hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut
kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan.
Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton
päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.
"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta
nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja
kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut
viettää yötä tilalla -- hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja
kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin
voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän
piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella
horjuvaa --".
"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.
"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla
äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin
hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli
miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä
harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon
ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän
pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa -- amtmanni Franzin
tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen -- minä
menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".
Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra
amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.
"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin
heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy
kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".
"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku
Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä
siis ole mitä siihen tarvitaan? -- Kunnon vuodetta amtmannin luona,
jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla
untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on
aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea
tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki
kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista
komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin
varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan
kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että
viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla
armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen
ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan
mahdoton mennä kellariin -- ja minun periaatteeni on etten milloinkaan
anna toisen koskea viineihin.
"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan
kopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista", sanoi
herra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä.
"Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on
tarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta
viimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä".
Hän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli
istunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua
"tyhmästä" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt
aivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat
likaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen
jälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa
kerjäläisen uumenille -- tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja
häntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen
tilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin
toimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.
Mutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä
ainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa,
jotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja
tyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä
veti hän henkeänsä helpommin, -- miten naurattavaa! Mitä se häneen
koski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan
tyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?
Palatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan
silmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä
piilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli
saanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin
mahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta
todellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä
persoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia
kotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän
äsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden
peräisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.
Kentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot
tai vartalon piirteet -- hänen täytyi hymyillä näille akkunoille.
Ainoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden
naiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken
oli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla
puolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui
ha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään
huoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia
honka-istuimia. Se oli kai väen huone -- jonne piika voi vetäytyä, kun
joskus sai työstään levon aikaa -- sillä ei se kai ollut tuo ylistetty
ruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! --
Valkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa
kohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti
musliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi
paperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia
kuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä
kopissaan -- herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien
niiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä "sinisukka" oli
elänyt ja toiminut.
Herra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle
hiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön
ovi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen
huoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin
puhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa
viimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat
moitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä
seinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen
riittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka
kiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä
hetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi -- oli niin
hiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja
sen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin
luonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli "yksi
sydän ja yksi sielu" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon
harmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.
Palatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä
naiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä
kolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa,
mahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian
samana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen
luoksi.
"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?" huusi hän Markukselle.
Tämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen
jälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.
"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?" kysyi amtmanni,
niin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin
katsahtanut.
"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt".
"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä". -- Hän tarjosi
herra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.
Herra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen
silmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi
lienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo
arvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt -- harmin tunne
tuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan
nuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu
häntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.
"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän
osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa
sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.
"Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät
kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on
kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa
hänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole
hukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt
luulotelluille neroille".
"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin
jokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on
hänelle tullut liian kalliiksi", väitti sairas heikosti hymyillen,
katseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.
"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja
poikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis
sellaisiin, jos vaan -- niin jos vaan vielä eläisin maailman
touhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana -- hauskaa
kauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet
tänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet
ja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa..."
Hän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti
painoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. "Mutta mitä toki
tahtoisin sanoa", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä
leukaansa -- "olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni -- hän oli
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle
perinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut
onnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut
sormellanikaan perintöön koskea -- ei löytynyt mitään perässä. Niin
otimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme,
ikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään
vahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani
sananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä
Agneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli
tänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan."
"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme", sanoi vanha rouva
kokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä
silmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. "Hän
on pukeutunut ikeesen, joka --".
"No, no, rakas ystäväni, niin hirveätä ei se sentään ole", keskeytti
amtmanni hänet hätäisellä silmäyksellä. Hän kääntyi sivulle päin ja
katseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. "Hm -- hattu ja
hansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa.
Olisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. --
Sellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä
täällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa --".
"Tuon nuoren neidin täytyi asemassaan joutua kovin hemmoitelluksi",
tokasi herra Markus pienellä ilkeäntapaisella hymyllä.
