ylpeä ja kunniallinen! Sellaiset hyvät, siniset silmät" -- hän vaikeni
yht'äkkiä ja punastui aina korvia myöden. Etehisen oven ulkopuolella
tuskin kolme askelta itsestänsä näki hän pitkän, solakan vähän
laihahkon nuoren miehen. Tämä oli loistavasti puettu, näytti hienolta
ja ylhäiseltä, ja hänen ajelluille kasvoilleen näytti samassa leviävän
heiastus punasta, joka peitti pienen vaalea-ihoisen tytön poskia.
Hän oli johtanut amtmannia rappuja ylös. Vanha herra hengähti hetken,
ennenkuin astui etehiseen. Sitten nipisti hän pikku Louisea poskeen ja
esitteli tämän "äiti-rouvalle" sivullansa seisovan, hieman arasti ja
keinostelevasti katselevan nuoren miehen rakkaana poikanansa, joka
tutkintojensa tähden oli tehnyt pitkän ja hupaisen matkan -- kuten
hyväsukuisen nuoren miehen tuleekin -- ja joka vasta eilen oli palannut
suoraan Bremenistä. Heti sen jälkeen vyöryi pyörätuolikin rapuille.
Metsänvartija oli pyytänyt saada tänne tuoda kipeän amtmannin
rouvan. Nyt otti hän tuon heikon pienen olennon ikäänkuin lapsen
käsivarrellensa ja kantoi hänet rappuja ylös alttaanihuoneeseen, jossa
juhlallisesti valmistettu aamiaispöytä odotti saapuneita.
Tästä päivästä alkoi hauska ja hupaisen seuraelämän aika kartanossa.
Itse amtmannikin, joka oli tuntehikas suurelle muutokselle olossaan,
hillitsi, niin paljon kuin mahdollista oli, toranhimoansa ja haluansa
olla oikeassa -- hänen malttamattomat kerskaus-puuskahduksensa toiset
suopeasti ja vaitiollen jättivät huomiotta; hän olisi kai tukahtunut,
ellei olisi saanut parantumatonta himoansa päästää ilmi.
Kotiin palannut poika antautui kokonaan uuteen toimeensa. Hän astui
vielä kerran oppiin ja tällä kertaa yksinkertaisen, kunnon
kartanonhoitajan luokse. Aikaisin ja myöhään oli hän metsässä ja
pellolla ja teki työtä kuin päivämies, niin että Pietari Griebel sanoi
luulevansa maatilan nyt saavan toisen paremman muodon.
Tässä onnen päiväpaisteessa näytti vanha rouvakin, joka niin kauvan oli
ollut vuoteesen kahlehdittuna umpeassa sairashuoneessa, uudestaan
elävän, ja lääkäri jo vakuutti hänen täydellisesti parantuvan. Iltasin
kokoutuivat tämän pienen seurueen kaikki rakkaat joihin Pietari
Griebelkin nyt vaimoneen, lapsineen kuului, sairaan nojatuolin
ympärillä alttaanibuoneessa, jossa soiteltiin ja juteltiin ja usein
vielä keskiyölläkin loistivat kirkkaasti kartanon akkunat hiljaisen,
juhlallisen metsän hämärään.
Herra Markus siirsi viikko viikolta matkustuksensa ja pikku Louise
toivoi liikuttavalla avomielisyydellä, etteivät laitoksen kouluhuoneet
milloinkaan tulisi valmiiksi. Hän ei enää soittanut marsseja --
Mendelsohnin "Sanomattomat laulut" sekä sellaiset olivat nyt
järjestykseen tulleet, mutta vieläkin mieluimmin lauloi hän lempeällä,
neitsyeellisellä äänellänsä: "Metsän puihin ma piirtää tahdon" ja
paljon muita, joihin suuri säveltäjä aavistettuja toiveita ja salaista
lempeä on hurmaaviin säveliinsä liittänyt.
