nuoren naapurimme, terveenä ja reippaana ja sitäpaitsi aivan ihka
uutukaisena ikäänkuin hän itse olisi kuoresta pujahtanut", lisäsi hän
nauraen herra Markuksen juuri astuessa huoneesen. "Enkö aavistanutkin,
että löytäisitte varman suojapaikan ja voida teille toivottaa onnea
löydöstänne. Se oli oikea Jumalan ilma! Eikä tyttö-raiskammekaan tullut
kotiin! Emme voinut ajatellakaan, että hän sen ajan oli suojassa
metsänvartijan asunnossa. Siitä huolimatta oli hän kotiin tullessaan
vihdoinkin hatutta ja sade valui hänen hiuksistansa ja hän tärisi ja
vapisi joka jäsenestään kuin haavan lehti. Niin ei muuten ole hänen
tapansa, tietäkää se. Hänellä on sisällänsä sotilasverta suonissaan
eikä häneltä puutu rohkeutta, mutta sellainen rajuilma metsässä ei
olekaan lasten leikkiä".
"Minä tiedän sen omasta kokemuksestani -- minäkin olin metsässä", sanoi
herra Markus, joka oli astunut vuoteen luo tervehtiäksensä vanhaa
rouvaa.
"Ah, tuhat vieköön -- todellakin? No, onko itse paholainen heitä
kyydittänyt, hyvä herra, kun niin suin päin syöksyitte myrskyn kitaan?"
"Viimeksi täällä ollessani sanoin teille seuraavani jälkeä", vastasi
tilanomistaja tyyneesti, "ja siis täytyi astua rivakasti eteenpäin,
eikä istua neljän seinän välillä odottamassa, kunnes sade olisi minulta
jäljet hävittänyt. Tiedättehän, että lähdin etsimään erotettua
piikaanne".
Vanhan rouvan käsi, jota hän vielä piti omassaan, värähti tässä.
"Oh, olkaa huoletta", sanoi hän katsoen lempeästi ja loistavin silmin
sairaan pelästyneisin kasvoihin. "Ei teillä ole syytä ollaksenne
levoton. Se oli tosin minulle vaivalloista tietä ja kova taistelu
täytyikin ensin taistellani -- mutta tytön olen kuitenkin löytänyt.
"Löytänyt!" toisti amtmanni änkyttäen ja kivettynein katsein sekä antoi
käden, joka piteli piippua, ikäänkuin hervotonna vaipua. "Tahdotteko
tehdä pilaa meistä?"
"Rakkahin mieheni, millaisia sanoja käytät!" sanoi sairas valittavalla
ja värisevällä äänellä.
"Älkää siitä huoliko", sanoi herra Markus tyynnyttävästi samalla kun
totinen hymyily kajastui hänen kasvoillansa. "Tämä 'vaihdosten komedia',
jossa minäkin olen pääosaa näytellyt, on nyt lopussa ja olisin kai
viimeinen, joka toivoisin sen enempää jatkumista. Kuitenkin on, kuten
sanoin: tytön olen minä löytänyt. Te tunnette hänet ja pidätte hänet
rakkaana ettekä kentiesi kuitenkaan huomaa, kuinka suuren määrän
kauneutta ja aatelia hänen olennossaan on, muuten ette suinkaan olisi
luullut, että tämä työpukuinen palvelija jäisi huomaamattomaksi. Minä
olen tutkinut tätä harvinaista olentoa ja kun asetan toimintavoiman ja
pontevuuden naisen luonteessa paljon korkeammalle ylhäisiä tapoja ja
suuren maailman naisen mielipiteitä ja kun itse olen rehellisen työn
ystävä, ei mitään löytynyt, joka olisi estänyt minua sydäntäni
kadottamasta".
Hän kääntyi nyt sairaanvuoteelta amtmanniin, joka oli vetäytynyt
akkunan luo ja sangen tarkkaavasti katsoi pihalle.
