nopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.
"Mitä puhutte?" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle
äänellä. "Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly?
Tahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden
ajattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat?
Lääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien
tapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai
verta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa
hädänalaista".
"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus", sanoi rouva
Griebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti.
"Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen
hyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin
vahingoittaa, -- siinä pysyn -- aivan kuin ilkeät hiiret järsivät
parhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan
kerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa,
esimerkiksi tuosta puhuttaessa" -- hän näytti tyttöä -- "mutta en enää
tahdo toria saada -- ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri",
keskeytti hän itsensä.
"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin", sanoi herra Markus totisesti ja
synkällä katsannolla.
"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus.
Eikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi
syöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin.
Mutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt
ovat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen
mieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä,
jonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli
yhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin
Pietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos
yhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja
ihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse
hiipiä pois", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut
ovelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn
vieressä tytön esiliinasta kiinni. "Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri
sinulle... No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee,
miltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö -- sitä ei kuitenkaan voi kieltää.
Kaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä --".
Hän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat
kuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa.
Mutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja
hänen aina tasaisessa mielessään.
"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan.
Onko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari,
sinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan
huoneessakin sellainen arka ja ujo kana".
Korkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan...
Tytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu
samettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut
rouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä
oli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja
otti sen ylös -- kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni
Louise päästi riemun huudahduksen.
Samassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa
rippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.
"Se on minun muistotukaatini", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä
sitä kohti.
"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada.
Miten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?" kysyi rouva
Griebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse
taistellaksensa tämän taistelun. "Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin
kuin minkä muun tahansa tässä maailmassa -- se on Louiseni, niin
totta kuin kaks kertaa kaks on neljä... Sellaiset ikivanhat
perhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa -- sen sanoi
vanha ylimetsänhoitajamme itse -- edespääsö-päivänä antaessaan
pikkutyttärelleni tämän tukaatin -- se oli oikein juhlallinen hetki ja
vieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani... Ja sen vuoksi
sano nyt vaan -- eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut -- eikö
totta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se
houkutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä
kapine sinulla näyttäisi".
Tyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.
"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden
varastaminen", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.
"Mitä nyt -- varastaa!" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä.
"Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään.
Vanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti
olutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä
hankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja
täytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua
toimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan
iloinen saatuani muistotukaatin takaisin".
"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan", selitti tyttö päättävästi.
"Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka
ei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani", -- sanoi hän
samalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen -- "ja -- minun
_täytyy_ se sanoa ja todistaa -- se on ennen ollut ylimetsänhoitajan
rouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä
Sicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta --".
"Aivan oikein", todisti herra Markus tytön sanat. "Minä tunnen rahan ja
sen päällekirjoitus kuuluu:
"Sit tibi Christi, datus --"
"Quem tu regis, iste ducatus",
paatti tyttö lauseen.
Herra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.
"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan
herättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi
jalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta
ystävältään".
Punastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli
päässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa
ympärille.
"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala
katsella!" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön
ahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. "Minun täytyisi
nähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa
muistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa
kantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla
omituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän.
Totta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en,
vaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen
lörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen
saksalainen, johon voi luottaa -- mitä minä ranskalaisilla
lörpötyksillä teen?"
"Se on latinaa, äiti!" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit
kätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.
"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt
tiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata.
Ei ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen
rehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla
minään Salomona, kuten raamatussa on, -- niin mutkikas ei asia ole --
mutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. -- Niin naurakaa vaan, naurakaa
niin paljon kuin tahdotte -- minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä
tiedän, että itse nauran viimeksi... Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan
olleen rouva-vainajamme -- mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt
tuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan
rouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja
taivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut
ijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle
selittääkään... Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla
ollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan
ainoastaan yhtä, eikä useampia" --.
"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista
kultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden
joukosta löytänyt", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään
leikillisesti: "Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin
itse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta,
eikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai
tahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat
vainajata lähellä?"
"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja
kaikki yhtäläisiä?" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan
järkähytettynä. "Sitä en ole tiennyt", puollusti hän itseänsä
kohauttaen olkapäitään. "Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka
koreilivat itseänsä -- hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut?
Tillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni
koko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä
olisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt
meluavasta seurasta... No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin
on kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä
tapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, --
kentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen", sanoi hän, puoleksi
kääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. "En saata luulla, että
maatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän
koristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy
haravoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa
hameessa, joka tuskin päällä pysyy -- se on ilveilyä --".