"Hemmoitelluksi, kuten perheen omat jäsenet", vahvisti amtmanni tämän
keskeytyksen. "Ajatelkaapa vaan: loistava teaatteri, päivällisiä,
iltahuvia, oma kamarineitsy, komeita vaunuja" -- hän laski nämät
kaikki sormillansa -- "hän näyttää hyvin kauniilta, on rouvasihminen
comme-il-faut, soittaa mainiosti pianoa -- ah, Jumalani, miten tuo aina
tekee minut vihaiseksi!" keskeytti hän itsensä. "Minulla oli
Gelsungenissa flyygeli, soittokone, joka minulle oli maksanut tuhat
taaleria. Moni mainio taiteilla on iltahuveissani soittanut sillä --
nyt se on eräällä liimatehtailijalla, joka on osannut hankkia rahoja ja
puoli tusinaa toiveellisiä liimankeittäjän jälkeläisiä näpsähyttelee
sitä. Niin, mutta ei auttanut. Minun täytyi siitä luopua. Tai olkaa
hyvä ja sanokaa minulle, missä olisin täällä saanut tilaa tuolle
mainiolle koneelle? Olisi ollut hauskaa saadessanne kerran
kuulla, minkälainen ääni tällä flyygelillä oli! Veljenityttären
käsissä soi tämä soitin oikein ihmeellisen lumoavasti, hänen
sormiharjoituksiansakin saatoin huvikseni kuunnella -- ah, te ette pidä
sellaista?" lisäsi hän kysyvästi, kun nuoren miehen kasvoissa näkyi
aivan selvästi ivallinen hymy.
"En"; vakuutti tämä pitemmittä mutkitta. "Pianoa soittavien naisten
luku on ääretön, jokaisen päivällisen, jokaisen iltahuvin jälkeen on
tuo onneton helylaatikko viimeisenä jälkiherkkuna ja minulla on tapana
tarttua hattuuni, kun vaan joku nainen istuu klaveerin ääreen".
Amtmanni naurahti väkinäisesti, rouvansa sanoessa totisesti:
"Minä pyydän teidän uskomaan sanojani että jos olisikin annettu meidän
pitää soittokone, niin ei teidän milloinkaan olisi täytynyt paeta
tunkeuvaa esitystä. Rakas lapsemme ei etsikään missään yksipuolisessa
taiteessa oikeata kutsumustansa, elämänsä määrää --".
"Mutta, pikku ystäväni, minä mainitsin jo, että Agnes on etenkin
maalaaja", lausui amtmanni äkkiä ja näennäisellä levottomuudella.
"Hän osaa myöskin toimia kyökissä ja kellarissa", jatkoi rouva --
huomasi, että hänelle maksoi enempi lausuminen sisällisen taistelun
miehensä niin päättömästi katkaistua hänen puheensa, mutta hän teki sen
kuitenkin, vieläpä korotetulla äänelläkin ja huomattavalla painolla
sanoissa.
"Minä en oikein käsitä, mitä tarkoitat", keskeytti amtmanni hänet
uudestaan. Kova puna nousi hänen poskillensa, hieroessaan vähän
äkäisellä suun vääristyksellä polveansa. "Et voine pitää niin suuri
arvoisena saada välttämättömästi esitellä Agnekselle, Franz perheen
jäsenen ja korkeamman sotilaan tyttären, uutena tutkimuksena tai
kyökkikarhuna. Olisipa minun todellakin ollut sääli rahojani, ellei hän
olisi edemmäksi päässyt. Asiasta toiseen, herra Markus" -- sanoi hän
kokonansa muuttaen keskustelu-ainetta, -- "Kauvanko aiotte viipyä
luonamme Hirschwinkelissä?"
"Ainoastaan muutamia päiviä".
Vanha herra näytti tämän kuultuansa hengittävän helpommin, mutta toisti
sentään rypistyneellä otsalla ja tyytymättömällä äänellä hänen
vastaukseensa.