"Minä olen todellakin jo aikaa sopinut itsekseni, herra amtmanni,
siitä, että teen teidän piikanne vaimokseni. Silloin minulle sanottiin,
että hän on äkkiä eroitettu, ja itsehän hän minulle antoi tästä selvän
todistuksen. Ei siis teitä kummastuttane, että suoraa tietä juoksin
myrskyn kitaan, sillä minun oli saaminen elämäni onni kiinni. Ja, kuten
sanoin, minä löysin hänet, tosin en samaa, joksi hänet ajatellut olin,
-- kävi kuten sadussa, jossa sankari ja sankaritar päättävällä hetkellä
muuttuvat -- tuli ilmi nimittäin, että viimeinen asianomainen, jonka
luo minun täytyi kääntyäni, on maatilalla ja sen vuoksi pyydänkin täten
velvollisuuteni mukaisesti Agnekseni kättä teiltä".
"Hiton tyttö! Sellainen pieni pahuus, joka näyttelee koko romaanin
vanhuksien selän takana, ettei siitä ole aavistustakaan", huudahti
amtmanni vaivoin salaten rajatonta hämiänsä. "Mutta te saatte hänet,
herra Markus -- te saatte hänet! Olethan sinä, pikku Sannani, yhtä
mieltä minun kanssani tässä?"
"Sydämeni pohjasta, rakkahimpani, armahimpani!" sanoi vanha rouva
syvästi liikutettuna. "Polvillani tahtoisin kiittää hyvää Jumalaa siitä
onnesta, jonka hän suo rakkaalle, alttiille lapsellemme".
Amtmanni yskähti pari kertaa, aukasi siten etehisen oven ja huusi
sitten korkealla äänellä veljensä tytärtä. Heti riensikin hän rappuja
alas sekä astui sisään punastuneena, lempeänä, vaaleassa kesäpuvussaan.
Hän vaipui sairaan vuoteen viereen ja taivutti kauniin päässä
vapisevien, kuihtuneiden käsien alle, jotka laskeuivat hänen
päälaellensa.
"Mikä muutos, lapseni!" kuiskasi vanha rouva, ilokyyneleiden valuessa.
"Eikö ole samoin kuin jalon Boaan kosiessa Ruthia".
"Rakas ystäväni, mitä lapsellisuuksia sinä latelet!" huudahti amtmanni
ärtyen. "Älkää pahastuko, mutta tuo vertaus nuoren morsiamemme täällä
ja tähän poimijatar raukan raamatussa välillä ei sieluni kautta, sovi
paremmin kuin korvapuusti. Älkää antako pelottaa itseänne, herra Markus
-- niin huonosti ei sentään ole omaisuuden laita. Antakaahan Kalifornia
retkeilijäni ensin olla kotona vaan!"
Agnes katsoi hämmästyneenä, rukoilevalla silmäyksellä tilanomistajaan
ja vanha rouva vaipui kuin murtuneena taasen patjoillensa, samalla kun
amtmanni meni ulos, kuten sanoi, onnellisen tapauksen kunniaksi
noutamaan viinipullon kellaristaan.
"Ah, miten pahaa se minulle tekee!" huokasi sairas. "Kullalla
sälytettynä täytyy hänen tulla kotiin, poika-raukkani, jos isänsä sanoo
hänet tervetulleeksi -- ja minä, minä antaisin viimeisen hidun kehnosta
elostani, jos vaan saisin nähdä hänet, palatkoon minkälaisena tahansa!
Mutta hän ei ole enää hengissä --".
"Hän elää. Te saatte nähdä hänet taasen ja kentiesi piankin. Minä
vakuutan sen sanallani!" vakuutti Markus herra vanhalle rouvalle,
lempeästi kumartuen hänen ylitsensä. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi --
pankaa vaan kaikki, mikä teitä huolettaa, luottavasti minun
niskoilleni".
"Jumala siunatkoon teitä! Jumala siunatkoon teitä moni tuhat
kertaisesti!" lausui hämmästynyt vanhus ja selkeämmällä katsannolla
pani kätensä ristiin taivasta kohti.
19.
"No, sittenpä on hyvin!" olisi rouva Griebel sanonut, jos hän olisi
ollut paikalla. Mutta tuskin olisi ollut hänen mieleensä, jos tämä
kertomus oli päättynyt amtmannin vanhan rouvan lausumalla siunauksella.
