tähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt", sanoi hän
nuorelle isännälleen, "mutta uusi piika astui tänään palvelukseen
maatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi
oikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee
varakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista
ja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän
lihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa
pani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään
siellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei
sinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman
kahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina
amtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa,
eikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja
Louiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan
huntunsa kasvojen ympärille".
"Niin, en nähnyt paljon kasvoista", lausui Louise, "mutta hän on
niin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea
hovineitonen --".
"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini",
lopetti rouva Griebel aletun lauseen. "Ja kun hanhenpoikani vähän
uteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän
kasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen
voisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on,
miten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa
saappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne
menet, Agnes?' -- 'Vai niin, metsään'. -- 'Oletko ottanut hansikat
käteesi?' -- No mitä siitä on sanominen, herra Markus?"
Toinen nauroi. -- "Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista
kätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä --".
"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän... Näettekö" --
hän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa --
"kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta
ikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo
vanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. -- Sen tiedän kuin
aakkoset -- sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja
mietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin
uskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin
sellaisia tummia mustalaissilmiä --".
"Miten on käynyt?" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta
pelästystä, jota tunsi.
"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut
herra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos
amtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.
"Ajoi pois, sanotte".
Tällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän
katsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.
"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni.
Kuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan
minua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä
ihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta
myönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa
isäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä
toinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä
hänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta... Neiti oli näyttänyt
hänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra
häilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin
alaupseeri -- yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt".
"Aivan!" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.
"No niin -- ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka
kyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, -- niin, voitteko uskoa,
niin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa
seinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja
katsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi
minulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla,
senhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi
ruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto
päältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. --
Huomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo
vanha kerskaaja! -- Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut
emäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa
ei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty
laillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka
minunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en
todellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla
ole siansa seikassa... No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella
kiireellä?"
Hän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin
kulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.
"Ja sitä vielä kysytte", huudahti toinen. "Ettekö huomaa, että olen
kauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian". Hän riensi
eteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä
suhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata --
jostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen
välistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän,
mutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä.
Odotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat
viestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa
suhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.
Herra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle
-- silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani
koiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa.
Pihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä
keittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi
vasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin
että saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.
"Hiisi vieköön koko talouden!" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi
hän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon
näyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. "Kaikille avoinna on tuolla
kaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä
herkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä
kuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun
huoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot
joutuvat". Hän kynsäsi korvallistaan. "En ensinkään uskalla kertoa
rakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties
mistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären
tullessa kotiin --".
"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa", keskeytti Markus.
"Hänkö?" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika
vihaisena toimi. "Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia
talossa".
"Minä tarkoitin toista".
Amtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa
vastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään
takista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.
"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?" mutisi hän jotenkin epäselvästi --
hänellä oli piippu taasen suussa. -- "Hän ei ole enää täällä -- ei
enää! On tiessään kiluineen". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema
oli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. "Mutta ettekö astu
sisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun
täytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen
saanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä
kohdin. Niin esimerkiksi on sali --".
"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on
mennyt?" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.
"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys", tiuskasi amtmanni. "Pyydän
anteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa,
menee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka --
siinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun
puolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai
matkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö
tiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä
milloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin".
"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä
äkillisestä eroittamisesta?"
Taasen kova puna amtmannin kasvoille. "Veljeni tytär!" toisti hän
vitkaan. "Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen
mietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä
herra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat,
kiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa
sisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia --".
"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!" keskeytti Markus
synkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. "Mitättömyys on minulle
tärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja
tytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki
puolestanne työtä --".
"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!" mutisi vanhus
harmistuneena ja hämillään.
"Hyvä!" sanoi Markus -- palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa
muutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut,
"jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon".
Hän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan
pelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. "Herra, oletteko kokonaan
noiduttu", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. "Tahdotteko
tutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo
hänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja
miettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on
kulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole".
"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis
palvelija?"
"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?" kysyi amtmanni sivulta
omituisesti katsoen nuoreen mieheen -- viekas ja salaperäinen hymyily
valaisi hänen kuihtunutta muotoansa.
"Tyttö on itse niin kertonut --".
