Ei hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan
naulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli
hänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas,
iloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän
paksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin
selvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen
ajatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen,
silloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon
tunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä
hiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan
ympärillä -- todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se,
täynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita... Niin, tosin
lenteli siellä kyyhkynen edestakaisin -- kaunis ja valkoinen,
viehättävin ja viattomin silmin -- mutta eipä hänkään suurin huolinut,
josko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen
ilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa
salaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä
erityisessä, hiljaisessa maailman loukossa -- ja miksi ei niin olisi?
Belladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden
ruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien
joukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi
majesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa...
Hän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla
ilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja
Müncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois -- vielä
kerran Roomaan ja Neapeliin -- eikä hän siis niin pian taasen olisi
kodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti
nauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja
kaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla
Neapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi
tyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa,
viheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää
silloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi...
Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi
akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä
vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun
aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä
hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä
esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle
lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle,
hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin
vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti
virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä
marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin
tuulosien kanssa.
Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa
pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi
puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän
ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja
kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka
antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen
ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän
jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.
Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä
päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli
näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä
sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian
amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä
palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse,
katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille
ilmoitusta siitä... Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa,
jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli
tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava,
että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää,
jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan
kuihduttaman -- ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan
hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään
pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan... Amtmanni ja hänen rouvansa
olivat olleet aivan kahden ... vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka
tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven
hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei
savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin
liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein
näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää
päivällisuntansa ja tuo toinen -- niin, tiesihän, mistä häntä sopi
hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä
uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli
sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä
katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden
toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla -- niin
sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian
tuleekin -- niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä,
ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta
Grafenholzin jutusta.
Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä,
puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta,
sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin
eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja
jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin
olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä
sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen
epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen
huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän
ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista
huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa
puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi
tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin
ullakolla.
Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea
käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin,
ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki
eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon
ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten
suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan,
ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia
latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta.
Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa
ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan
liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin
kuin tavallisesti -- kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta
poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut
kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus,
ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla
alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut
määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa
etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena
vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla
melkein kuulumatta kulki eteenpäin.
Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin
edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe
pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään -- ja
tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli
saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran
kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä... Niin, hän, tyttö, oli ollut
siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri
leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut
tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin
iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka
oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen
olisi hän tuskin saanut aikaakaan -- tyttö oli äkkiä havahtunut
alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä
ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.
Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten
oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan,
lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks
koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt --
joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt
maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka
huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli... Ei, hänen
ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana,
kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten
tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi,
ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa
asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet
jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita
polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan
nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin
rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat
loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa
verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella
valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen
tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän
keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen
tummien ripsien alla?
Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai
koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi
maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä
sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä
Hirschwinkeliin päivälliselle.
Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui
herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä
maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa -- olipa hän koko yön
ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä
milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne,
joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta
taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko
nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin
pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin
-- täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas
hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua
pilkaksi ja nauruksi!
Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle
asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli
nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan,
josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja
sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla
lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän
sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen
aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen
kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.
Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän
ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä,
hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä
hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.
Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän
katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin --
hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine
työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa
työtä.
Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan
tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa
röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka
paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä
talossa, johon menee palvelijoita olekaan... Mutta päästyänsä pihalle
oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman
tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava
hänelle.
Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi
siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin
uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita
ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset
kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja
ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma
kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla
kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja
pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja
väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä
ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt
aseman valtias -- hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta,
samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi
vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään
ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja
tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun,
jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui,
majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.
Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli
sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut
häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin,
jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän
suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma
lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen,
jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan
-- hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja
ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan
portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja
niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun
puiston puut tarjosivat viileätä varjoa -- ja mistä syystä ei hän olisi
saanut mennä puiston kautta kotiin.
12.
Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan,
ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden
vadelmapensaiden väliin, koska -- no niin, koska siinä tuntui niin
vilposelta ja raittiilta... Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä
kentällä -- miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti
kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa
sitä kasvojansa vastaan -- ystävyys talon neidin ja palvelustytön
välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki,
aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.
Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden
liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä.
Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.
"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö
päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa
nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat
itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi
kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta,
ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.
"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.
Tyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.
"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut
minua", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.
"Sen tahtoisitte todistaa?" Toinen naurahti ankarasti. "Minä tosiaankin
tahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille",
ja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan
kajahduksen, "polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän
voisitte minulle todistaa".
Tyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen --
sitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän
syyllinen.
"Tiesinhän sen", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. "Te
olitte eilen illalla Grafenholzissa...".
"Te myöskin", väitti tyttö tyyneesti.
Tämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina
sydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.
"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä,
joista on hauska kuljeskella metsässä", sanoi hän, häilyen hämmästyksen
ja pohjattoman kurkun välillä.
"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua", jatkoi
tyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Koira rupesi haukkumaan --".
"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin", lisäsi
toinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. "Illallinen oli
valmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen
onkin muuten oikein hyvä olla. -- Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut
ja toimekas tulevassa kodissanne".
Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä
käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat
ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.
"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen",
sanoi hän puoleksi kysyen.
"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä
luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä
matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".
"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan",
vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani
oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun
'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla
ansaitakseni leipääni".
Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.
"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi -- että olette
petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.
Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä
syytöstä.
"Minä en teitä vastusta -- miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te
katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa
sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin... Sen pahempi olette
yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen
petollinen --".
"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen;
tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne
anastaneet".
"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen
päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.
Toinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. "Olisi hauskaa tietää
mitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta".
"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä
kauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee
vapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin".
"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin
mahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla
tavalla olette leikkineet hänen kanssansa?"
Ylpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen
huulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:
"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset
toverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber
on rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani
kiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut" -- kevyt
veitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta
kasvoiltansa -- "olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren
toiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi
silloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän
muinoin oli sotapalveluksessa".
Nuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi
hänen sydämmessänsä kajastanut. "Ja te tulisitte sinne meren toiselta
puolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?"
Tyttö kohotti olkapäitänsä. "Kentiesi", sanoi hän, sivumennen ja
lyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää
myöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.
"Antakaa sen olla", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. "Te
vahingoitatte itseänne. -- Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette
sitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista".
Tyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas,
mutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.
"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani
työskentelemään", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. "Ja miksikä
'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä".
"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se
on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".
Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla
miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.
Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se
toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä,
sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti
kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen
kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa
ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele.
Ettekö sitä usko?"
"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä
äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on
myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän
uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin.
Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle
korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat -- se on
paljon hänen toiveidensa määrän alle".
Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi
itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä
huomaavan.
"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te
olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan
ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille
jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja
menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle
kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi,
jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä -- eikö
niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja
syvästi vetäen henkeänsä.
Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin
tänne? -- Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö
vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.
"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra
Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos -- ne kuuluivat
kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen
korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi
pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa
puollustukseksi kätensä -- viikatteen kirkas terä välkähti heidän
välillänsä.