ha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli
kirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä,
talouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä
erityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi
ollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä
matkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli
hänen ajatuksissaan ollut -- omituinen, pieni muistokirja, josta tuo
poismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui
kaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin
ääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.
Täynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus
työrepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui
altaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella
selaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset
ajatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? --
Sorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten
viimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! -- Hän luki:
"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt
tehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko
omaisuutta. -- Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni
oikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen
hoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli
sulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat
minulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja
avunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni
säästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja
tahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun
onneton ystäväni maatilalla -- jossa tapauksessa hän ilman mitään
testamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle.
Tosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin,
enkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen
vaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin
pelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja
tuhlaamiseen häviäisi -- miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi
tuulessa. -- Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären
perillisekseni? -- Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä
tulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää
todistajaa".
Tämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle.
Kenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin
poikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo
tiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle -- itse
kirjeenkirjoittamisen esti kuolema.
Herra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa...
Se oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka
pakoitti hänet toimiin... Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat
haluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva
ei ollut tahtonut olla tekemisissä "tuon herkuttelevan amtmannin
kanssa" -- ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä
vähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären
"kotiopettaja-neidin" kanssa.
Hän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka
niin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski
yhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita
kaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot
alasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään
sellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli
luotu!... Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt
uusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku
tyttö, jota "suuri veli" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti
taloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku
meteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta
sitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä
aikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia,
koska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan
haltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.
Kovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin -- sepä olisi
puuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut
naittaa itsensä! -- Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa
seinältä -- tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään
yhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa
pitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. -- Hän
oli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä
halveksitun "sepän" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli
syösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen,
väkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka
kullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen
koko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä -- hänen
sydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. -- "Mitä nyt --
luulenpa että olet uneksia", lausui hän itsellensä ja pudisti heti
päällänsä koko tämän "narrimaisuuden" kohtauksen ikäänkuin se olisi
ollut taudin siemen.
"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa,
herra Markus", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut
huoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. "Ja
sentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt...
Mutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin,
sieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan".
Hän nauroi ja nousi ylös. "Aina korviin saakka, rouva Griebel".
_Sellaisen_ olisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.
"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!" Hän lakkasi
pyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti
melkein vihaiselta. -- "Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän
tosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja
valkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo
kutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno
pieni nainen aivan kuin kenraali".
4.
Herra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä
korkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden
välttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus
Thüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka... Mutta nyt oli jo kolme
päivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan
alkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen
asemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen
kotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan
maailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta,
johon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt
tuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.
Hänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli
lähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet,
jossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä
laboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä
lukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan
käytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.
Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois
yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan,
että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei
enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki,
mitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle,
toiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison
rakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli
ainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin
korein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä
oleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin
koirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti
portille... Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin
talousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja
että palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin
hiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat
selässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka
meni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.
Ei sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra
Markusta kartanossa -- hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta
pitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski
Hirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja
määrättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa
välttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita
peltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan
radan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.
Herra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta.
Kaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa
kunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen
maan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä,
kasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.
"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla
vielä jotenkin mukiin meneviltä", sanoi Pietari Griebel, "amtmannilla
oli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen
vuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä
silloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä.
Vanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille -- hän ei pääse
mihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei
siis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla
Grafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta,
jossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla.
Siellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi
mieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka
hänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön --
vaimoni sanokoon mitä tahtoo -- ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja
rivakkaasti osaa".
Herra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan
asuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna
edesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa
asiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi
laillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat
olleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa
kirjeellisesti toimittaa asian -- hänelle oli kokonansa perinpohjin
vastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja
kotiopettaja-neidin kanssa.
Ylipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä,
jota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen
mittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt -- suuren
kaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan
antausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja
terveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen
talvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen
hänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun
nukuttavaan hiljaisuuteen.
Hän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon
pienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni
rakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja
yhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin
seiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle
pohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana,
muutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko
kalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt
purpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle
taikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli
pieni balkonki puisin rintanojin ja siitä -- sepä juuri se olikin, joka
enemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa
vetäväksi uudelle isännälle -- kävi rappuset suoraan aavalle kentälle
puiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan
pitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja
lähimmällä ohrapellolla.
Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla
huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen
vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia
"kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon
Regaalia sikaareja... Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät,
siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien
tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi
huoneesen. -- Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille
vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä
silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja
joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka
kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin
vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti
pienen männistön läpi maatilalle.
Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu -- se
oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä
tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel
vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä
leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.
Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä
harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa
oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori
tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän
matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen
heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.
Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut
aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen
liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut
muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin
vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui
hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä
muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä
kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.
Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi
ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa.
Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan
palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt
eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle
puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa
varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.
Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän
rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin
hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja
hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.
"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa -- anna se minulle! Minä
toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä
kirjettä kohti.
Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja --
sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"
Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi
hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.
"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen
itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.
Hymyillen pudisti hän päätään.
"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"
"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa --".
"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen
varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti
kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.
"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii
naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja
tomupyyhkeinten kanssa".
Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla
terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua
rintaansa vasten ja oli vaiti.
"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän
taasen pistäen sikaarin suuhunsa.
"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin
hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä
liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka
vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman
tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu,
ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien
naisten -- tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa.
Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin -- hän veti
nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.
"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä
miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta
toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"
"Sepä olisi kummallinen toivo --".
"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa
passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa
viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä
paistua auringon paahtaessa".
"Tarkoitatteko tällä, -- että neiti ei tekisi työtä?"
"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin
olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii
kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin
muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän
kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse
hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No,
eikö ole totta, mitä sanoin?"
"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan.
Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin
hatun röytään.
"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen
myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin
laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki
järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku
onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".
Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän
vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö
sitten heti vakavalla äänellä.
"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän
alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"
"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei
voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".
Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki
kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut
merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän
ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.
Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.
"Ah, suo anteeksi, minä unhotin", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä
otsaansa ja tuuheita hiuksiansa. "Sinä olet palvellut kaupungissa,
hienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin
kiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut --
sinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?"
Tyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. "Niin, me olimme
samassa perheessä -- kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa",
sanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin
tähkiin viereisellä ohrapellolla. "Minä olin aina hänen kanssansa ja
tein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen
hennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön
hänestä --".
"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen", täytti hän tytön
alkaman lauseen. "Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä
väität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä
hänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee
jonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän
demoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?"
Tyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi
olkapäitänsä. "Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan
harvoin oikein --".
"Sfinksi!" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. "Sinä
arvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua
miellyttäväksi henkilöksi". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään
jotenkin ivalliselta. "Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen
kotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen
tieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin -- ja
se on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa".
Ennenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä
tarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän
sivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona,
johon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä -- hän
oli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.
Harmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi
hänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä
kerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi
kääntyneenä seuraavat sanat: "Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen
vuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä
osoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän
silmissänne sen työn kautta, jota minä teen -- tuomitseeko mies sillä
tavoin"?
Tässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.
Harmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas
nurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen
äitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki
pilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän
ilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän
saataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan "nyörättyihin
mamselleihin", -- hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos
hän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta
käytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut
itsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön
ääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen
hummitetusta, salaperäisestä hämärästä.