hakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille
maataloon -- kävellen kiireisillä askeleilla. -- Kuka olisi voinut
sanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä
olevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän
havaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat
nahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in
kallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana
maatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina,
vilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat,
niin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä
naurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset
lensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain,
siitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja
hunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän
paikkakunnan kansassa.
Tuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta.
Viljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä.
Villiheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.
Karjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään,
sillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin
kestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan
vaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen
ylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin
olisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä
maanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti "kuvernantilla"
olla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin
käyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli
täytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon
hän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä?
Päättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä
enonsa, Amtmannin kanssa.
No niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän
lupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi
häneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli
hän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä
"kuvernantti"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen
pyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.
Maatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat
rakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja
rappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne
soraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas
aidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu -- herra
Markus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän
kukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja
kaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni
erään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti
tehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta
Hirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun
siinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset,
sormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat
korjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli
myös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin
siinäpä asian huono puoli olikin -- tässä viheriäisessä piilopaikassa
neiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja
kuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra
Markukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa
hetkessä hän nauroi hiljaan -- ei, runollista se ei ollut, minkä hänen
silmänsä huomasivat kirjassa "Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa",
"Yksi tiu munia samoin" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet
kirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan
talouskirjalla.
Herra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla
penkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle
huoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita,
jotka eroittivat istutuksen talon pihasta -- tässä olinpaikka, jonka
ylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.
Muutamat "jäljelle jääneet" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira
alkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin,
jolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.
Herra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti
tavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan
piikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi
niin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän
valkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle
pitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös "kaihdin"
puuttuivat tällä kertaa pu'usta.
Kartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä.
Tyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten
itselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän
ja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja
ensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille
käsivarsilleen.
Vaiston tapaisesti, tunsi herra Markus itsensä kehoitetuksi, tuon
pitkän solakkaan olennon edessä ottamaan hatun pois, niin kuin hänellä
olikin aikomus tehdä "naiselle valkoisessa hameessa", joksi hän hänet
ensin luuli, mutta hänen vihansa tyttöä kohtaan oli kylliksi suuri
estääkseen senlaista epämukaisuutta -- tuota itsetuntoista tyttöä ei
hän millään lailla tahtonut saattaa uskomaan että hänen lainattu
ylhäisyytensä kävisi täydestä. Hän koski sentähden vaan sivumennen
hattuunsa ja kysyi kylmällä välinpitämättömällä äänellä, amtmannia.
Jolloin Herra Markus katsoi tyttöä hänen ruskeisiin silmiinsä, joilla
hän nähtävästi pelon alaisesti yhä katseli vierasta -- luultavasti
ajatellen, että se tärkeä hetki oli tullut, jolloin maatalon laittomat
omistajat lähetettäisiin mailmaan "kerjuulle".
Hiljaan ja nöyrästi niinkuin talon palkolliselle sopikin, vastasi hän,
amtmannin olevan kotona ja että hän katsoisi itselleen kunniaksi saada
vastaan ottaa uutta isäntää.
"Ja neiti Agnes Franz?" kysäsi Markus.
Tyttö nytkähti äkkiä, niinkuin hän jo tällä yksinkertaisella
kysymyksellä olisi loukannut hänen nuorta emäntäänsä. Teeskenneltyä
nöyryyttään ei hän enään muistanut ja alaspäin luoduin silmin, mutta
hyvin vakavalla ja milt'ei tylyllä äänellä hän vastasi: "Häntä ette
tule näkemään".
"Kuinka niin -- onko neiti pois matkustanut?"
Heikko hymy nousi tytön huulille. "Hänen matkansa ovat loppuneet,
niinkun linnun lento häkissä".
"Vai niin -- siinäpä teillä taas on sitä salaista puhetapaa, jolla
teillä on tapana peittää nuoren neitinne työt ja toimet!" Tämä "te"
tuli hänen suustaan, hän ei tiennyt mistä syystä. "Sitä paitsi ette nyt
enään pääse pitkälle, sillä hetken perästä tahdon itse tositeossa, omin
silmin katsoa, mitä tuon salaisen Sais'in kuvan takana piilee --".
