1.
Jokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja,
monet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat
ovat hienoja.
Kun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä
draaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa
jotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut
vielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä
yksi liikeaalto pantu käyntiin.
Mutta tässäkin ovat langat hienoja.
Sillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei
mikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön
paljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan?
Näiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme,
olemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule
paljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme
salassapitäminen.
2.
Samariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura
Tukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli
käsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan,
pyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi:
»Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen
vastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.»
Useimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään.
Kokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka
vaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli
hyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka
jo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden
pakosta istumaan.
Neiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut
ainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei
sinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi
itsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin
äänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää.
Kaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt
hehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita.
Pitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa
toisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja
ilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä
oli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä
oli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä
todettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas
saattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia
oli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita;
monet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien
joukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin.
Rouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan
olisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä.
Hänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan,
jossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva
Pasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli
miellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti
tunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus.
Jos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään
senvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä
oli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa
joutsenta.
Neiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden
suosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä
päivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut.
Mitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut
väittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden
säilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen
oikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua.
Mutta mitään semmoista ei tapahtunut.
Elma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen
olevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi
itsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita
karvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa,
ne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden
ja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja
tuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet
pois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti
Liwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti
hillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään
nähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle
tai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa
oli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa
oli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli
itse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan
voinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli
tunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se
suututti.
Hänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes
hienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli
jotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista,
katsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin
nopeasti ja kiihkeästi:
»Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta
selitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti
vastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin
ainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on
hyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch
täältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.»
Rouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä,
vaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon
kuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti.
Hän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja
oli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan
kuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa.
»Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään.
Puheenjohtaja kysyi:
»Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?...»
»Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa
kyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen
edustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole
mitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.»
Hän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa
vallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch
istui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin
todellakin esiintyi sangen sopimattomasti.
»Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun
persoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun
johdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut
odottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon
lisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi
todellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla,
että olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä...»
Siinä kaikki.
Silmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat
yhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka
voitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian
naismaista!...» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan
(lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti
tilaisuutta pujahtaakseen ulos.
Mutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen
papukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron
saamista.
Hän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti
Liwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla
oikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa
tai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun
puheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat
tehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi:
»Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan
muista mitään.»
Ilmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen
siten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii
selitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään».
Puhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa.
Neiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan.
Täytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä
polviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta
vastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen
heikentämällä äänellä:
»Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta
johtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen,
että uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia
estelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä
pohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.»
Ei kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei
kukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota
hän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan
mitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua.
Hän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa,
huomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan
olleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut
näyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras
vieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes
kuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka
kuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon
heijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa
huoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan.
3.
Neiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma
huopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta
valmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt
kadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka
vain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista
oikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät
ohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän
kulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään
paketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes
sateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä.
Oli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja
hyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista
paikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika,
jolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy
käyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä
märkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa,
avataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan;
selitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi.
Varakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit.
Elma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen
tiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa,
ja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai
muuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä
mullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua,
sai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin
tuntemaan kevään tuloa.
Se ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes
yksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa,
se kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota
Elma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut
tukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi
sen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla.
Kaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa:
aurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky
herättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat
kaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki.
Aina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että
hänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi
päinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt
olemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin
muutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa
tilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat
olla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka
tapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä,
niinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä
sala on salassa ja sen on jäätävä salaan.
Elma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika,
isoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta
talonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa
kanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän
tulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa
tuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän
oli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan
hänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin
isoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan
varallisuuden. Sillä raha antaa arvoa.
Elma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena
erään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta
virkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun
kehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet
sieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja
säädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi,
ja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli
sangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti
Hökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin
akatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja
mitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen
taivaan tähtiä kohtaan.
Elma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli
ujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta
jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi
olla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari
kertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi.
»Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän.
»Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.»
»En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?»
Samalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä,
kankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei
ilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä
uskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä
veljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli
hän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin
hän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada
tietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja
vanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista.
Mutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana,
jolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut
otollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään
yrityksistänsä.
Täysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden
kimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen
kaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa.
Naimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta
puhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa
suunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin
kauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut
isäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä,
joka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa
kauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien
vieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä
kanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti
hänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut
pitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista
hellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille
arvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto.
Niissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti
myötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla
viehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään
ytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden
mahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin
tarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he
silloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa
aina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin
muihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton
yksityiskohtiin.
Yhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa
naimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma
haluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin
lohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa
häntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma
puolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti
rouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen
liikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat
toisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan.
Mutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys
tätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja
aiheutti muuton toiselle paikkakunnalle.
Elma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen
viihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin
saapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin
toisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä
uskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava
olento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit.
Mutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin,
keimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta
vuotta Elman kirjoituspöydällä.
Minä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti
turhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia.
