sana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna
katsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana,
järkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa
helteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja
valkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole
uskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja
saattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän
mennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois
pyyhkäissyt, sanoo amtmanni, -- mitä nyt teen?"
"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa", sanoi toinen.
"Kiitän teitä", sanoi hän estellen. "Siihen en voi suostua. Side jää
alallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo
aikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon
teidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten
saavutan hänet".
"Sitä en milloinkaan tee", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.
"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista.
Mikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella
ennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte
minulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut".
Neito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan.
"Niin kerjäläinen", sanoi hän sumealla katsannolla, "ihminen, joka ei
omaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa
sairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen,
tuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin
kuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin
kynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä
ja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti
vaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti
kodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen.
Toinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja
haudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut -- vanhan rouvan
ikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja
nyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä --"
"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset
Messiaansa", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä
pidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi
itsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten
oli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja
poikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta
tulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan
avulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei
kerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin
tulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha
veitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon
ja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja
vertansa, hänen oma rikas poikansa!
Ja keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana
ikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen
uskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt
päällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja
kahden avuttoman vanhuksen hoidon -- ja tässä oli vielä yksi, jonka
kotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen
luoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt
yöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä
rakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti
tuominnut.
Markus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut
halata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle,
tuo niin usein moitittu kotiopettaja -- hänen täytyi hillitä itseänsä,
ainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet
heittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.
"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?" kysyi hän kaikin voimin hilliten
ääntänsä ja kasvojensa piirteitä.
"Jumalan kiitos -- kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi
hänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän,
hourailu oli arveluttavaa laatua".
Siinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä
kylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.
"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa
kysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin
onnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa
salaamaan, mutta jos hän olisi kuollut" -- hän vaikeni kauhean
epäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut.
-- "Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa", lisäsi
hän huolestuen.
"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni
metsään kukkia poimimaan", liitti Markus.
"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka
tunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin
pesisi", sanoi tyttö sivumennen.
Markus purasi huultaan katsahtaen sateesen. "Niin minäkin luulen",
sanoi hän, kääntyen hetken perästä, "mutta en käsitä millä oikeudella
teette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen", hän
osoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.
"Eivät ne kauniit ole", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata
kättänsä. "Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi
hansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni".
"Hän pitää ulkonaisesta valosta -- nimestään".
Tyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. "Hän ei tiedä, ei voi luulla,
miten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota
pikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on --
kotiopettaja perheessä!"
"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana -- kauhean kostonhimoinen
leppymätön veressään", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi
ja hattuunsa tarttuen.
"Ettehän mene myrskyyn?" kysyi tyttö pelästyen.
"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on
raamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa
kuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja
myrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te
olette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa
hakea tyttöäni -- anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei
ole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä
ajatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman
luonteensa, tuli luokseni".
"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa", keskeytti neiti Franz äkkiä ja
uhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän
punastui kovin. "Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette
täältä löydä -- ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut
olevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut
vihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö,
jolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja
sanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän
pyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten
juurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa --".
"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten
oikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä
ymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä
silmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni
voisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin -- miten täällä huoneessa
kieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön -- sanon: hän
on tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran
hänet täytyy luokseni tuoda" -- hän osoitti sidettä.
"Hän on muistava, että minä tarjouduin?"
"Ja te tiedätte, että minä hylkään _tämän_ avun... Minä odotan
kärsivällisesti, kunnes rakas hoitajattareni muistaa holhottinsa. Ja
nyt menen tieheni, kentiesi löydän tuolla metsässä pikemmin hänen
jälkensä kuin täällä sisällä".
"Ette mitenkään voi mennä ulos".
"Myrskynkö tähden? Katsahtaessanne akkunasta huomaatte, ettei tällä
hetkellä putoa sadepisaraakaan".
Rankkasateen loiskina olikin yht'äkkiä tau'onnut, mutta se oli, kuten
taisteliain huokaus, hengähtääkseen uusia voimia. Huone pimeni
yht'äkkiä, ikäänkuin yö olisi tullut -- musta pilviseinä laskeusi alas,
ikäänkuin tahtoisi puristaa katon ja puun latvat.
Herra Markus kumarsi kevyesti, katsahtaen puheliaasti nuoren neidin
käsiin, jotka vielä olivat oven hankkiluksessa.
"Älkää menkö!" sanoi nuori neiti, niin lempeästi ja taivuttavasti, kuin
eilen: "Olkaa hyvä!"
Toisen silmät leimahtivat tulisesti: "Minä jään, jos niin käskette.
Minä käsitän että tunnette pelkoa tässä myrskyssä".
"Niin heikko en ole. Aina lapsuudestani asti, olen pikemmin rakastanut
kuin pelännyt myrskyä".
"Sitten on toiveenne arvoitus minulle. Jos laupeuden sisar olisi tämän
toiveen lausunut, olisin käsittänyt, että se oli huolesta minun
suhteeni, kuten hän eilenkin tuli luokseni --".
"Te erehdytte! Selittipä hän selvään, että vaan omantunnon vaiva ja
velvollisuutensa tunne ihmisenä pakoittivat hänet ottamaan tämän
askeleen", sanoi neiti melkein pikaisesti ja kohotti päätään ylpeällä
ja uhkamielisellä liikkeellä.
"Ah, tässä on katkera totuus siis? -- Ja teillä on todellakin
sydäntä tempaista minut haaveilustani sentähden että olen lausunut
kevytmielisen ja pintapuolisen arvostelun eräästä toimesta ja sen
harjoittajista?"
Neiti katsoi lattiaan, hänen kätensä vaipuivat alas.