"Sepä ei kumminkaan tapahdu".
"Eikö? -- Ja sen te tiedätte niin varmaan vakuuttaa, aivan kuin te
olisitte yksi ajatus ja yksi sielu neitinne kanssa?"
"Aivan niin".
Markus nauroi pilkallisella ja loukkaavalla tavalla. "No olkoon niin --
kamarineitsyeillä on usein tapana olla emäntänsä uskottuina, miksi ei
myös kuvernantti tunnustuksille?" -- "Asia on toinen, jos te olette
hyvillänne siitä, että tuttavuutenne tulee yleisesti tunnetuksi?"
Tyttö kumartui ottaakseen muutaman tilli-varren maasta, jotka olivat
sattuneet putoamaan kimpusta hänen kädessään, mutta sitte oikasi hän
itsensä ja seisoi kuni "sytytetty kynttilä" herran edessä, samassa
hänen kauniit silmänsä loistivat vihaisella tulella häntä kohtaan.
"Eikö se ole aina ja kaikkialla tietty asia että kamarineidillä on
tieto, ketä varten ei tahdota olla kotona? Ja hän --". Tulinen puna
poskillaan seisahtui hän äkkiä puheessaan ja puri hämmästyneenä
huuliaan, aivan kuin olisi tahtonut pidättää terävää vastausta, jonka
oli antamassa. -- Ah, hän muisti samalla hetkellä, että mies, jolle ei
tahdota olla kotona on juuri tämän talon omistaja, joka mieliään myöden
voipi riistää hänen pöyhkeältä, köyhältä neidiltään suojan ja
asumuksen.
Herra Markus iloitsi tytön hämmästyksestä, eikä auttanut häntä
sanallakaan hänen tuskallisissa tunteissaan, jotka nähtävästi häntä
ahdistivat. Tällä hetkellä näkyi tämä solakka tyttö, joka äkisti
nöyränä lannistui, kaikelta muulta, vaan ei itsekkäältä ja ylpeältä,
hän muistutti paljo enemmän peljästynyttä metsäkaurista, -- mutta
kaikissa tapauksissa -- häntä täytyi rangaista.
"Ja hän", sanoi tyttö tuskallisen hengähdyksen jälkeen ja milt'ei
rukoilevalla äänellä, "ja hän siis tahtoisi, että yksinäisyys, jossa
hän elää, tulisi häirityksi, jonkun vieraan käynnillä".
"Sitä en usko", vastasi toinen ujostelematta. "Koti-opettajilla, joilla
ei ole suurempaa iloa, kun, että saada elää hienoimmissa seuroissa,
ovat kaikkein vähemmin tuomitut elämään ihmiskaihoavaa luostarielämää".
Tyttö rohkaisi taasen itseään ja katkera hymy huulillaan vastasi:
"Kenties ei hän olekkaan niin huono kuin muut 'sinisukat' ja
nautintohimoiset, josta teidän on kiittäminen perusteellisista
tiedoistanne kotiopettajista. Sitäpaitsi muistan teidän eilen sanoneen,
menevänne hänen tieltänsä pois, jos hänet tapaisitte".
"Tietääkö hän minun niin sanoneen?"
"Sanasta sanaan".
"Teidän kauttanne -- tietysti juorupuheet ovatkin kamarineitien
mielityötä. Kaikissa tapauksissa olen sanaini mukaan niin sanonut ja
toistan vieläkin, että en kaipaa tulla mihinkään yhteyteen siinä
luokassa olevan naisen kanssa, joka nyt on minulle täydellisesti
vastamielinen, sen sanon kerran vieläkin teille halusta... Yhtähyvin
täytyy minun erityisten syiden vuoksi, kaikesta tästä huolimatta, saada
puoli tuntia puhutella neiti Agnes Franz'ia, mutta samahan tuo,
voipihan asian kirjeellisestikin toimittaa -- minä kirjoitan hänelle".
"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette
hänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?" kysyi hän samalla
kuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.
"Tietysti -- neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta
toimeentulostaan", lisäsi toinen kiiltävin silmin.
Taaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: "Täytyy?"
"Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te
erehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä
pois --".
