ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti.
Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai
kumpikaan heistä tiennyt -- hän väistyi takaperin ja tyttö päästi
pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.
"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.
"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi
hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri.
"Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä
viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit,
valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä --
tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia
-- että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein
kovasti -- ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden
tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. -- "Ja nyt olemme kuitit,
kaunis ujo. Minä olen osani saanut."
Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät
sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka
läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin.
Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja
katosi vadelmapensaiden taakse.
Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä
urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli
hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää
veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei
haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut
häntä vahingoittaa -- virtasihan veri jo muutamia päiviä niin
kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa
kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja
hajamieliseksi... Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä
ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta
kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen
sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja
mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi -- hyvä
Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön
itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo
raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että
ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja
ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut
tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.
Hänen näin käydessään eteenpäin -- puistosta oli hän heti lähtenyt --
ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään
ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja
siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat
vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän
voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun
kanssa... Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin
rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt --
tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta
häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt
häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä,
ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä
eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai
kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi -- tyttö ei
tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta
rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin
miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen
viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.
13.
Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut
pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut
pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin
kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot,
sekä pellot sangen syvälle maahan.
Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin
sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että
sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko
ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti
hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat
eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti,
ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden
tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä
kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan
näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen
kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä
heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi
tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina
pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka
heille oli pantu.
Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun
mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja
pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen -- nyt ei hänen tarvinnut mennä
oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään
näyttänyt hänestä toivottavalta -- mutta hän ei sentään välttänyt
kohtaloonsa.
Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui
kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin
"iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.
Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän
pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä
haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin
käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi
peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni -- mutta keskelle
kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin
täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti
vaivoin... Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista
ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä
aikaa kättänsä vedessä -- vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja
minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut
muistaa.
Huoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi
oli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa
vilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä
oli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria --
hän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva
Griebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa -- mutta samalla
hetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja
suljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa
ja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä
lähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.
"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden", mutisi hän
itsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa,
harailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.
Silloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin
tulevilla rapuilla -- kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan
pojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston
osa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi
yksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi
tullaksensa.
Herra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen
alaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin
uneksivansa -- mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella
haamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka
poskille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman
paahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin...
Tyttö tuli hänen luoksensa -- hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin
joka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti
ja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei
tyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän
välittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään -- sen oli hän itse
sanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja
pelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta
sentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen
näkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi
herra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä
hetkellä tahansa voisi astua sisään -- niin, se olisi ollut vettä hänen
myllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin
jäännöksestä olisi loppu tullut.
Liikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen
poskillensa. "Mitä nyt?" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen
äänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti
tyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan
ja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.
"Herra -- herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää
saada lainata Immermanin Münchausin'", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi
kaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli
tuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis
asialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi
unhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi
hänen vastustamatta mennä -- tämänlaisessa tapauksessa ei rouva
Griebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.
"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä", sanoi hän kirkastuneella
katsannolla, "minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen -- minä
menen sitä noutamaan". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä
ympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven -- kun tyttö
muutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.
"Siihen on aikaa", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen
estää toista aikeessaan. "Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle,
että hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää
toista kirjaa lainaksi -- hän tulee tänä iltana sitä noutamaan --
tahdotteko antaa sen hänelle". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän
valtaamana molemmat kätensä kasvoillensa. "Oi, Jumala, miten
kiusallista!" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi
alasluoduin katsein: "Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan --
kentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin -- koska en voi kestää
tietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon
palkita niin paljon kuin voin".
Ah, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen
mielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin
liikutettu sopivaisuuden tunne -- miten kaikki nämät vähäpätöisyydet
voivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää
ääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat
tytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän
sulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi
suojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina
kynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein
kauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja
seisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut,
juoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.
"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan", sanoi tyttö
vakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, "tullessani takaisin
olitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan
tapaukseen -- kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa,
se toi minut tänne... Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta
velkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se
olisi".
"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon
osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen
pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä
yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa
asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne
olin aikeissa" -- hän viittasi laukkuun -- "aivan yksikertaisesti
nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".
"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui
taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle -- minä näin sen ja
tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista".
Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti
pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte
huoletta luottaa minuun -- diakonissanvirka ei ole minulle outo".
"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän
uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin,
kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te
sellaisiin laupeuden töihin antautte -- teidän tarvitsee vaan muistaa,
miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi
vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut,
kulkulaisraukan, pintehestä -- niin, se joka tämän kaiken tietää, ei
toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin
parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla
saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin
saatavilla".
Tyttö ei lähtenyt -- päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle
pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon
suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita -- tämä kaikki tapahtui
rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on
tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.
"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua
enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen
velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.
"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden
täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille
täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne
arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä
liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"
Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan
ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa
pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi
pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä
arkuudella ojensi tyttö kätensä.
"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi
suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän
naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa... Jospa todellakin
saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää
tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, -- sillä minä olen
liian kärsimätön".
"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.
Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus.
Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti
ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.
Tyttö oli todellakin ollut diakonissana -- tämä haavan laadun
tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen
synnynnäisestä taitavuudesta.
Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.
"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän
huomattavalla kummastuksella.
"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen.
Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen
tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi
silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten
katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä
etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia
terässä".
Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen,
"ja luottakaa vahvaan luontooni".
Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti
ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi... Oli vielä
jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän
todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa,
hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa
ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja
kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas
hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna
alentavan aseman painossa... Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi
sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?
Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa
päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa,
yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa -- hämärä
virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui
raskaaksi... Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla
alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi
solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta
ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen
päähänsä -- hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen
kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa
toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä
katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän
luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.
"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin
raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen
katsomaan haavaa".
Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen
sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa
aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia,
ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti
sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin
toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen
huvilan puistoon lähellä Berliniä... Kauvaksi, kauvaksi Thüringin
metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön
voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen
ja selittämättömine arvoituksineen -- temmattuna irti kaikesta, joka
häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään
ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa -- eikä hän milloinkaan laskisi
tyttöä. -- Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu
solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään
orvokkien tuoksua -- kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta
palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.
Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä
riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa
valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään
tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti
selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja
huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli
sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton -- mutta ettei se toisella
tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli
tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa
puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri
huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa,
kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.
14.
Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen
luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta
tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä,
kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat
rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi
tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä
aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.
Rouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana.
Lautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- ja
seltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille ja
Jumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.
"No --?" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet
kummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna
rappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti
katsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että
ruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan
sulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa
olevan.
"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel", sanoi herra Markus.
"Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa
käsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni
sattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä
-- minä olen jotensakin arka -- riensin tieheni, mutta turhaan" --
tässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. "Apu seurasi
kantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä
tehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä.
Ammottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan
ja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen".
-- "Onko se mahdollista -- neulottu!" näin sanoen laskettiin lautanen
helisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan
astumasta sisään.
"No, nyt on siis kaikki hyvin", tuumi rouva Griebel. "Mutta tästä lähin
saatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän
minäkään eiliseltä ole... Kunniani kautta, side näyttää todellakin,
ikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin
linnasta itse -- hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus.
Niin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan
vanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet
vaan amtmannin piika". -- Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön.
"No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan
tuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin
oppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten
Louise?"
"Ei, äiti", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen
oli katsellut amtmannin kaunista piikaa. -- "Mutta eräs toveri, joka
pääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä
Venäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita
hoitamaan".
"Vai niin! -- Siinäpä se onkin. -- Neitinne tuolla on myöskin sellainen
ja sinä olet häneltä oppinut", sanoi rouva Griebel tytölle, joka
tyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden
järjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. "Todella olikin sangen
hyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä
tällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla
tänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista
ollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja
keittiössä olisivat silloin sanoneet".