Sillä ensinnäkin olisi syvästi loukannut hänen äidillistä ylpeyttänsä,
jos hänen Louisensa siten pitemmittä mutkitta katoaisi näkymöltä; vielä
olisi ollut velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan, jos eivät kaikki
lukijat saisi tietää, mistä ja miten vanhan ylimetsänhoitajan rouva
vainajan edespääsölahja, pikku Louisen muistoraha taasen tuli päivän
valoon ja vihdoin on kunnon, lihavalla rouvalla vielä sangen paljon
tointa, ennenkuin kaikki tulee oikealle radalle ja täyteen kuntoon --
eikä saa vaieta kaikkea tätä, täytyy kertoa, -- jos tahtoo olla
rehellinen.
Myrskyn jälkeisenä päivänä seisoi hän pienen tyttärensä kanssa
etehisessä ja leikkeli palasiksi luvattua jättimoista rusinakakkua,
samalla kun pihalla, rappusilla ja päärynäpuiden alla kaikilta tahoilta
saapuneet pienet herkkusuut olivat jännitetyssä odotuksessa katsellen
aralla kunnioituksella seposeljällään olevasta etehisen ovesta sisään.
Mutta eivät ne voineet eivätkä uskaltaneetkaan tulla sisään --
"kartanon hoitajan rouvan ja hänen pienen neitinsä" valkoiset esiliinat
oikein loistivat ja valkoisuudellaan häikäsivät, ja äsken pesty lattia
loisti samoin ja sitä paitsi seisoi Hanna siellä pöydän vieressä suuri
keittiölautama kädessään ja loi todellakin murhaavia silmäyksiä
jokaiseen pieneen, alastomaan jalkaan, joka uhkasi jättää jäljen
puhtaalle kynnykselle.
Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle
astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti
veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen.
Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa
esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti
itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän
kantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen
rinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä
pukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, "ikäänkuin niin ollakin
piti", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän
hatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli
amtmannin veljentytär, "kotiopettaja neiti", ja siinä täytyi olla
umpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella
hääkakuista oli perusteensa.
Ja tämä kaikki tuli kuin salama selvältä taivaalta! Kaikki tämä oli
tapahtunut hänen selkänsä takana! Täytyi oikein hävetä, että oli
tyhmyydessä kulkenut rinnalle, eikä ollut silmiä päässä, mutta hänen
kummastustansa, kuinka äärettömän suuri se olikaan, sitä ei hän
kuitenkaan saisi huomata, tuo veitikka! Hän pyyhkäsi molempia käsiänsä
esiliinaansa, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tervehti heitä
sitten juhlallisesti niiaten, samalla kun hän, viitaten rusinakakkuun,
sanoi tärkeällä katsannolla: "Tämä ei se vielä ole, herra Markus".
Hän nauroi. "Ei, aluksi vietämme kihlajaisia, kuten tapana on ja
paraiten sopii, vai miten Agnes?" Hän esitteli sitten morsiamensa ja
sillä aikaa oli vihastuneella Hannalla täysi kädessä pysytellessään
asianomaisen matkan päässä likaisia avojalkaisia, jotka tunkeusivat
esiin oikein läheltä katsellaksensa kaunista morsianta vaaleassa
puvussa.
Eikä hän ollutkaan ensinkään ylpeä. Hän otti heti hansikat kädestään ja
auttoi pikku Louisea sokerikakun paloja jaettaessa lasten kesken
samalla kun sulhasmies pikaa otti avaimet ja heti sen jälkeen tuli
kellarista syli täynnä viinipulloja. Jokainen lapsi sai lasillisen
Rheinin viiniä ja tilanomistaja tyhjensi sitä paitsi pieniä hopearahoja
täynnä olevan kukkaronsa morsiamensa käteen, jotta hän riemuitseville
lapsille jakaisi rahat. Kun hän nyt seisoi rapuilla meluavain lapsien
ympäröimänä ja toisinaan nauraen, toisinaan kehoittaen koki pitää
järjestystä näiden joukossa, maistoi rouva Griebel miettimättä
kultaista rypäleen mehua lasistaan, samalla kun hänen älykkäät,
vilkuttavat silmänsä rippuivat nuoressa tytössä, jonka nopeat kädet
kuitenkin näyttivät merkillisesti ahavoittuneilta ja päivän
paahtamilta, lyhyiden, hienojen hameen hiojen alta. Kaulalla loisti
kauluksen pitsien joukossa muistoraha ja kelmeät kasvot -- no, olipa
hän jo kerran ennen sanonut, että lavealta sai etsiä sellaisia kasvoja.