Hän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen
ystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli
— ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he
vain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia,
kaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei
todellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan
elämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä,
avonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien
kulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois
niitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota
hän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei
tiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei
hänen onnensa mennessään!
Kuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä
kylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei
tarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja
lepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti
sitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen
jälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti
ja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma
rakastui.
Ei kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan
viitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi
tullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä,
vaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna
esineenä, kuten kaikki muutkin.
Hänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja
Gavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea
katse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla
istuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa
hänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta
ja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui
onnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa
yhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä
huomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu
kylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti.
Elma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä
ymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että
tämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö
hän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän
etsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien
ympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä
puhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän
huolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen
tapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut:
»Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä
näe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat
viuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän
juuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon?
Hän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta
mielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta.
Hänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten
hiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään
kuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi
alkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä
musiikkiopintoja varten.
Erehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle
vasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän
Gavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli
ehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään
vaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti
rientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki.
Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille
viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä
tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on
tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen
sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan
toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt
neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä
nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen
alkuunpanemaansa.
Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen,
mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.
»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.
»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.
Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille
sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta,
eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen
voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois,
jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen
toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella
tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä
tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta,
ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä
enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka
kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström
ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta
toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän,
Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän
sen käsitti.
Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton
helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma
matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes
lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon,
käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt
koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana
päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.
Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen
laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun
vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa
mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha,
jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen
tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä
ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla,
pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman
näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen
mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin
luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka
tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin
arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson
hänelle pasianssipelejä.
»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin
jätettynä», sanoi rouva Gustavsson.
Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta
tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman
piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä
pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma
oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen
pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän
ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia
sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta,
että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.
»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin
tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin
ehtii siihen kiintyä.»
Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli
hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti
oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa
ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti
kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä
joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä
aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.
Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään
kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli
syntynyt.
Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka
laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka.
Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli
tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi.
Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut
hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan,
nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen,
harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta
antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli
runsas, ja senkin järjesti kätilö.
»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut,
»kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»
Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin
päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt
mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa
vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain
ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten
toivolle.
Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin
arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä
aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?
»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan
tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin
taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos
minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn,
enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»
4.
Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten
hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena
kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju.
Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen
kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin
puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.
Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.
Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija
ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja
sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää,
kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.
Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä
vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan
siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain
tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä
siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan
elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet
puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka
merkityksettömällä puheellansa.
Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään
että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia
ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja
lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät
koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin
surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä
perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti
jäänyt naimattomaksi?
Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut
epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä
ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.
Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.
»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän
tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja
saattavan hänen mielensä kuohuksiin.
Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään,
mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö
tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus:
_Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame
ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja
kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu
ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää,
hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän
ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat
kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat
selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.
Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas,
voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä
oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä
vielä näkyi jälkiä.
»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»
»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»
»Mitenkä siinä on meneteltävä?»
»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely
ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän
ankarammin.
»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä
omistaja on!»
Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään
omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen
pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa
takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan
ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta,
enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta
vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin.
Ylös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä
ihailua.
»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin
sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.
»Kiitoksia, hyvästi!»
Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan
tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka
jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli
poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon
ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat
poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska
tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma
hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt
hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli
raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.
Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään
sairasvoimistelijattaren, kanssa.
Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut
elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän
kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut
sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua,
ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta.
Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia
kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä,
herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen
käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen
taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä,
tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi
kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä,
oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle
tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä
työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.
Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti
voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin
vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi
kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin.
Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden
täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä
useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten
kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta
hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten
harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä
johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin
vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän
halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen
pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän
voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla
avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja
myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi
hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.
Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli
asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän
joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä
naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale,
romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka
kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti
reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti.
Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli
miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä.
— »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän.
Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.
»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen
samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»
Elma oli heti suostuvainen.
»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me
syömme yhdessä.»
Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta
hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka
tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota
moitteetonta ruokaa.
Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin
odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista
ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän
mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan
saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän
oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.
Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu
makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi
Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka
sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan
hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen
tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen
telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen
1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän
huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia
kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä
olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).
Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone:
leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla
käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu;
suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen
yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle
joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia
käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen
venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus
osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia
naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä
vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista
rihkamaa kohtaan.
Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.
Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä
totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli
liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri,
jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle
tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli
mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita.
Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin
kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän
ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella
hänen asioissaan.
Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman
mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi
syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.
Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä
puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai
unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä
seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä
ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen
keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin
ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma
lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä,
katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei
vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen
kuin ensimmäisenä päivänäkin.
Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick
voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:
»Eräs rouva Pasch on soittanut.»
»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.
»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»
»Hyvä on.»
»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.
»Ei lainkaan.»
Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.
Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti.
Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin
avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja
kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:
»Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja
ihaileva