"Muutamia päiviä?... Hm, sitten emme kai enää saa iloa nähdä teitä
luonamme, jonka vuoksi minä, kun ei tuo onneton luuvalo salli minun
tervehdyskäyntiinne vastaamaan, olen pakoitettu tarttumaan suotuisaan
hetkeen ja pyytämään suullista vastausta kirjeeseni teille. Siis
lyhyesti: miten on nyt rautatiekysymyksen laita? -- Oletteko itse ollut
tilaisuudessa nähdä, miten riutuneessa kunnossa rakennukset täällä
maatilalla ovat -- paikkaaminen ja laittaminen ei täällä enään mitään
auta. Ja sitäpaitsi tämä vanha könsä, missä asumme, rytisee ja rätisee
saumoissaan joka tuulen puuhkahduksella -- ja heti kun ensimäinen
veturi menee sivuitse, rymähtää kaikki kokoon yhtä varmaan kuin kaksi
kertaa kaksi on neljä".
"Sitten on paras sitä ennen repiä se alas --".
"Herra!" -- huudahti amtmanni ja näyttipä melkein ikäänkuin olisi hän
tahtonut tarttua hiljaisen, tyynen puhujan kurkkuun samalla kun kipeä
rouva pelästyksen huudahduksella rukoillen nosti kätensä -- "hyvä
herra, se on toisin sanoen että tahdoitte heittää minut talostani ja
kodistani".
Herra Markus tarttui tyynnyttäin vanhan rouvan käteen.
"Älkäätte, armollinen rouva antako sanojeni itseänne peljästyttää!"
sanoi hän. "Tämä huoneus, joka kieltämättä on maahan kaatumaisillaan,
ei liene teille niin rakas, ettette haluaisi nähdä mitään muuta sen
sijassa. Minä aion rakennuttaa sahamyllyn perustuksista uudelleen; ei
mitään muuta jää minulle tehtäväksi kuin, etten tahdo, että rakennus
jonakuna kauniina päivänä hautaa vuokraajani raunioihinsa. Ja täällä
käy uudestaan rakentaminen paljon helpommin ja pikemmin kuin tuolla
joen reunalla. Minä vakuutan teille, että siitä on tuleva kaunis,
mukava huoneus tilavine, terveellisine huoneineen, verandoineen ja
ikkunaruutuineeen. Me rakennamme sen vähintäin kolmenkymmenen askeleen
matkalle haitallisesta rautatien radasta, tallin ja navetan sioitamme
huoneen pohjoispuolelle, ja piha saa tilansa huoneuksen takana, jonka
vuoksi me luonnollisesti kaadamme männikköä tuolla niin paljon kuin
tilan vuoksi vaaditaan... Aivan kohtuullista on, että minä siksi ajaksi
kuin rakennus työtä kestää hankin teille sopivan asunnon, jonka vuoksi
pyytäisin teidän muuttamaan kotitaloon, jossa asetan toisen puolen
yläkerroksen huoneista teidän vapaasti käytettäväksenne -- toivon että
rakkaan ystävävainajanne toverit hupaisesti teille hänestä muistuttavat
ja että viihdytte siellä, kunnes -- kuten varmaan luulen toukokuun
alussa ensivuonna -- voitte palata maatilalle. Suostummeko asiaan
näin?"
Rouva koki, katkerasti itkien ja liikutuksesta aivan mykkänä viedä sen
käden, joka vielä hänen kättänsä piteli, huulillensa, jonka nuori mies
kuitenkin liikutettuna esti.
"Ei, ei", sanoi hän punastuen hämistä, "älkää minua kiittäkö. Ottakaa,
mitä teen, viimeisenä tervehdyksenä jalolta vainajalta tuolta haudan
toisella puolen olevalta maalta".
Amtmannikin näkyi olevan hämmästynyt ja sanaton. Hänkin lienee tuntenut
tarvetta kiitollisesti tarttua nuoren miehen käteen, mutta tämän
viimeiset sanat kuultuansa vetäysi hän takaisin ja heristi korviansa.