Mutta tällä kertaa ei hän sanonut mitään, ei yhtään mitään; hän kilisti
vaan lasia herra Markuksen kanssa "sille aatteelle, joka hänellä oli",
kuten tämä itsekin eilen: oli sanonut, ja päätteli sen mukaan kuin hän
voi asiata arvostella herra Markuksen olevan oikein onnen helmalapsen,
eikä pettyneen.
Ja kun hän vähän sittemmin nuoren kihlatun parin keralla astui
yläkertaan, koska Agnes tahtoi nähdä alttaanihuoneisiin, osoitti hän
ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muotokuvaa ja sanoi salaperäisesti:
"Pikku morsian neiti, tämä oli hänen ensimäinen rakkautensa
Hirschwinkelissä -- tuohon maalattuun kutriseen päähän oli nuori
herramme mieltynyt, pellavakiherät olivat hänet loihtineet --".
"Kaikkein vähimmin pellavakiherät, rakkahin rouva Griebel", keskeytti
herra Markus hänet nauraen. "Ei, tämän olennon loihtuvoima vaikutti
vasta silloin oikein viehättävästi, kun olin saanut heittää syvän
silmäyksen tämän omituisen naisen sisälliseen elämään", sanoi hän
sangen vakavasti ja morsiameensa kääntyneenä: "niin pehmeä ja
rakastettava, että näytti heikolta naiselta ja samalla voimaa ja
pontevuutta täynnä oleva sielu. Tämä ihmeellinen luonteen yhdistys
esiytyi täällä ensikerran silmieni eteen ja on minut saattanut
ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sinua, Agnekseni".
Näin sanoen syleili hän hellästi nuorta tyttöä, joka vanhan
ystävättärensä elinaikana ei milloinkaan ollut käynyt Hirschwinkelissä;
sellaisesta keskeytyksestä yksinäisyydessään ei viimemainittu
olisi pitänyt. Sitä vastoin oli hän usein saapunut Gelsungenin
lahjoitusmaille, jossa hän oli tilaisuudessa oikein oppia tuntemaan ja
arvostelemaan amtmannin veljentytärtä ja kasvatuslasta. Sielläkin oli
vanha rouva koonnut kasveja ja hänen retkillään metsissä ja pelloilla
oli Agnes ollut hänen alituisena seuralaisenansa.
Nuori tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja kostea loiste silmissään
katseli hän ympäri kadonnutta aikaa muistuttavassa huoneessa, jonka
seinät hiljaisiin olivat katselleet autioksi jääneen naissydämen
kaikkia vaiheita ensimäisestä tuskan rajusta puhkeamisesta aina
miettiväisyyden hiljaiseen vaitioloon asti. Tähän asti oli hän vaan
sivumennen ja kunnioittavalla arkuudella katsahtanut alttaania kohti --
nyt uskalsi hän astua itse huoneesen, jonka luottamusta herättävät
seinät olivat hänen neitsykammionansa, kunnes rakastettu tulisi viemään
häntä vaimona kotiinsa.
"Niin kauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva-vainaja eli näytti minusta
aina tuo pieni lasihuone, alttaania tarkoitan pieneltä aavehuoneelta
täynnä kukkivia resedoja ja alppiruusuja ja jouluksi oli siellä
liljakieloja ja tulppaaneja akkunan laudoilla aivan kuin kauniimmassa
talvihuoneessa", sanoi rouva Griebel. "Ah niin, oli kuitenkin jotain
omituista rakkaassa, vanhassa rouvassamme -- 'pelkkää runollisuutta' --
sanoo Louiseni aina sellaisesta. Mutta siitä huolimatta oli hän
aina niin päättävä ja käytännöllinen kuin vaan joku -- mikä oli
välttämätöntä ja tarpeellista tuli aina ensin, niin, niin sellaisessa
tapauksessa ei ollut nauraminen... No, ja mitä nyt aivon sanoa, herra
Markus, niin eivät vieraanne tule täällä ylhäällä suurta tilaa saamaan,
siksi on liiaksi ahdasta --".