"Eikö teillä ole yhtään lempeää sanaa, joka soisi lohdutusta minulle?"
Näkyi, että kova taistelu riehui tytön tunteissa, mutta hänen huulensa
pysyivät kiini ja vaaleissa kasvoissa oli taivuttamattoman vastustuksen
kylmä katsanto jättäessään oven viereisen paikkansa.
"Siis otan mukaani elämän katkerimman erehdyksen ja menen!" sanoi
toinen avaten oven ja mennen etehisessä rappuja kohti.
Hän oli unohtanut sairaan olevan huoneessa, eikä siis ensinkään
hiljentänyt reippaita, voimakkaita askeleitaan, eikä liikkeitään --
jonka tähden oven aukaisemisen ja pikaisten askeleiden etehisen
kivipermannolla synnyttämä melu unesta herätti sairaan.
"Agnes!" huusi heikko rukoileva ääni huoneesta.
Herra Markus näki nuoren tytön lähtevän huoneesta, josta äsken itse oli
lähtenyt, hiljentävän, tovin itsensä kanssa taistellen, askeleitaan
etehisessä ja tuskallisin silmäyksin seuraavan häntä, kunnes hän sai
myrskyn pusertaman oven auki ja kiini.
17.
Hän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa
myrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta.
Tummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja
salamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten
palloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista
juuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se
kukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon
päälle.
Metsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen
muu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin
palannut takaisin -- mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä
ulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu
ilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä
eteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä
kauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa
korkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena
ikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut.
Myrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen
muutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti
loistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja
kuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden
mukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.
Herra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän
siellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi
peittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian
oli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta
suuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei
rankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli
suojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän
vetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn
menoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin
hartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka
piti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen
elähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä
leivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi?
Hirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta
tahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen
kreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen -- näytti ikäänkuin
kovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni
olleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot
alhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja
riensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä,
vihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon
rouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?
Muuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan
kuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti
hyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät
häilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi
iskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot
kuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja
runsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. --
Myrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se
ei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se
kesti kauvan, äärettömän kauvan. -- Markus alkoi vihdoin levottomuutta
täynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi
selkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin
äänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt
rapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän
elonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä
läheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi -- juuri metsänvartijan
asunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan
eteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin,
jotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla
varustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti
oli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut.
Viheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi
ja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita
kauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä
maasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja
tulisi.
Hän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt -- hattu harsoineen,
hansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti
helmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin
liikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien -- luuliko hän
jonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja
painui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen
kopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin
heitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi
vievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut
tänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea,
joksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut.
Ei näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena
pitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.
Sill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä
alaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri
vaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. -- Salaman nopeudella
löi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. -- Neiti
päästi huudahduksen -- hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa
olivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja
vieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän
helpoittavan hengähdyksen.
"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta", kuiskasi hän tytön
korvaan kantaessaan häntä veden yli, "ei, niin nopea auttaja en ole.
Minä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne". Puron yli päästyänsä,
antoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.
"Te olette vahingoittanut itseänne!" huudahti hän, tarttuen toisen
sidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman
askeleen sivulle.
"En minä ole itseäni vahingoittanut", sanoi toinen monitakeisella
äänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen
silmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. "Mahdollista
on, että side on joutunut epäjärjestykseen", tuumi hän, "mutta mitäpä
siitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä
pikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat
huolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne
hansikoitta kotiin -- noudanko ne teille?" Hän teki liikkeen aikoen
juosta metsänvartijan huoneelle.
Neiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni
veitikkamainen hymy.
"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet
hiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi
kunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan -- parempi oli
hoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!"
Näin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan
katsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä
ei tänään voinut kysymykseen tulla -- oli ollut oikea Griebelinmoinen
suuri pesu ilman vertaistansa -- mutta hän tahtoi kaikin mokomin
välttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä
metsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle,
jolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.
Nopeasti astui hän -- hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut
olivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan
johonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli
tämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli
vettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti
täynnä kovasti kuohuen laakson läpi.
Siellä oli sahuri iloisin katsein. "Tänään on satanut leipää, herra
Markus", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli
Pietari Griebel häntä vastaan. "Männikköön nälkä ja kallis aika --
perunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän",
sanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta
kimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään
astuvan isännän melkein syliin.
"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman
toisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman
kunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa
ja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä
ovat" -- hän näytti rusinapussia kädessään -- "rusinat tarkoitan,
joista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon
sadekin".
"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva
Griebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?" Näin lausuen tarttui Markus
herra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen
kanssansa.
"Hääkakun!" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi.
"Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja
märkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken
pestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne -- tanssitte täällä, kun puoli
maantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun
hänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita
sellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä
kenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä
söisi?"...
"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret,
köyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt,
ei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta". Hän nauroi vilkkaasti
hämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi
kauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa "Valkoisesta
rouvasta": "Tule miellyttävä kaunotar!"
18.
Pian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja
kammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli
muhkea, melkein juhlallinen.
"Todellakin kuin sulhaspoika!" huudahti rouva Griebel keittiöstä.
"Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis
takkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen
kanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?"
Hän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut
että kukaan häntä häiritsisi, ei "huolellisin kasvatus-äitikään".
Sitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä
välttääkseen.
Huvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy
huulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa
ilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt,
aikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan
edemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun
päättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli
ajanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä
tavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi
luulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton
kuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon
olisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi
epäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä
ollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja
niituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse,
ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään
vahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan
työpukuisen veljensä tyttären.
Nyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi
siunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen
au'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa
huoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain
valkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin,
joka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle
ainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja
totisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä
milloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. -- Veri nousi
raivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla
-- ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.