loistoa vastaan ja katsoi yhä polulle -- tuolla havupuiden takana joku
liikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu
liehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut
sinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta
ihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa
riemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja
sydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.
Niin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli
jo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen
esiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat
muodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin
alle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen
yli kuin tänään.
Niin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen
näytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen
oven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se
oli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa
sydämen tykyttämästä, mutta se kului ja "samarialainen armeliaisuus"
voitti ajaen tyttöä eteenpäin.
Hänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin
huolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva
kuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla -- nyt laskeui
ilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille
pelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän
taistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin
oli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön
ylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu -- mutta
tänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.
Syvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti
tietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä
koko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla -- äkkiä pensaasta
lentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu
kartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä
otuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli,
sitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto
silmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime
hetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä -- ei mistään
hinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa
päätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, -- tytön
täytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä
eteen asti.
Ei hän nähnyt enää tyttöä -- tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli,
miten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen
liepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita
askeleita rapuilla -- sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla
melkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.
Hän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.
"Minä pidän sanani", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta.
Värähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä
hellinnyt rintanojasta.
"Minä tiesin sen", sanoi toinen.
Nyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen.
"Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä
on kotiopettajasta", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa
ikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin
syvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike
sanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.
"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää
lähimmäisen avuttomana kärsimään", sanoi Markus teeskennyllä
tyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän
astuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa
kopasta.
Herra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen
rinnallensa -- ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä
hillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota
hän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen
kätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat
epäjärjestykseen joutuneet. "Miten taitamattomasti menettelen!" mutisi
hän itsekseen nostaen kätensä otsalle. "Minä en tiedä -- ilma täällä
tuntuu niin raskaalta -- mikä olento-raukka sentään olen".
Kuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi
huivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän
katsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.
"Tämä kärsimys pian päättyy", lausui Markus äänellä, jonka piti
tyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta
sisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan
siteitä.
"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt -- te ette ole uudestaan
kättänne vahingoittaneet", sanoi hän otsaansa kohottaen. "Haava paranee
sangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä".
"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta
muistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja
tällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää
tarvita?"
"Ei ainakaan minun apuani", jatkoi tyttö, nopein käsin käärien uutta
sidettä. "Sen, mitä vielä on tehtävänä, voi rouva Griebelkin aivan
hyvin tehdä".
"Te olette sangen hyvä! No, minun täytyy siis tyytyä siihen,
ehkä en juuri taipuvakaan ole ja nimittää Griebelin kunnon eukon
hoitajattarekseni ... Kentiesi saan maatilalta noutaa lisää
ohjeita --?"
"Silloin turhaan kävisitte", lausui tyttö katsahtamatta työstään ylös.
Sitten astui hän askeleen taaksepäin -- hän oli lupauksensa täyttänyt.
Tulisella kiireellä kokosi hän kapineensa ja laski ne koppaan.
Ennenkuin toinen ehti aavistaakaan, oli hän mennyt ohitse ovesta ulos,
ikäänkuin irti laskettu lintu, joka rientää vapaasen ilmaan. Vasta
balkongilla, jalka jo toisella rappuaskeleella kääntyi hän ympäri.
"Onko siinä kyllin itsensä kieltämistä" ja pidätetty katkeran uhan
sekainen valitus ilmausi äänessä, jolla hän lausui nämät sanat. "Jos
jokainen samarialaistyö sisältäisi sellaisen pistävän okaan alennusta,
niin --".
"Miksi kiusaatte itseänne ja minua tällä pienellä ilkeydellä, joka ei
tule sydämmestännekään", keskeytti Markus -- hän oli äkkiä tarttunut
hattuunsa ja seisoi jo tytön vieressä. "Niin minä olen pitänyt
oikeudestani kiini, kenpä minua siitä voi moittia ja te olette
täyttäneet annetun lupauksen. Onko se sitten aina pahasti? Siksi
pyydänkin nyt saada ritarillisesti saattaa teitä kotiin -- ei, älkää
sitä vastaan olko! Te kentiesi ette tiedäkään, että Hirschwinkelissä
vilisee mustalaisia".
"Niin, ne voisivat viedä minut mukanansa nuoralla tanssimaan", sanoi
tyttö puoleksi hymyillen kääntyen toista kohti, joka seurasi häntä
rappusia alas.
"Ellei nuoralla ainakaan, niin sentään vaunujensa varjostimen alla.
Vanhojen noitanaamojen ja raakojen mustalaisjoukkojen keskellä olenkin
jo nähnyt teidät tänään. Sen kerron teille toisen kerran, se on",
oikaisi hän, "se on, jos armon aurinko ullakkohuoneesta jonakuna
päivänä paistaisi minun poikaraukan päälle. Siihen on tosin tähän asti
niukasti toivetta ja tietäessäni, että kentiesi puolen tunnin kuluttua
valkoinen huivi ja työpuku samalla kuin amtmannin piikakin katoavat
minulta, koen, niin paljon kuin voin, käyttää näitä rientäviä
minuuteja".