"Hyvä rouva Griebel, te oikein peloitatte minut! Ja minä olin juuri
aikeessa ilmoittamaan uuden vieraan luoksemme -- amtmannin poika on
saapunut --".
"Mitä sanotte? Tuoko kultamaalta?"
"Hän juuri. Ja hän on ollut sairas ja hänen täytyy täällä koota voimia.
Itse jään luonnollisesti kanssa Hirschwinkeliin niin kauvaksi, kuin
vaan voin. -- Nyt täytyy teidän sioittaa meidät kaikki".
"Tietysti, tietysti, olkaa huoletta. Teidät majoitan alhaalle omaan
kamariini ja täällä ylhäällä -- no, antakaa minun pitää huolta
kaikesta --".
* * * * *
Metsänvartijan huoneessa eivät enää siniset akkunanvarjostimet ripu
akkunoissa ja Tillrodan lapset, jotka tavattoman runsas mansikkasato
viekotteli metsään, näkevät joka päivä äsken kihlatun parin käyvän
metsänvartijan luoksi. Sairas saavutti voimiansa. Aluksi oli hän tosin
ollut kovin alakuloinen, hän oli toivonut, ettei milloinkaan enää saisi
nähdä tilanhaltijaa, joka kerran oli hänet löytänyt niin toivottomassa
tilassa, niin vieläpä viimeisellä järjellisellä hetkellänsäkin ennen
taudin puuskaa oli hän pyytänyt Agnesta ja metsänvartijaa, etteivät
sanallakaan ilmaisisi hänen siellä oloansa -- hän oli toivonut, ettei
enää olisi maailmassakaan kartanon asukkaita... Mutta nyt tuli tuo
muhkea miellyttävä nuori mies joka päivä hänen vuoteellensa ja auttoi
häntä hoidettaessa. Veljellinen, sydämellinen ääni, jota tämä käytti,
auttoi vihdoin kotiin tullutta unhottamaan rajattoman alennuksensa
tunteen. Erittäin virkistävästi vaikutti häneen ilmoitus, että maatila
lankeisi hänelle. Siitä päivästä, jolloin hän tämän kuuli, näytti
ikäänkuin hänen henkensä pontevuus ja tahdonvoimansa olisivat palanneet
ja näennäisessäkin määrässä ojentaneet hänen taipunutta vartaloansa.
Tämä oli toinen osa Agneksin toimesta, jonka herra Markus nyt oli
nostanut miellyttävän tytön hartioilta omillensa; toinen osa siitä, ja
jota juuri näyteltiin maatilalla antoi hänelle verrattomasti enemmän
työtä -- amtmanni ei näet ensinkään antanut riistää itseltänsä
luottamustansa kalifornialaisiin rikkauksiin. Vastaukseksi jokaiseen
lausuttuun epäilykseen tämän suhteen nauroi hän halveksivasti ja hänen
purevat vastauksensa ilmaisivat, että hän luuli epäilijässä olevan
kateutta ja pahansuontia. Mutta kun herra Markus samana päivänä,
jolloin nuori Franz hänen käsivarrellensa nojautuneena, oli ensikerran
lähtenyt vapaasen ilmaan, ilmoitti amtmannille, että kirje tämän
pojalta oli saapunut metsänvartijalle, nuoren miehen vanhalle
leikkitoverille, niin silloin vanha herra pysyi sangen hiljaisena ja
ikäänkuin epäröivänä "kultapojan" tähän astisesta, pitkällisestä
vaitiolosta ei enää voinut mitään pääomaa koota asianomaisten laskuun.
Joka päivä läheni pojan luuloiteltu kotiin tulo ja koetettiin selittää
vanhukselle, että hän ei tuonut mukanansa muuta kuin sydämen täynnä
uskollista lapsen rakkautta ja lujan tahdon tekemään työtä ja pitämään
huolta omaisistansa, ilmaistiin myöskin vanhan ystävättären
testamenttimääräys parantavana lääkkeenä masennetuille.