Hän veti kätensä takaisin ja hänen viekkaasta katsannostansa saattoi
sellainenkin joka ei ollut aivan suuri ihmistuntia, nähdä, että hänessä
selkesi äkkiä ajatus, että "jotain täytyi piillä" tämän tavattoman
jalouden takana. -- Hän oli noita raakoja, kaikissa elon vaiheissa
itserakkaita luonteita, jotka eivät milloinkaan myönnä itse
hävittäneensä valtaansa ja arvoansa; he kokevat niin pian kuin
mahdollista on tekeytyä joka tilaisuuden vallitsijoiksi, vaikkei heille
jätettäisikään kahta tuumaa enempää liikkumisen ja hengittämisen tilaa.
"Niin, kallis ystävättäremme", sanoi hän tyynellä ja kylmällä äänellä
sekä ylpeällä katsannolla, "hän tiesi aivan hyvin arvostella, mitä
hänelle olimme olleet. Hänestä eroitettuna kannoimme uskollisesti
huolet ja ilot hänen kanssaan ja vihdoin halusta jaoimme yksinäisyyden
hänen kanssaan täällä ikävässä Hirschwinkelissä... Kuinka monta kertaa
enkö huolimatta säästä ja tuulesta mennyt pelaamaan pattia hänen
kanssaan lyhentääksensä häneltä pitkät, ikävät talvi-ilmat -- enkä
shakista lukua pidäkkään, päinvastoin, sen teille vakuutan, hyvä herra!
"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä,
jotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä
kotonamme", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.
"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että
moititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa --
Clotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin
selvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä
hienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan".
Hän kohotti olkapäitään.
"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla -- kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen
vähintäkään aavistamattansa -- muuten olisi varmaankin nyt paljon
aivan, aivan toisin".
Herra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka
jotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen
lain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut
narri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia
edellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä
vastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten
näkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen,
rukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän
itseänsä ja vastasi tyynesti: "Niin paljon kuin tätini monivuotisen
asianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi
asetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan
ja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä
tilusten suhteen".
"Niin, niin -- teillä voi olla oikein -- niin, niin", mutisi amtmanni,
samassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. "Minä muistan hänen
joskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille,
joka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä
suhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan
ystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta
-- suokaa anteeksi -- mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?"
Oli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä
viimeiseen asti.
"No", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla,
jotka olivat au'enneet, "minä sivumennessäni näin yhden lehmän
navetassa".
"Niin -- aivan oikein -- tätä nykyä -- herra Markus. -- Minä olin
äskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista
lehmää maanviljelijälle -- ikävä seikka! -- Minun on siitä kokonaan
paha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä
kunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä
itse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut
oikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassa
_tahdo_ itselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät
kelpaa suorastaan mihinkään, -- minä olen tarjonnut yhä parempia ja
parempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian
yksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä
saatavissa".
"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa", lisäsi kartanon
omistaja. "Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on
siellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy
kaikkien mennä entistä rataansa -- se on, hankimme riittävän luvun
lehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen
maatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä
pidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin
mahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee
kiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on" -- hänen hansikkansa nappi ei
ensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko
huomionsa -- "itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme
piian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä
työtä... -- Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä,
ei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön".
Sairas laski kuihtuneen, vaalean kätensä silmiensä päälle ikäänkuin
hetkellinen heikkous olisi hänet vallannut, ja amtmanniin sattui
samalla hetkellä raju yskänpuuska, niin että hänen kasvonsa muuttuivat
veripunaisiksi.
Mutta herra Markus oikein paloi uteliaisuudesta saada kuulla jotain
tytöstä ja piti kiini tilaisuuteen niin sopivasta aineesta huolimatta
vanhan pariskunnan tuskista ja puuskista.