"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi", lisäsi herra
Markus jonkunmoisella vaivalla.
"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin
herralta", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. "Tiesimmehän
me, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle
asiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron
maksajan -- tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen,
kuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa --".
"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'"
keskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti.
"Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo
ennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne.
Muuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis
neitiseni". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli
seurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. "Vielä vähemmin tuo
liikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne", jatkoi herra Markus
rypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. "Älkää nyt käyttäkö
itseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran
rohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta
ihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa
uteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista
tuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos
olisivat ymmärtäneet käyttää naamioita... Tänään te annoitte auringon
esteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä
mennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi
mikä hulttio tahansa... Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää,
mitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne".
Tyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän
olikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.
"Jättäkää se minun huolekseni... Siisti käytös ei vahingoita edes
palveliatakaan... Ja tulevaisuuteni taas?" Hän nykäsi olkapäitään ja
katsahti herraan tyyneellä katseella. -- "Minä luulisin, että se
riippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä
syistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja
tuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani
-- sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä
varten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne", -- hän osoitti
silloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.
"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa",
lisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään,
muistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut
kylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu
olisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui
raivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs
ääni huusi kerta toisen perästä: "Tule tänne lapsi!" ja mutisi taas
harmissaan "missäpä hän nyt taas liene?" Tyttö oli jo kiiruhtanut
ristikko-portille ja avannut sen.
"Vai niin, -- sinä olet ollut kyökki askareissa!" kuultiin saman
tyyntyneenä lisäävän, "kuuleppas lapseni -- tuolla portin ulkopuolella
hiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua.
Leikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot
-- enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano
hänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois".
Herra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi
pysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä
asuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja
toivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono
asumus sai olla pelastavana valkamana heille.
Huoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies.
Oikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi
itseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis,
nuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt
olivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet
hiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman
pelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli
näissä piirteissä selvästi näkyviin.
Hän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen
leikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen
savuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän
tuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia
silmäyksiä "maantien kulkiaan", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi
pitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu
panna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra
Markus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli
ainoastaan puoliksi auki.
Siitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin,
miten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja
kasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa
olevien rakojen kautta. -- Saman kuluneen, huonon takin, yhteen
sullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt
eilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös
miehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää,
tuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla
ihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta
herrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.
Mies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein --
hän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen
lähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia
ja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa,
hänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä
ottanut muistorahan.
Omituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä
tarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin
mennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, -- mutta
samassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli
kädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen
armeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä
tueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.
Herra Markus kaihosi nyt yhtä paljon "vierasta poikaa" joka osasi tehdä
itsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla
ihmisyydellään. -- Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä
tuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen
sijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen
kivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään
huoneesen.
Sieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei
voinut -- hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti
sävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen
parhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.
Herra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yli
Amtmannin jälkeen.
8.
Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita
takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki
jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä
merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän
ä'istyneenä eikä aivan pelotta.
Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen
sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.
Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä
sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt -- ja siten onnistui
hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen
tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin
tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.
Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä
viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää
kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän
ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada
voi -- hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi
tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".
Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin
olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen.
Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen
katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo
yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet,
jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä
iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti
lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine
hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse
olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.
Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja
kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti
järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta... Niin kokonaan
köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut,
ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa:
vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko
käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta
ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin
hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin
kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan
hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia
pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon
kajastuksen entisestä ylimyselämästä.
"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän
alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi -- mies ei
huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa
millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.
Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja
lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti
vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha
nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen,
kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin
naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen
tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.
Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden
kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi
naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyvä _uskollisena_
naapurina".
Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit
silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa.
Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun
sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja
liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana
silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei
ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä
rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä.
"Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" -- tässä
tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä,
joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen -- "että olette ajatellut
ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten
parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.
"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni
nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli
uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai
sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".
Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui
siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana
oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.
"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla
olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan
roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa
suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi.
"Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi
palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän
ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta
lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain
hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan -- kun ei sellaiseen
panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne
jossain satunnaisessa tarkastuksessa".