"No, olkoon minun puolestani, kun ei kerran toisin voi käydä", sanoi
amtmanni imelänhappamalla muodolla, mutta vanha äiti itki ilon tunteen
kyyneleitä.
Samalla aikaa tapahtui ulkonaisessakin suhteessa suuri ja meluisa
muutos. Sellaista toimeliaisuutta ei miesmuistiin ollut
Hirschwinkelissä ollut. Maatilalla vilisi työmiehiä, jotka kaatoivat
suuren osan metsistön puita, tuolla taasen purjettiin tallirakennusta,
samalla kun kiviä uutisrakennukseen joka päivä vedettiin. Ja kartanossa
hallitsi luuta ja pesosangot. Paitoja neulottiin, mattoja ja
huonekaluja tomutettiin ja rouva Griebel kiitti taivasta, että paraikaa
toimitetut korjaustyöt laitoksessa olivat hänen Louisensa loma-aikaa
pidentäneet, joten pikku tyttö oli tilaisuudessa auttamaan äitiänsä.
Kaiken tämän häiriön vallitessa saapui vihdoin tavaralähetyksiä
Berlinistä: pyörituoli amtmannin rouvalle, mukavia nojatuoleja
vanhuksille, sekä vähän myöhemmin -- herra Markus ei voinut olla
nauramatta, kun itse auttoi lähetystä purjettaessa -- pianino
alttaanihuoneesen määrätty. Siellä olisi sen paikka vastaisuudessa,
että tulevan nuoren rouvan vastaisilla kesäkäynneillään Thüringissä
ei tarvitsisi olla vailla soittamisen huvia.
"Niin, nyt näette itse, herra Markus, niin käypi, niin muuttuu
ihminen", sanoi rouva Griebel kohottaen silmäripsiään ja ottaen hyvin
opettavaisen muodon, kuin kaunis soittokone oli huoneesen asetettu.
"Tänne tullessanne annoitte minun jotenkin selvästi ymmärtää, ettette
voi kärsiä pianonsoittoa. Luonnollisesti ei ole pikku tyttäreni sen
jälkeen uskaltanut koskea ainoaankaan tangenttiin teidän ollessanne
kotona -- ja minä olisin kuitenkin yhtä halusta, kuin elän -- halunnut
kuulla lempikappaleitani, ah niin! -- Nyt tuotatte kalliista maksusta
suoraan Berliinistä tuollaisen 'kirotun helylaatikon', nyt autatte itse
sitä purettaessa ja hikoilette, tuumitte ja harkitsette miten pitäisi
klaverin parahiten asettaman, ettei heikoinkaan sen kalliista äänistä
kadoksiin menisi, kun sillä ruvetaan soittelemaan... No niin, tiesinhän
sen -- 'kesä tuo kukkasia' ja 'hätä taittaa rautaa' ja ne, jotka
elävät, astuvat oikeuksiinsa maan päällä ja mikä kuollut on, pysyy
siivosti ja hiljaa. Hyvä Jumala, jospa koko maailma ajattelisi, kuten
te -- minä tarkoitan siinä suhteessa, että mahtajien asuinhuoneet
kaikkine kaluinensa pitäisi ijankaikkisesti pidettämän muilta
suljettuna -- niin silloin maailma muuttuisi vaatekojuksi ja ihmisten
täytyisi antaa tilaa rääsyille ja romulle. Minäkään en suinkaan ole
mikään peto ja tosin kunnioitan niiden muistoa, jotka ovat menneet pois
ja siksi olenkin täyttänyt herra ylimetsänhoitaja vainajan aamunutun
koiruohoilla, koska koita oli sormen paksuudelta tuossa vanhassa
vaatteessa -- ja pannut nutun kaiken muun tarpeettoman, poisviskatun
rojun kanssa arkkuun. Se on nyt lukittuna jossain sopessa ja siellä se
saa ollakin vaikka tuomiopäivään asti, en minä suinkaan häiritse sen
lepoa ja rauhaa. Ja tuo kaunis, pieni höyhen patja jolla monta, monta
vuotta sitten ylimetsänhoitajan rouvan kaikkein rakkain aarre pari
viikkoa sai sijailla, sen olen perinpohjaisesti tuulettanut ja
tomuttanut ja nyt se on tuolla sänkykamarissa, niin että voipi aikojen
kuluessa joku muukin tulla sillä lepäämään. -- Ja nyt -- nyt näette,
miten kauniit, sopivat ja mukavat nämät huoneet täällä yläkerrassa
ovat, niin että minun puolestani saapi kernaasti tulla vaikka kymmenen
amtmannin poikaa kultamaalta".
