ainakin viimeksi palvellut suuressa kaupungissa?" jatkoi hän
yksipäisesti kysymyksiinsä.
"Niin, hän oleskeli Frankfurt-am-Mainissa", vastasi vanha rouva, jonka
oikea käsi oli pudonnut peitolle ja nyt hyvin epävakaisena hypisteli
päällistä. "Hän ei ole tällaiseen toimeen kasvatettu, ah, kaukana
siitä. Paras herra Markus --".
"Ja senvuoksi olemme teille erittäin kiitolliset, jos tahtoisitte
hankkia meille oikein rotevan talonpoikaispiijan", liitti amtmanni
korotetulla äänellä. "Milloin siis aiotte uuden rakennuksen alottaa,
herra Markus?"
"Minä viivyttelemättä puhuttelen rakennusmestaria lähimmäisessä
kaupungissa" -- vastasi nuori mies nousten ylös tyytymättömyyden,
vieläpä perinpohjaisen vihastuksenkin tunne näkyi selvästi hänen
kulmakarvojensa välisestä rypystä -- "enkä kauvan viivyttele ennenkun
näytän teille rakennuksen pohja-piirroksen".
Amtmanni tahtoi välttää väkisin seurata häntä ulos. Ulkona etehisessä
pysähtyi hän salaisella katsannolla.
"Sangen rakastettavaa ja kaunista on mitä meille tahdotte tehdä",
kuiskasi hän matalalla äänellä toisen korvaan. "Minä olenkin teille
sangen kiitollinen, mutta älkää uskoko, minä pyydän teitä, että siinä
mitään uskallatte; mitä suoritatte, saatte viimeiseen penniin asti
takaisin. Te ette kadota rahojanne ... siitä seikasta vastaan minä...
Nähkääs, tuolla sisällä en uskaltanut sitä lausua; puolisoni itkee
silmänsä pilalle odottaen poikaansa -- se on ikävä seikka meille.
Sellainen pieni, raukka naisen sydän! Niin jospa hän ryysyisenä,
repaleisena palaisikin kotiinsa, niin olisi äiti kuitenkin sanomattoman
onnellinen saadessaan hänet luoksensa -- sellaisia ovat naiset, ja
sellaisissa tapauksissa täytyy perheen-isän tietää pitää asia oikealla
tolalla. Minä en todellakaan antaisi sellaisten turhuuksien pilata
poikani menestystä! Hänellä on ollut erinomainen onni, sillä
veitikalla, joka piti ahtaana kotoa, mainiota kotoa Thyringissä. Tuo
nuori veitikka on jo jonkunlainen nabo (raharuhtinas). Kunhan vaan
odotan vuoden tai pari kuluvaksi, voin kaikkien nöyrimmästi kysyä Hänen
Ylhäisyytensä Serenissimolta, paljonko Gelsungenin lahjoitusmaat
maksavat --".
"Tiedä huutia kirottu roisto, ellet heti mene tiehesi!" keskeytti hän
itseään, tempaisten kalotin paljaasta kiireestään ja heitti sen
avonaisesta ovesta kyökkiin kissaa kohti, joka juuri oli hypännyt
pöydälle siepataksensa toisen teurastetun kyyhkysen.
Hän lyhkytti keittiöön ja ajoi kepillään kissan pihalle, jonka jälkeen
sulki oven keittiöön, jossa ei ketään näkynyt. Liemipadasta ei noussut
vähintäkään höyryn usvaa -- tuli liedessä oli selvästi kauvan sitten
sammunut.
"Mitä hullutuksia nyt taasen!" mutisi amtmanni kiukusta ja
ponnistuksista punoittavana. "Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja
heille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin,
jättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä
runsailla rahoilla on ostanut... Olimmepa melkein jäämäisillämme
päivällisellä tänään. -- Hullutuksia! Missä hän nyt taasen
oleskelleekin?"
"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin
itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli
puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli
tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa
musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen
hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne
yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä
kohti... Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten
heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian
sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei
sattuisi taasen kohtaamaan häntä.
Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat
hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän
otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa
muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna
pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan,
selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut.
Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä
kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan
ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.
Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman
kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä
olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies
ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen
olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän
kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen
jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen -- ei mikään
ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai
hyvän ruokahalun etuja -- ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa
maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa,
häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja
oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua
antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä
edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä
sängyssä.
Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli
esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja
tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan
näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin
silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi
ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. -- Nämä vihon sivut antoivat
todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä
kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi,
samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset,
runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn,
niukkaan kassakirjaan. -- Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän
menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin
passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea
prinsessa.
Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja
puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja
jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän"
joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut
voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo
kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään --
kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka
siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä
pahalla voinut itsestään poistaa.
Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman
rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan
rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi
jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin
rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken
muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen
rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi -- he paraiten voisivat
toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen
muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. -- Omiin
toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän
aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata
Hirschwinkeliin... Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan
muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes
hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen
hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.
Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha,
rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen
takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä
elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen
niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen
paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa
oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen,
jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä
tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa
kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat,
kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan
polkien ja repien niitä...
9.
Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä
päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut
kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin
kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä
voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle
tarkastukseen -- mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen
kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei
kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin
sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä,
jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle
lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun
amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin
kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".
Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi
henkilöä tulevan esiin männikön varjosta -- toinen mieshenkilö, joka
raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen,
jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut
kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras
piikakin? -- Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa
hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa -- harmaa
olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen
hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.
Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin
herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja
enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja
katosi jälkeä jättämättä... Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi
hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten
pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra
Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän
nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten
naisten arkuutta ja hämiä.
Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin,
mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja
tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken
kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia
pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta
pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa
valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty
tapahtuvaksi -- vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin
ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti
paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden
suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin
rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.
Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen
hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja
elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään
huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo
omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri
tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla
muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.
Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin --
sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo
luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä
ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen
tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien
vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat
välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa --
lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika --
niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun
he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee
eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin.
Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella
käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen
koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut,
sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan
puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko
kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.
Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen
mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän
"samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt
ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi
hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi
suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä
kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja
siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei
kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä
huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä,
ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin
rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä
asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa
rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan
halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän
tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon
herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei
riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa -- ja jospa hän,
Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia
nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin
jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen
tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin
ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä
kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo
omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja
erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä
päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai
herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.
Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen
johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa
asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä
ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta
maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt
hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika
oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina
paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden
alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva
Griebelin kenkien kuultiin narisevan -- kuten tavallisesti toi tämä
itse hänelle iltapuoliskahvin.
"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään
kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi.
"Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi
esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään
Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen
mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme
matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei
löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä
runsaasti sateen jälkeen -- saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli
nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei
sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa
minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan
metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin
nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa
teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin
vieraan piian kanssa -- se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin
tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään
nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo
tyttö sangen aikaiseen -- kello oli puoli viisi aamulla -- tulee
metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan -- uh, te itsekin lennätte
oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on
oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän
aikoinamme käyttävät!?"
Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja
nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin
emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että
amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta
kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule
asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy
selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista.
Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä... Mutta
älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon,
että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".
Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi
ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet,
jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva
Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat
naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut
tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt.
Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli
uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä
yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan
vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä
kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli
tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. -- Ja tässä selkeni
hänelle -- hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli
nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen
käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin
sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin
täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen
pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut
jalommista perusteista lähtenyt -- hän ei ollut viheriätakkiselle
suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja
siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli
halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän
isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa
voisi viettää häät milloin tahansa...
Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki
kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän
askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä
sydämessään liikkui.
Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen
katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston
tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat
parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka
söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön
vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen
tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen
otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? -- Eikö tyttö
kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean
tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama
sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla
suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle
lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?
Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja,
joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut
valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä
sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.
Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa
muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja
joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli
lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt
tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa
tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt
voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli
uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan,
rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista,
jotka jälkeensä jätti.
10.
Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti
männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin
kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin
hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli
hänen silmiensä edessä. -- Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä,
ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista
rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli
tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia
ropoja.