieneen laitakaupungin taloon
ja otti lapsen sieltä mukaansa. Hän jätti sinne nimensä ja osoitteensa
siltä varalta, että äiti tai viranomaiset tai joku muu joskus tulisi
tiedustamaan tyttöä, sanoi hän, kietoi tämän senjälkeen lämpimään
vilttiin ja ajoi ajurilla kotiin.
Kaikki kolme poikaa olivat kotona, kun hän tuli lasta tuoden. He eivät
olleet tienneet mitään ennakolta. Äiti sanoi:
»Nyt te olette saaneet pienen sisaren, juuri niinkuin isä aina on
toivonut!»
»Ja minä myös!» huusivat kaikki kolme.
»Voit uskoa, Garibaldi», sanoi rouva Murius, »että siitä syntyi meteli!
Palvelija sanoutui heti irti toimestaan ja tahtoi lähteä jo samana
päivänä; mutta pojat auttoivat minua ja me laitoimme hyvän, kunnollisen
kylvyn lapsi raukalle. Kaikki pojat seisoivat minun ympärilläni
tuuppien toisiaan päästäkseen likemmäksi ja huutelivat toinen toisensa
suuhun.»
Mikä annettaisiin lapselle nimeksi? Pahaksi onneksi oli hänellä jo
nimi. Se oli, niin oli rouva Muriukselle selitetty, sen kätilön nimi,
joka oli hänet jättänyt hoitolaiseksi, eikä sitä voinut muuttaa.
Senvuoksi saivat pojat varman vastauksen: »Matilda».
Mutta Roland sanoi sillä vakavuudella, joka jo oli silloin hänelle
ominaista: »Eihän kapalolapsen nimi voi olla Matilda, äiti.»
Ja rouva Muriuksen täytyi silloin keksiä keino nukuttaakseen kylvetetyn
pienokaisen ja samalla saadakseen pojat suostumaan epämieluisaan
nimeen, ja hän lauloi:
Tilda paljasjalkainen,
Tilda, Tilda pienoinen,
Tilda, silmä sininen,
tyttö Tilda-niminen!
Pienokainen ojensi pientä, laihaa kättänsä ja tarttui Rolandia sormeen
ja piti siitä kiinni ikäänkuin olisi valinnut juuri hänet tueksensa
maailmassa.
Sitä ei Roland koskaan ole lakannut muistamasta, sillä se liikutti
seitsenvuotiasta enemmän kuin mikään, mitä hän siihen saakka oli
tuntenut.
Pontus unohti pian Tildan taloontulon yksityiskohdat, ja pikku Libert
tietenkin vieläkin täydellisemmin. Kotona ei koskaan puhuttu, että
uusi pikku sisko ei ollut oikea sisko, ja rouva Murius, vieläpä
konserttimestarikin, olivat pian kiintyneet häneen kuin omaan
lapseensa. Molemmat nuoremmat pojat eivät siis vieläkään tienneet
mitään muuta, mutta Roland oli ollut liian suuri, kun Tilda tuli, ja
koko kohtaus, kun häntä ensin näytettiin heille kaikille, kylvetettiin,
syötettiin pullosta, ja kun äiti sitten otti hänet syliinsä, ja sitten
hän itse vuorostaan sai tehdä saman, oli tehnyt poikaan liian eloisan
vaikutuksen. Kuitenkaan ei hän koskaan edes viitannut, että Tilda
oikeastaan oli muukalainen heidän joukossaan, eikä hän milloinkaan
ollut osoittanut hänelle muuta kuin mitä parasta veljesmieltä.
Kun Tilda opetteli kävelemään, ei kukaan ollut niin harras kuin
Roland auttamaan ja kaitsemaan häntä, ja kun tyttö alkoi tulla hiukan
suuremmaksi ja uskomattoman itsenäiseksi, niin että ei tahtonut antaa
taluttaa itseään kädestä edes kadulla, vaan huusi: »itse, itse edellä»,
teki Roland vuorostaan hänestä laulun:
Itse tahtoo kävellä,
itse käydä edellä.
Taluttaa on suotta.
Kun on neljä vuotta,
niin jo osaa itse,
sanoo neiti Itse.
Niin pelkäämätön ja lisäksi iloinen ja hyväsydäminen oli tyttö. Kaikki
pojat pitivät hänestä ja tekivät kilvalla hänestä lauluja, ja vaikka he
joskus sittemmin riitelivätkin, varsinkin Pontus ja Tilda, niin ei se
pohjimmalta mitään merkinnyt; he olivat ylpeitä sisarestaan kuitenkin.
»Jumala siunatkoon lasta», sanoi rouva Murius lopettaen kertomuksensa.
»Siitä tulee raskas hetki, kun minun kerran täytyy kertoa hänelle,
ett'ei hän ole meidän lapsemme. Mutta mistä hän lieneekin tullut, hyvää
ainetta hän on.»
Kertomuksen jälkeen syleili Garibaldi rouva Alicea ja suuteli häntä
molemmille poskille kuin suuri veli. Ulkona oli aamunsarastus seestynyt
kirkkaaksi aamuvaloksi ja kubistinen taulu oli muuttanut väriänsä.
Konserttimestari, jolle Tildan kohtalot eivät olleet mikään uutuus, oli
kertomuksen aikana torkahtanut mukavalla tuolillaan ja kuorsasi hiljaa.
Rouva Murius hiipi pois ja sammutti viimeisen kynttilän pöydältä.
»Saa nähdä, kuinka lapset ovat järjestäneet yösijansa», sanoi hän.
Garibaldi ja hän lähtivät hiljaa tarkastamaan. Väliaikaisessa
ensimmäisessä salissa makasi Roland mukavasti eräällä leposohvalla,
seuraavaan sisempään huoneeseen, jossa oli pyörösohva ja se hieno
»persialainen» matto, oli ovi auki, ja permannolla makasivat muut
niinikään syvässä unessa. He olivat noutaneet itselleen tyynyjä ja pari
peittoa ja makasivat kaikki rivissä: Pontus, Libert, Tilda ja nuori
Alexis Pasch, joka oli unohtanut olevansa satunnainen vieras, jonka
välttämättömästi piti mennä kotiansa, unohtanut uuden päivän nousun ja
Florankadun varrella olevan kotinsa kaikki mukavuudet.
Hän oli yhä hienossa smokingpuvussaan, mutta tärkkikaulus oli heitetty
lattialle, niin että lapsellisen pyöreä niska näkyi hikisen, pörröisen
tukan alta.