Että paljon ja monenlaista salaperäisyyttä oli käynyt tämän
sopusointuisen, onnellisen yhdyselämän edellä, ei kukaan näyttänyt enää
ajattelevankaan, eikä sanallakaan siihen koskettu. Metsänvartijakin,
joka melkein joka päivä kävi kartanossa -- herra Markus oli hänen
ihastukseksensa antanut kaikki kirjastohuoneen aarteet hänen
käytettäväksensä -- metsänvartijakin oli varuillansa, eikä milloinkaan
päässyt häneltä huomautusta ajasta, jolloin hän huoneessansa oli
hoitanut kovasti sairastunutta nuoruuden ystävää. Herra Markus nauroi
itsekseen älykästä, paksua rouvaa, joka aina väitti "ei olevansa
eilisen teeren poikia" -- tällä kertaa olivat terävät, siniset silmät
kuitenkin olleet sangen veltot ja pikku äiti saattoi viattomuuden
suhteen helposti asettua kuudentoista vuotiaan lemmikkinsä rinnalle.
Oli sama ilta, joka nyt oli lopullisesti määrätty tilanomistajan lähdön
edelliseksi -- hänen täytyi matkustaa kotiin pitämään huolta kaikesta
mikä oli tarpeellista majoittamiseen. Kaikki olivat kokoutuneet
alttaanihuoneesen. Amtmanni rouvanensa ja Pietari Griebel pelasivat
whistiä; kauniilla morsiamella oli nyt juuri jotain toimittamista
teekyökin ääressä, rouva Griebel levitti voileipiä erään sivupöydän
luona, samalla kun Louise istui pianon ääressä ja sisällisellä
liikutuksella lauloi: "Leponi on pois; sydäntäin vaivaa". Nuori Franz
seisoi seinän nojalla, niin että hän saattoi katsoa ihastuttavan,
vaaleanverisen tytön kasvoihin, ja hän tekikin sitä täydellä todella --
hän oikein näytti nielevän tytön silmillään.
Herra Markus lykkäsi hiljaa käsivarrellaan voileipiä levittävää rouvaa
ja katsahti nuoreen pariin.
"Miten olisi, rakkahin kasvatusäiti, jos Syyskuun 15 päivänä Tillrodan
kirkossa vihittäisiin kaksi paria, eikä yksi?"
"Vähän liian aikaista, herra Markus", vastasi hän hämmästymättä ja
laski luotansa omantunnon mukaisella tarkkuudella kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan tehdyn voileivän. "Tyttöni on vielä liian nuori, eikä
kelvollisia kaapioita saa niin yht'äkkiä valmiiksi, kuin te luulette.
Siihen tarvitaan enempi. Muuten on kyllä mieleni mukaan. Hän on hyvä,
kelpomies, parempaa vävypoikaa emme voisi toivoakaan. Entä Louiseni
sitten! Terve, raitis ja kätevä on hän, eivätkä Griebelillä kistut ja
laatikot tyhjinä ole -- Pietarini ja hänen akkansa eivät aikoinaan ole
laiskuria olleet ja he ovat ymmärtäneet säästää. No niin, kuten sanoin,
kylläpä se meitin vanhuksien mieleen olisi, mutta", tässä vilkutti hän
silmiään viekkaasti hymyillen tilanomistajalle ja kohousi vähän
varpailleen voidaksensa kuiskata hänen korvaansa "mutta eikö totta,
herra Markus, ken olisi luullut tätä, kun tuolla maantiellä pistin
vehnäsen palan punaparran käteen?"
Herra Markus vaivoin pidätti nauruansa ja lausui: "Te olette siis
saanut selvän asiasta?"
"No niin, jotenkin -- minä ja Louiseni. Ja hän sentään kaikkein ensin.
Ensi silmäyksellä tiesi hän mistä Taavetti olutta osti ja vieläpä
vaikka amtmannin poika kymmenen kertaa yhtä hyvin kuin kerran olisi
ajellut punasen partansa. Olisiko voinut sitä uskoa, pikku Louise, tuo
pieni, viaton olento, joka tuskin on kuoresta vielä pujahtanut! Mutta
rakkaus tekee katsannon tarkaksi ja hyväksi. Yleiseen on se
tavallisesti sokea ja kuuro kaikessa, mikä siihen seikkaan koskee --
rakkauteen, tarkoitan, eikä huomaa mitään kunnes itse täydellä todella
on asiaan sekoittunut -- mutta eihän toisin ollut teidän ja amtmannin
piiankaan laita, vai miten, hyvä herra Markus?"