odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä
sioittaa -- kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt,
vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa --"; hymyily liiti
ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa -- "ja siksi otan tämän hirveän
suuren kopan mukaani".
Metsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan
laudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä
takaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun
tyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon
päin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian
koira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä
omaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä
ja suojella.
Herra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois
kääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa
katosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella
metsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat
akuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain
sisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä -- todellakin
naurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta
anastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa,
pesemisensä ja huuhtomisensa.
Mutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät
molemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin
köyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta
olisi avioliitto seurauksena -- sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! --
Mitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa
työpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan,
hän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi
halaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten
kirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla
kiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän
palvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle
viimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi
ryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa
maalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut...
Tuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä
tultu. "Raha-arkun herra kömpelyyksineen" ei antaisi kenenkään häväistä
itseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan
metsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin
pian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa
suorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä
amtmannin piian kanssa -- tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä
antoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea
puku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla
mitalla.
Notkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja
kääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota
oli tullutkin.
Sillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein
kokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka
kirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön
alla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus
saattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää
alakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis
noita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka
uskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa -- armotta ne kiukkuisesti
katkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.
6.
Hän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa
tapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen
untuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja
jakamaan -- mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden
ihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden
vastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä
vieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa
ja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä
pois siksi, että -- yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos
itserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan
hylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa
ennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän
ihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi
heti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle
tunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä
tämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki
ajattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota
rakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka
olisi uskollinen kuin kulta -- eikö tyttö ollut jotain sellaista
lausunut? -- ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla
kertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi...
Äkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun
pensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei
taloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän
rouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.
Hänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin
runolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren
lasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon
silmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.
"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!" huudahti
rouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. "Ettekö
voinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin
olisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. -- Nyt saatte
odottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi
auttaa. -- No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt
mitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä
myllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli
tuntia sitten saapuivat ne -- minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä
ystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten
hoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut
minulle pienen mitan niitä teitä varten ... ajatelkaa, herra Markus,
uusia perunoita tällä vuoden ajalla!" Tässä keskeytti hän äkkiä
puheensa ja jäi seisomaan maantielle.
"Hyi, mitä nyt -- tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti
hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä
nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki.
"Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin
kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta
kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen
kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin --
tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa.
Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä
tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on
käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja
komennetaan kääntymään -- ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia
lörpötteleminen".
Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus
kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti
väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen
puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään
juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan
käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.
"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista
perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon
aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".
Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän
pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä
-- se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".
Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin
ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.
"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel
vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne
ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia
päivälliseksi... Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin
paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on
minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja
hyvän vuoteen saatte kanssa".
"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti
mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita
itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki
ympäriltänsä.
Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla
vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa
olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa --
uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut
viimeisen roponsa.
"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa
käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle
päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka
kyllin voimakas lapsellensa ja sitten..."
Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui
nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli
pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle,
ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.
"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva
Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on
jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla
vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin
päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi,
jos muutoin olette säädyllinen ihminen... Ja nyt tahdomme koettaa, jos
saamme teidät jaloillenne".
"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo
tuskin kuultavasti "ja tulen --".
"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva
hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse
tietää. Te jäätte kartanoon yöksi -- vähän unta tarvitsette yhtä hyvin
kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme
mitä vielä tarvitaan... Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"
Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus
auttoi toiselta puolen -- nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki
vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi
hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi
surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen
kasvoillansa näkyi.
Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty.
Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon
piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.
Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura
hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi
portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella
kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat,
pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.
"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä
äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja
samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.
Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli
inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja
käydä yksin -- mutta turhaan.
Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle
paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää
huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta
varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja
vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen
korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä
käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi -- hänen hameensa oli
äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.
Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.
Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä
samarialaisen palveluksen ottaaksensa.
"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen
apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella
ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä
nukenkäsinesi oikea oletkin -- on ikäänkuin varpusenpoika tulisi
hypäten tänne. -- Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta
päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle
sotilaskamarissa! -- Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua
pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut
haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään
tekemistä Hirschwinkelissä -- sen tiedät."
Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien
valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa
alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli
hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin
vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja
muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa
pesten itseänsä.
Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen
seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin
sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota
oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi.
Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei
ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja
juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan
vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta
täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli
itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin
olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää
milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista
sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa
muiston.
Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos
oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja
meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle
illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä
ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä
edessään ...
Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa
köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! -- Rouva Griebel oli hyvä
sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet
raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa,
sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta
luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista
perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat
piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon
sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan
lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot -- se on minulle yhden
tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika,
joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa
tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista
isäntäväkeä --".
"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään
vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit
luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo
tuossa maatalossa -- ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ
pellolla". -- "No mitä sitte -- sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa
tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä,
silloin kun voi -- hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei
myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina
on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut
nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien
edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me,
olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti
toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran
istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä
on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen
kauniisen rakennukseen".
"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun
olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti
heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan
tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne
ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle,
raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi
kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä,
mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän
maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus
sattuu auki jäämään, muka varkaina -- ja sen sijaan he itse tuovat
veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna
saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin -- sen
soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".
Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja
molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt,
likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon
jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet
sanaakaan huuliltansa.
Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala
maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat
mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet
suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.
7.
Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa.
Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes
ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan
aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen
hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.
Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi
sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne
niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat,
jotka samalla olivat menossa pellolle -- heillä oli kummallakin
peruna-kuokka kädessä -- seisoivat lähellä ja nauroivat.
"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti
Louise -- minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika.
"On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei
kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan --
tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää
samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän
korreksi... Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte
äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet
muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis,
jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat,
kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen -- no niin, enpäs
toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty,
Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti -- lapsellinen ääni
taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin
rehelliset kasvot, ei varasta -- niin pahaa en sitä paitsi luule
kenestäkään".
"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin
varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani!
Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä
taskussa muistoraha piiloutuu -- minulla sitä ei ole".
Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä
pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin
kotiin.
"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle
hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa
kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä
kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.
"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy
minulta -- kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on -- jos
olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi
hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma
ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos
ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei
ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään
olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi --
senlainen tylyys voipi harmittaa.
"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin
tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta
lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa
nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta
asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet
varkaan huoneesen -- tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa
arvoamme".
"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä
maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.
"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista", vastusti rouva
vihaisena. "Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella
kerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että
tuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli
säädyllisten ihmisten lapsia -- sen taisi sokeakin huomata -- minä jo
pidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää
silmäys tyttööni tuossa!" -- hän nyykäytti yli olan Louiselle päin
päätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja
leikkasi mandelia -- "eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään
hyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen
vuoksi -- se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä
kuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä
päällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen
silmiin".