Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun,
jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa
paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt
paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa
välittämättä kukkakimpun kohtalosta.
Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän.
Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne
kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata
kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat,
että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen
pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten
lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja,
kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.
Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.
Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa
mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa
heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti
edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei
milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.
Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten
viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä,
jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse
on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti
haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen
kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on
haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut
mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää
itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän
kuvittelunsa saattaisi olla oikea?
»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick
ovella.
»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin
kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»
»Viisikymmentä äyriä.»
»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa;
hänellä oli ihailtavan kuurot korvat.
»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:
»Jäätkö kotiin tänä iltana?»
»En, minulla on miekkailuilta.»
»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö
sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä
minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta
kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole
koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa
miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin
käteni ojennan.
Jospa he vain tietäisivät!
Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä
vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi
sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta
sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.
»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.
Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään
suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen,
joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili
milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen
liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa
ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen
alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien
näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai
ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.
»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.
Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt
läpi tämän lörpötyksen.
»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen
elämähän on paljon mieluisampaa.»
Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti
hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin
naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö,
niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden
pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.
Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.
Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu
syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli
havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin,
joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden
kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty
ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein,
ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan,
olennoituvan.
Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden
joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja
herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.
Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin
lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.
Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick
oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma,
kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän
kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa
katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi
hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa
kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä
kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.
5.
»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia
puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori
juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki
Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin
Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne
katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi
— asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva
mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu
talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.
Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei
hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi
neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä
nimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui
sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli
unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty,
mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono
huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin
särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni.
Vain kaksi torventörähdystä:
»Äiti, katso!»
Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä,
otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti
puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:
»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»
»Tehdään se heti!»
Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.
Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä
sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti
kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä,
jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.
Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata
kruunua? Tai ehkä tuhannen?»
Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa
vain löytöpalkkana.»
»Niin, sehän olisi hyvä.»
»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen
pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja
kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»
Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:
»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista
laatua, jommoisia ei monellakaan ole.»
Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen
kolmetoistavuotiaaksi.»
Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät
toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja
kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt
lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia
mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän
ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä
kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.
Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän,
että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan
juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä
jostakin asiasta, oli se asia selvä.
Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa
valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain
mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia
kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista,
minulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta
viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli
ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda
huomautti senvuoksi ääneen:
»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»
»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen
loukkaantuneena.