moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät
vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja
talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon
kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo
mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä.
Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä
matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin
päivä olevan tervetullut -- kaksi akkunaa oli aivan auki heidän
huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen
läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet
ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain
takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja
silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen,
hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien
orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan
-- yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden
käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli
hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota
oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä
silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.
Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin
Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän
halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen
tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän
niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli
salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan
hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien -- kaikki tämä
kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä
pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi
vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta
hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina
täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi
saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä
punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava
arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon
kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman
viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju
takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville
myllynpyörille alhaalla laaksossa.
Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa;
lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon
akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija
oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle -- oli nyt
alaslaskettujen uutimien varjostama -- syvä tyyneys oli laskeutunut
huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus
vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän
rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona,
jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti
tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen
hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta,
-- pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän
syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi
liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös,
ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa... Herra
metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät
hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo
itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen
höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt
pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.
Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa
-- täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet
uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea -- ja kuitenkin avattiin
samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.
Hän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa
kätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti
ojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt,
-- hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.
Liikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut
rientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin
paikallaan -- oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä
neitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan,
hämärän himollisuuden loitolla... Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja
meni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi
johdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.
Herra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa
kääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki,
miten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne
kulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi
poispyyhkäisty.
"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä", kysyi
tyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. "Minä tuon
teille juomalasin tuolta huoneesta".
"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen
juoda'", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. "Jos tahdotte olla
Rebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette
raamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda
astiastakaan. Raitista kaivovettä!" sanoi hän pilkaten. "Raitista
vettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle
seuralle?"
Tyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.
"No, kummasteletteko sitä? -- Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä,
jotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin
herrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun --".
"Te erehdytte", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana -- kostea loiste
levitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;
"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat
kokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin -- onhan se mahdollista".
Hän kohotti olkapäitänsä. "Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä
kuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään
käynnistänne metsänvartian asunnossa?"
Tyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.
"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä
tietääkään".
"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti
tyyneenä ja välinpitämättömänä.
"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen
lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän
teitä, herra --".
"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin
olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia
salaisuuksia --".
"Likaisia?"
Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään
itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä
ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka
oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen
omaava sielu.
Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko
tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku
aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille
kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen
käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja
suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä.
Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä
huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä
viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset
kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta
miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa
madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen
kiukulla ja surulla täytyi tallata.
"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme
siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa
tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli,
eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut
vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani
kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu
ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin
eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia,
ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli
puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen
mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa
-- ja miten silloin kävisi?"
Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän
kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia
oli, putoavan vesisuihkun alta.
"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen
saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään
piti.
"Sen olette tosin sanonut", myönsi toinen. "Ja onhan aivan
luonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan
onkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua
herrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä
pelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn
perheen helmassa -- minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään
sellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä
näkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja
pieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa
asettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan -- ja niin kiipeävät
he mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat
ylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat
kerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi
jäänyt, tyttärien silmien edessä. -- Eikö kamarineitsyellä ja kenraali
Guseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään
kerrottavaa sellaisista asioista?"
Tyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen
puhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut
niiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun
liikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan
tuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka
hän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:
"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä
seitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä
kohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja
kunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän,
ettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla
ajatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän
ja panen käteni tuleen, että se on totta".
"Sitä vielä puuttui", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla
naurulla. "Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen
tämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!... Eikö teidät ole vedetty
tänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta
neidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo
itse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te
olette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin
sen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään
syötävää".
Tyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla
hampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai
ensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan
voittamaton veitikkamaisuus ja pila.
"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!" sanoi herra Markus,
halveksivasti estäen tytön vastaamasta. "Se kunnian pelastus ei teiltä
kuitenkaan onnistu, -- sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit
kerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut
ja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele
muuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä
taivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman,
rikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja
äreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei.
Kentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat
varoillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja
itsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan --
ennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä
vaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!"
Hän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei
vastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja
poistua sen kanssa.
"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?" -- Hän osoitti metsänvartian
huonetta. -- "Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?"
Puoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin
toiseen.
"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla
talonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan
melusta sunnuntai-iltaisin", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti.
"Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun
suoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua --".
"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän
huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus
tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin
maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee
salaisten pilvihuntujen takana". -- Hänen äänensä muuttui teräväksi ja
ivalliseksi. -- "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa
nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi
teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin
lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla
tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta,
joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon --
jossa asuu aivan yksin mies --".
Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten
tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana
nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin
katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran
näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat
yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta,
kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.
Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten
hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen
mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista
kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan
muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi;
metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka
tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos -- tuo pieni
talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja
sieltä löytää asunnon...
Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja
tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan
virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin
epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen.
Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty
lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava
todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet
ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla
kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö
taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa
piirteistä.
"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti
päätänsä.
"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen
pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne
kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla
selvyydellä.
Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.
Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja
kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti:
"Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi.
Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä,
ja _te_ ette sulje oveanne minulle --".
"Vai niin -- niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla.
"Miksi minut luulette?"
"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan
toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden.
Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen
uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä
aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä
ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin
uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin
asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä --". Tähän pysähtyi hän
puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.
Mutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.
"Antakaa olla tuon", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi
äkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi.
"Mistä _teillä_ olisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se
koskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa.
Sellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi
siis sekautuman niihin". -- Harmi ja kiukku olivat melkein
tukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. -- "Ja pitäkää
te vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä,
en, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä -- pelkkää
pahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos
voisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta --".
Tyttö katsoi häneen sivulta arasti -- hän puhui niin lujaa ja
kiihkeästi.
"Ja muuten voitte pysyä totuudessa", jatkoi hän paremmin itseänsä
hilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. "Te kiitätte vanhan rouvan
puolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu
prinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen
Guseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen
sulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne,
kotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö
näyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa
kartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu".
Tyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.
"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa
parhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät
vieraiden vaatteita". -- Hän huo'ahti hiljaa. -- "Teidän edeltäkäsin
tekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke,
joka pelkää työtä" -- surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan,
kun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään -- "mutta
jos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen
mielestänsä tänne tultuansa... Minä en tahdo kieltää, että hän alussa
oli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena
juoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan
sangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että
kaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin
mukautunut kaikkiin". -- Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden
muisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut -- sitten
vetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. "Ja nyt muuttuu taasen kaikki
hyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja
hyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä
palvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan
varaisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa --".
"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä.
Minä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan
kuin haluttaa! Mutta entäs te?"
"Minä?" -- Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä.
Hän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä
naurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja --
nauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja
maailman turmelema kuin neitinsäkin. "Pitääkö minunkin jäädä sinne",
sanoi hän katsomatta ylös. "Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa
toistakin".
"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en
saa" -- hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä
vetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja -- "olkoon niin, jos
kumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette
tästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan
huoneesen".
"En, sitä en voi luvata", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja
päättävästi.
Herra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä
loistivat vihasta ja kiukusta.
"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille",
huudahti hän. "Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan" -- hän nojautui
tässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: "Tietäkää siis, että
minä sydämeni pohjasta halveksin teitä".
Liikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden
kahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen
heikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön
silmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi
tyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.
"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?" huudahti hän vihaa täynnä.
"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa
tai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi --
hänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä".
Näin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan
huoneesen.
"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!" huudahti hän pistävällä
äänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen
sanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike
tytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän
eteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.
11.