Tyttö loi sivulta pikaisen silmäyksen häneen, jonka kasvojen muoto oli
sangen vakava ja käynti hiljeni. He olivat jo ennättäneet metsikköön ja
kävelivät jotenkin keskellä tietä, sillä vielä loistivat mäntyjen
pitkät neulaset vesihelmistä, joita oli metsistössä miljoonittain ja
jotka vähitellen putosivat alas. Mutta jokainen helmi, sateen
kastelemat ohratähät, jokainen peilikirkas pieni lätäkkö tiellä
vangitsi sovittavasti ilta-auringon punaista loistoa; rajuilman ja
luonnon kapinan jälkeen näkyivät taivas ja maa, auringon valo ja vesi
sulavan yhteen.
"Mihinkä toimeen luulette nuoren Franzin parannuttuansa ryhtyvän",
kysyi Markus herra pidemmättä johdannetta. "Kaliforniaan ei hän
suinkaan missään tapauksessa palaa?" Tyttö pudisti päätään.
"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse
minulle, kun ensi kerran näimme toisemme". Syvä huokaus kohotti hänen
rintaansa. "Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa
maatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin
hän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä
ravitsitte kartanossa -- häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut
-- hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin
antautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän
liian hyvin", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa.
"Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan
niin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan
hyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla".
Hän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti
rypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän
keskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies
sanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.
"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi", jatkoi hän
syvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, "kunnes maatilan
portilla uupui syliini --".
"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?"
"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä.
Vanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään".
"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti --".
"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin
voimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton
leikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja
nauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia
tuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa --".
"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului",
lisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. "Ja ihmiset
kuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla
kulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän... Niin, nyt tiedän että
koko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo
kovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on
haavoitettu".
Melkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti
ikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan,
että jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua
sadepisaroita valuvan metsän läpi.
Tämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa
huomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei
pienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta,
seuraavan kysymyksen:
"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?"
"Maanviljelystä", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä
puiden oksia, jotka tielle ulottuivat. "Hänellä oli ennen toivoa päästä
isänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo
luonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla
on kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja
toiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan
saaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi -- jospa se olisikin
maailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä -- sekä saada
oleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene".
"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin".
Tyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan.
"Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle".
Toinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. "Maatilan suhteen en enää
voi määrätä".
"Ette voi määrätä", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti,
koneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. "Oletteko
myynyt Hirschwinkelin?"
"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on
syliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle.
Seikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon
kuulunut".
"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien
vanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon
ylitsensä!" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua
rinnalle kuin murtuneena. "Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt,
kun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle!
Miten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä".
"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen".
"Omistajattaren? -- Maatila on siis naisen?" Hän katsahti
kummastuneena, mutta luottavammin ylös. "Ja sanoitte äsken itse, että
Otto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi
omistajatarkin vuokraa maatilan?"
Toinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta
jännitettyihin kasvoin. "En tiedä -- teidän täytyy sitä kysyä neiti
Agnes Franzilta".
Tyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin
henkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni
ja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta
oli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa
ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä
todistuksen.
Liikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan
kirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua
kirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.
"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra", sanoi hän vakaasti ja
päättävästi, hilliten syvää liikutustansa. "Ei yksikään avarassa
maailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen
oikeusvaatimuksen rahtuakaan".
"Ei yksikään!" toisti toinen. "Mutta mitä pahaa on maailma-raukka
teille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista
on, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen
tahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen
piirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla -- minun puolestani
olkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla
perusteella -- mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan
epärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää
minulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat
kotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin.
Kenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin
koko henkinen asustoni -- itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen
käsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja
vakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää
harvinaisimpaa täytenä totena -- mutta miten onkaan, on minun
oikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto
puolellansa".
Tyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli
tahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa
kiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään.
Metsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli
näkyviin.
"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen
ollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen
ikävän amtmannin väen kanssa", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa,
jolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa,
auringon valon tavoin tuli näkyviin. "Velvollisuuden tunteeni,
syntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että
asianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt
lähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan
amtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä
huomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla,
jos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville,
miksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja
holhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän
luonnollisena turvanansa".
"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän", sanoi
hänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. "Otto oli aina muinoin
hyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista
isäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei
äitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria
kokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan
säästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi
tehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt --".
"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän
kirjan testamenttimääräyksen?"
Tyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä
sanomatonta kiitollisuutta toista kohti. "No niin", sanoi hän
vakavasti, "ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä
jalomielisyydessä".
Toinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat
tulleet. "Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne,
kuten aikonut olin -- te olette lahjoittanut oikeutenne".
"Ja niin sydämen halusta!" huudahti hän astuen ja kääntyen toista
kohti. "Minä en tarvitse mitään itselleni -- ja yhden asian tiedän" --
hän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli -- "minne menenkin,
täällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona
olemisen suloista tunnetta".
"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne
taistelleet. -- Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea
mies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin
hänen rinnallaan".
Tyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa
kasvoissaan. "_Minulle_ ei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä,
mitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen
miehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa
epäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut
hänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse
ansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin
kauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on".
"Agnes!" -- -- -- Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä,
vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko
todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka
pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään
tiennyt, mitä rikkoi?"
Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.
"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja
pyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni,
jonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon
tämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa
kotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan
voin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni
loppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia --
vikaani sovittaakseni -- Agnes!" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi,
vakavaksi. -- "Te ette kai käsitä, että te annatte, enkä _minä_. Te
puhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta -- ken sanoo, että minä
voin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta,
eikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon
isäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa
-- minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut
työskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota
aivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä
tänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että
nokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen -- näettekö, minä olen
parempi, paljon parempi kuin te -- minulta ei voi kukaan ottaa
vakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin
vetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä --
olenko oikeassa, Agnes?"
Hänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut
vastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili
hänen silmäripsistänsä.
"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan
ottaa, mikä minun kerran on", jatkoi toinen. "Pyytääkö linnun
pyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te
siitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon
lempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne
laupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte
antamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne,
solvaistua kunniaanne -- ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut
auttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin
-- me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. -- No, Agnes, paha,
epäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?"
"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?" mutisi
hän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.
He eivät seisoneet kaukana lehtimajan lehmuksista, oli niin
juhlallisen hiljaista koko puistossa ja tuolla viheriöiden
lehtilatvojen alla, että kuuli vielä silloin tällöin putoavien
yksityisten sadepisarain tärisevän pöydän kivilaatalla, eikä tässä
ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa vaihtanut sanaakaan kumpikaan
noista, jotka seisoivat sydämellisesti toisiansa syleillen.
Sitten menivät he käsikädessä tietä pitkin, joka vadelma-pensaista läpi
johti pihalle. He tulivat sitten pienen kyökkitarhankin ohi, jossa
nuori tyttö, kartanon omistajan ensi kertaa talossa käydessä
pelästyneenä, pelästyneenä, tai, kuten hän oli luullut pikemmin
kateellisena, oli vetänyt pitkät hiansa paljaiden käsivarsiensa
päälle.
"Eikö rahtunenkaan Franzilaisylpeyttä tehnyt katkeraksi sinulle
työpuvussasi kohdata vierasta, ja eikö se saattanut sinua piian osaasi
pitämään?" kysyi hän.
"Ei todellakaan! Ensin minua huvitti erehdys, enkä siis tehnyt mitään
sitä selittääkseni; mutta sittemmin pidin siitä kovin kiinni,
tuntiessani että minua oli kovin loukattu ja katkerassa harmissa ja
uhkamielisyydessä... Ei sinun pitänyt milloinkaan oppia tuntemaan
halveksittua kotiopettajaa... Minä olin sitä paitsi saanut kiellon,
etten aukaisisi silmikkoani. Setä oli aivan suunniltansa ajatellessaan,
että uusi kartanon omistaja voisi keksiä amtmannin veljentyttären
niityillä työskentelevässä naisessa, hän otti minulta lupauksen, että
olisin varoillani, -- kunnes tilanomistaja on täältä lähtenyt. --
Vanhus on nyt vähän arka sellaisissa kysymyksissä --".
"Inhoittavan kiittämätöin, tahdoit sanoa", keskeytti hän harmissaan
tytön. "Ja läksytyksen siitä olenkin hänelle säästänyt", lisäsi hän
itsekseen. Hän meni pihan yli samalla kun Agnes jätti hänet hiipien
asuinhuoneiden akkunain alatse ullakkokamarissa muuttaaksensa pukuansa.
Amtmanni oli huoneessaan ja aukasi juuri akkunan koputtaaksensa tuhan
piipustansa. Hän ei sattunut huomaamaan nuorta neitoa mutta sen sijaan
näki hän heti pihan yli tulevan tilan omistajan.
"Tehän se olettekin, herra Markus, terveenä ja raittiina ja kaikki
jäsenet säästössä sen mukaan kuin voin nähdä!" huudahti hän. "Allons,
tulkaa sisään, tulkaa sisään. Vaimoni on täydellä todella ollut
huolissaan terveydestänne".