"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse
sanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?" Tuo ilkeä hymy ei
lähtenyt vanhuksen kasvoilta. "Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun
puolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske
minua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy". Hän hymyili
olkapäitään kohottaen. "Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären
itse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai
oikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti
toinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi,
jospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia
henkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten
vaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi
vaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise
kenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä.
Minullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin
helposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen
alle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön,
jollainen sopii rikkaalle miehelle". -- Hän ei ehtinyt pitemmälle
puheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.
16.
Menetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista,
rientäessään pihan yli portille.
"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!" huudahti
amtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon
juuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin
virvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja
hiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi
liekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. "Jos
kohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne
maatilalle!" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. "Kirottu
kukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia".
Viimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana
hän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin
veljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin -- päinvastoin sulkisi
tien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa,
salamassa ja rankkasateessa.
Rakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni
poluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen,
jätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin
puhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli
kohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! -- Miten
naurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen
ruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi
suvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden
ratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen,
siimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka
kului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut
istuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen
kiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja.
"Tyhmyyksiä", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa
pudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä!
Olisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien
mustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa
kulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu
luulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.
Enennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi
hänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin
kiirehtisi perässä kunnes löytäisi.
Herra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein
kuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat
yksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen
nähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui
nimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään,
jota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja
lyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi
kiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa
vauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija
kulki rinnalla -- hetken perästä olivat he kadonneet metsään.
Mitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin,
viheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa,
mutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa -- ei hän
kuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti
huoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen.
Samalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja
kulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai
siis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen
verho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra
Markus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään.
Etehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla
hänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo
seljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.
Vastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas,
joka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi
selittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän
etehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä
tarkistamaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi
esineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja
oli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine
huntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin
rauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun
tunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen
kasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja
ripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka
oli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt
kohtalonsa alaiseksi.
Rivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti
hän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla
paikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja
miehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun
sinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon
uni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies
etehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan,
vaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja
rouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla
ravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut
lepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli
antanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla,
tällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja
kulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?
Hameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin
edemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin
toimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties
keittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet
heikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.
Korkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän
voi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä
kähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen
helmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. -- Ihmeellistä! Hän oli
äskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin
varjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin
tuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. -- Neiti kumartui syvälle makaavaa
kohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja --
mies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän
ilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin
otsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri,
jota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti
onnistunut salaamaan -- niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka
itseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se
oli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut
kysynyt ja jota toki kylän lapset -- millä perusteella, on vaikea
päättää -- tavallisesti nimittivät "Amtmannin Mariaksi".
Nuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän
hämmästyneenä veti henkeänsä. -- Hiis vieköön! -- hän oli hävyttömästi
antanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut
rehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti
oikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä,
kuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän
helposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea,
katkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön
kujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua
aikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa,
samalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa
hankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille.
Eroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin
piika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut
ajatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin --
sellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle
vanhalle pojalle.
Hänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä
hellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa
-- hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi
maistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi
nähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.
Toista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui
eteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani
palasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi
kävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa
mukaan estää tiedoksi tulemasta, että "neiti Franzin, korkeamman
upseerin tyttären" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina
ilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät
vaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.
Taasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman
läpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa
puun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi
kimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä
kuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan
sormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.
Melua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä
ja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu
kädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi.
Citroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli
sanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen
silmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni
kynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi
toisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.
"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään", sanoi hän, kutsuvalla
liikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. "Te
haette suojaa myrskyltä --?"
Toinen hillitsi hymynsä. "Neiti Franz?" lausui hän kysyen, keskeyttäen
toisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.
"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz",
myönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. --
"Koti-opettaja", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän
katsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.
Toinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella
seisoen sanoi hän puolustuksekseen: "Aikomukseni ei ole täällä odottaa
myrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on,
että minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi
eteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka
eilen sitoi tämän" -- hän näytti haavoitettua kättänsä. "Herra amtmanni
sanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz?
Onko hän pois?"
Tyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi
epävakaisella äänellä: "Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette
itse hankkinut hänelle sijaisen".