"Mutta, äiti!" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä.
Nuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien
häväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut
menettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. "Tuo kuuluu haavoittavalta.
-- Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän.
-- Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan".
"Lahjoittanut!" toisti rouva Griebel vihastuneena. "Sitä voi vaan
sellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä
viisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla
maatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei
iltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy
ympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta
seinäkartalta -- siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia --
niin tukaateja -- hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä,
mutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten
jälkiäkään --".
Hän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin
keskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen
jyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. "No, mitä teillä, herra
Markus, olisi puhettani vastaan?" kysyi hän aivan hyvänlaisesti.
"Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä
silmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen
ikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias,
teeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni
unhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun
koske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki,
minä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään".
Näin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita
tarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus
nähdä silmäystä tytön silmistä -- hänen katsantonsa oli läpinäkymätön,
ikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki
ohitse, sekä meni rappuja alas.
Ikäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille
seisomaan. "Älä lähde vihaisena", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen
tytölle.
"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!" sanoi herra Markus, joka myös oli
balkongille astunut, "tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa.
Syyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa -- se on naisten tapa. Minäkin
olen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana
moisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus".
"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä", kuului rouva Griebelin
lyhyt ja kuiva käsky. "Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin,
että laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin
voi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. -- Niin, herra Markus,
piika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei
teidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse.
Siten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä".
Näin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi
vadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. "Halusta tahtoisin tietää, mistä
maatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan
päästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia
mahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin
omituisesti ja hullunkurisesi, ja -- ei, mutta katsokaas metsikköön
päin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä
huomaakaan, -- niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea,
kevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin
tatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja
sorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten
taskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra
Markus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä -- me kuulemme vielä
yhtä ja toista".
"Sitä saamme odottaa!" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla
katsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli
tuonut.
"Niin -- muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä
tarvitsemme", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen,
silmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle
huoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui
rouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään,
kuten piiat kertoivat.
Ja herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa
päärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa
hänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: "Hyvä herra
luulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt
kuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista,
leikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut --
sepä minua enimmän harmittaakin -- hakenut arnikaa joka loukosta ja
kenen hyväksi -- kissan! odota jahka hän tulee takasin!"
15.
Tuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut
ra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel
viskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti
kiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä
hämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä
suloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että
ruskeat silmät -- rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut
-- vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten
ihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon
seassa, -- ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi
hämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset
vieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he
kentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän
vartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon
kokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset
ja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä
johti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti
hän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän
taasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli
hän -- vasten tahtoansa tietysti -- taasen joutunut tutulle polulle,
joka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut,
sinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi
Hirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle
ei hän päässyt.
Niin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin
huomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli
sinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa
vetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen
akkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa
salaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli
niin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle
olisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut
miehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin
ripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas
hengenveto ja katkera huokaus.
Lampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli
synkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää
nojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi
ojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta
kertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan
kykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla
huoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen
kädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta
esti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi
eteenpäin kumartunut.
Tytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli
surullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään,
olivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö
äkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon -- hevosen askeleen ääni läheni
joka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo
tytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra
Markus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen
ilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän,
varjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti
ratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus,
eikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun
mustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.
Ratsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui
hiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen
ohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen
meni huoneesen.
Kentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin
ehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää
hevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin
koira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.
Koiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja
viheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli
hän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä
vielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja
olivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli
istunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki
tuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan
hyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä
nojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.
Tuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä
tarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja.
Muuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi
mustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei
heidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä,
joilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia -- Unkarin
aroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan
renki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä
edessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan
maantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä
asialla -- nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra
Markus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko
terävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla
järjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen
täytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti
loukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja
tähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin.
Hän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin
tuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.
Siten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa.
Ulkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta "apu" voisi suoraan tulla,
mutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei
perhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä
tiellä... Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten
sinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta
metsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla
jotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun
latvojen yli -- ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan
kuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen
ilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa
suhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin -- jos tyttö viipyi,
kunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.
Hän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä,
jossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan
nuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen -- siinä ei
tullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu "suojelustilkku" --
olkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen
jälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.
Rouva Griebel seisahtui puolitiehen.
"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus", huudahti hän, päätään
nyökäyttäen nousevia pilviä kohti. "Jos saamme sateen, nimittäin oikein
perinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna
Tillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen
vuodenkin päästä vesi suuhun tulee". Hän laski suuren koppansa, jota
kantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.