ylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah,
mitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin
liikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä
joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta
kaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli,
painamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle,
ja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää
alentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut
vastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän
korkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? -- Yhden ainoan silmäyksen
tähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen,
joka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi
tavallisesti ulkotöissä -- eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut
pitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta
kisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?... Mutta
hän oli muka "kamarineitsy" maatilalla; hän oli saanut maistaa
hienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja
synnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin
ikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä
täytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja
kuokalla pellolla ja niityllä.
5.
Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän
oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan
tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien
insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien
rataa -- viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan
johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. -- Pietari
Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea
kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa.
Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja
niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen
rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota
alas yhdeksi soraläjäksi.
Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt
taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli
unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä
paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä -- ihmiset maatilalla
olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti,
parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura,
naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!
Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen
laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten
oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän
tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka
kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa
saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen,
että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta,
yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa
jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. -- Vihdoin
koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että
hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli
suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä,
jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa,
käsittämätöntä kyllä, viivyskeli -- heti rahojen saavuttua, piti
mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.
"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari
Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua
hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka --"
"'Hauska veitikka?' -- sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit
-- ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä
oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen
hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa,
täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan
tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin
ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa,
että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin
nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta
Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt
kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika
harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".
"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten
ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta
tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen -- ei mikään muu, kuin
huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet
avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren
kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin
kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha
äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".
"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel,
vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan,
että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta
omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. -- Sitä
saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja
vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.
Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa
sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt
vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli
tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen
kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.
Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli
ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle.
Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna
edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä
keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä
Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen
yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi.
Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle -- löytyi vieläkin yksi
henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä
häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän
kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja
yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja
hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että
perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?
Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön
luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän
suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. --
Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina
oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa,
kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja
työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut
järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa
hiuksiaan... Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti
toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli
kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä
näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään
eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä
vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään
täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?
Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota
vanhaa pussia -- jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen
vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin
laatikossa... Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että
ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa
omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa... Niin paljon kuitenkin oli
varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä
järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja
henkilön suhteen -- kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö
hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää
tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei
"suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus
perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti
varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset
menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata
siellä ja katsella.
Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei
hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin
vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja
kotiopettaja-neidin suhteisin.
Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja
lähti retkeilylle metsään. -- Ainoastaan metsänhoitajien ja
hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset
Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän
kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala
niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa
kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli
kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla
akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu
puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme
multapenkkiä.
Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle
paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset
seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa
asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton
mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi
ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara
milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin
näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti
sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä
olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai
muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä
ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä,
joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana
kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat
metsänvartian karjaa.
Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin
katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella
lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla
vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla
tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja
ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä,
eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet -- sen saattoi hän
nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin
kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja
maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon
maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki
käyttäytyä salonkimaisesti.
Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka
sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen
huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti
juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja
kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden
ihmisaskelien ääni kuului... Herra Markus polki maata jalallansa --
aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen
oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka
täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?
Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri
juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät
ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut
noille pikku herkkusuille.
Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä
asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi -- hän
ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin
tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä
innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin
alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen
päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien
yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.
Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle
rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi
olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan,
ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis
täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.
Vastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle
penkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan
takaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon
valkoisen peitteen pudota niskalle. Niin -- siinä oli hän nyt,
kiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei
voinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel
kiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus
nyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi
tuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin,
kuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei
tytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle
ja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti.
Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut
karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä,
juonteet jokapäiväiset ja karkeat -- tuon "omituisen" tytön.
Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä
palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni.
Sitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja
nojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi
virvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti
surulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai
kylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä
kauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.
Kopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa
yli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. -- Herra Markus näki, että
se oli valkoista pitsiä, nähtävästi "kotiopettajaneidin" vanhaa,
kulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön
kaulaa. -- Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa
eri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi
silittänyt sitä -- sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin
kiireesti kokoon ja nousi ylös.
Ajotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun
hän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa.
Koiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen
edellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta
haukkuen tyttöä kohti.
"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta
olenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire", sanoi tyttö
ja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti,
sillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan
tervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin
oppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti
osoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.
"Minulla on tärkeä toimi teille", jatkoi hän. "Mutta ensin täytyy
teitin saada jotain hyvää", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle
kopasta pienen lämpömäisleivän. "Minä olen tänään leiponut ja leipä
tuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. -- Nyt osaan jo
tämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin
ensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja
vihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa".
"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta
lujuudestanne", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski
leivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla
huolestuneena tyttöön. "Onko taasen niin pahoin asian laita siellä?
Koskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä", kysyi hän mutkitta,
mennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle
antaa.
"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä --
teidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada
kahdeksan taaleria".
Sulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.
"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita,
melkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan
onnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia
laatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt
seuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin
viipymättä lain kautta hakea saatava".
"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään
kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista
halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää,
ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".
Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä
Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte
luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei
vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin -- vanhoja tapoja ja
tottumusta voi yhtävähän..."
"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän
kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen
hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", -- sanoi hän, käärien pitsin
auki -- "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on
vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen
taalerin arvoisia -- Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin
puolet siitä summasta".
"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies
olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti
arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän
tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä
luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari
hopealusikkaa, luulisin".
"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan?
Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan
kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä
asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne
hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin
pitsien kuin kultakalujenkin arvon... Onko teillä huomenna aikaa ja
kenties omia asioita kaupungissa?
"Kuinka lieneekin, -- kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte..."
"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".
Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi
saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä
veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien
rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.
"Niin -- kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma
meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja
pusersi alahuultansa hampaiden väliin.
"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha
herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan
yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän
kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee
pian puhdasta siellä -- no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".
"Niin, tosin -- täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella
katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä
liikuttaa, miten ennen on ollut".
"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä
tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole
saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen
sivumennen -- kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen
olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun
herroissa kuin vanhassa aatelissa -- entisenä upseerin palveliana
tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn
vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan -- no, se vanha huone onkin
hyvin lahonnut".
Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi
sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.
"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni",
jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella
kuin sahamyllykään -- hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".
"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella
kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät
kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin
yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan
mukanamme --". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.
"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen
sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana,
etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa
käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää,
vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään.
Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari
etelää kohti on suuri ja valoisa -- sinne voimme asettaa hänen
vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta
puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan
ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee
toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse -- maatilalla ei hän näe
muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat
kaakottavat ja kuoputtavat".
"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta --".
"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön
vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä
linnun häkit riippuivat -- "se on kauniin huone koko rakennuksessa.
Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua
siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti
rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin
aikoin... Pitää aina päänsä pystyssä -- se on pääasia".
"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman
jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi
urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja
tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni... Eikä kukaan ole milloinkaan
minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei
tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. -- Muuten olettehan te,
Fritz, täällä, uskollinen turvani".