Näin sanoessaan aukasi hän oven vasemmalle, niin että koko huonerivi
tuli näkyviin. Hänellä oli oikein; miellyttävämpiä ja kodikkaimpia
asuntohuoneita oli vaikea löytää. Tästä huolimatta liikutti tuo
perinpohjainen muutos nuorta isäntää vähän tuskalloisesti -- olipa hän
kuitenkin hyväksynyt sen, siitä tietämättä.
"Aika jo olikin, että ymmärtäväinen ihminen kerran astui tähän
kalmistoon", jatkoi rouva Griebel vähääkän huolimatta nuoren herran
noloudesta. "Ja jos nämä tomu- ja koipilvet olisivat lentäneet vasten
vanhan rouva-vainajamme silmiä, olisi hän tuhat kertaa lausunut
myöntymyksensä ja aamenen perinpohjaiseen siivoamiseen. -- Muuten
tahtoisin kysyä miten olisi käynyt, jos kerran perheinenne olisitte
tulleet viettämään kesää Hirschwinkelissä? Silloin kai pikku
brandenburgilais-veitikat olisivat saaneet seisoa nurkassa, tuon kuuden
viikon vanhan, lahonneen lapsen tähden, joka ennen oli tässä talossa.
Niin, sepä olisi kaunista ollut!"
Tämä päätelmä, järkevä ja voimakas käytännössään, oli selvään kaikkein
pontevin koko tuossa laveassa, selittävässä puheessa. -- Sanaakaan
lausumatta pötki herra Markus tiehensä.
Tämä tapahtui sen päivän aamuna, jolloin amtmannin väen muuton
maatilalta kartanoon piti tapahtuman. Yläkerrassa oli kaikki valmiina
ja paraimmassa järjestyksessä. Alttaani oli täynnä komeita kukkia ja
kaikkien ovien yläpuolella rippui seppeleitä ja vauloja, mutta
alakerrassa oltiin vielä täydessä touhussa arkihuoneen siivoamisessa,
puhdistamisessa ja muuttamisessa, jonka huoneen vastaisuudessa piti
oleman herra Markuksen asuinhuoneena.
Oltiin kai erittäin piirtyneinä tähän siivoustyöhön, sillä saapuvien
astuessa pihalle oli siellä heitä tervehtimässä vaan Sultan koira; joka
kuin riivattu haukkui ilosta, sekä kalkkunat, jotka ylpeillen
astuskelivat, muuten ei nähty ainoatakaan elävää henkeä. Vasta kun
herra Markus morsiamensa kanssa astui etehiseen, lensi arkihuoneen ovi
auki ja siitä astui ulos rouva Griebel Louise takanansa.
"Niin, sehän oli kaunista!" huudahti pieni, paksu rouva "Hitua vaille
olen unohtanut sanoa herrasväkeä tervetulleeksi ja olen sentään
miettinyt kaikkein kauniimman tervehdyspuheen. Mutta siihen kaikkeen
on tämä syynä". Hän näytti kadonnutta muistorahaa pitkällä
samettinauhalla. "Niin, tässä se on, se veitikka! Piironkin takana on
se ollut, herra Markus -- kun muutimme sen tilaa saadaksemme teitin
kirjoituspöydällenne, kilisee tuo veitikka lattiata vastaan. Ja Hanna
luulee, että Roosa heittiö on nakannut rahan sinne, että me luulisimme
tuota köyhää poika-raukkaa, jonka maantieltä korjasimme, roistoksi ja
varkaaksi. Voisiko sellaista uskoa kristitystä ihmisestä? Eihän tuo
miesrukka taivahan nimessä, ollut hänelle mitään pahaa tehnyt".