Produced by Tapio Riikonen
AMTMANNIN MARIA
Kirj.
E. Marlitt
Suomennos.
Tampereella,
Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella,
1883.
Tampereella,
Takausyhtiön kirjapaino, 1883.
1.
Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin
kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian
unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä
maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä"
[sukulaisia] -- hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana
pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten
suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman,
kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa
ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti
silmiinpistävät piirteet -- ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei
katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.
Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki
Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi
toisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen
naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä
terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän
päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä
aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin
heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän
kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa,
niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina
tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai
kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.
Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon
hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva"
oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä.
Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa
tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa
sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat
olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin
tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen
käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi
iäkkään emäntänsä rinnalla.
Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken
poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli
taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko
varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä
paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata
saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on
keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva
heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla
kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana
lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea
paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle,
ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin
haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan
kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien
mukaan", kuten he sanoivat.
Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai
vilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten
huipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen
vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille,
niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita
vastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet
hänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, "nähdä
jonkun" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.
Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen,
paraimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä
siaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta
ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli
saatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin
lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.
Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen
hoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli
yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin
tuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa
toivottavassa vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman puolen,
rouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, "niin,
hämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat
avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty
hänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.
Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit
oikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina.
Kapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina,
kuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja
myöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen,
tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa.
Hirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin
suojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä,
jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä
ajaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se
tepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.
Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta
tieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan
helposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut
eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä
itseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.
Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa
kietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli
kylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari
täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.
Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen
väsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon
solakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan
näkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä
herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa
se, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin
puurunkojen välitse.
Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut
ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle,
hän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän,
kun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan
kasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot
tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä
myöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa
tunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen
osan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden
hiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt
harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia
niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse
riensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn
ratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni
metsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti
puron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen,
ammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän
valoa.
Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa
täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta
hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen,
huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää,
sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen
jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen
petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä
olevan palkin väliin.
Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia
kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä,
mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes
kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa
perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän
harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi
ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa
kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.
Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja
ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa
äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella,
ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen
palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti
tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea
käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.
"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.
Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.
Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan
tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle
lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä
mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva
ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.
"Kas -- ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi
hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua
pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että
saatan panna käteni olkapäällesi".
Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa
silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän,
miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren
heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin -- miten naurettavaa! --
talonpoikaistytöllä oli arka iho. -- Hän pysähtyi liikkeessään ja veti
kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.
"En -- -- oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule
kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".
"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä
pintehessä, ellet sinä armahda minua".
Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen
huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä
yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin,
kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja
nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin
paksuihin laskoksiin: -- jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis
selville saamatta.
"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi
hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee
se kristillisestä rakkaudesta".
Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan
saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka,
kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt,
kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä
vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous
hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä
ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita
kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli
vahingoittomana.
Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.
"Odota -- sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.
"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin.
Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli
yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.
"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"
"Ei!"
"Ei? -- Siis ei... Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" --
"Pitäkää se itse!"
"Vai niin! -- Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen
taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin
tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.
"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin
alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova
kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"
"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne
sillalla".
Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää
silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä
sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen
kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle
ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti
puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli
täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja
lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti
rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen
esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen
vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen
luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli
kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä
johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.
"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa
kättäsi".
Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva
käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.
"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean
kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle
esiliinansa poimuihin.
"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän
leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan,
sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"
Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole
varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu
Hirschwinkelin kartanoon". -- Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni
tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota
hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän
näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa
itseänsä.
Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme
huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei
jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.
"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta,
näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa
suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"
"Se johtaa myöskin maatalolle".
Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva
arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja
oikeutta pitää hallussaan".
Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen
häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja
silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine
huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.
"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa
katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka
oikein uhkasi.
"Mitä hittoja -- sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin
pidät isäntääsi suuressa arvossa?"
Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.
Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta
palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi
onkin minulla valtaa ylitsesi".
Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.
"Niin, niin -- suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa
sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata
todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken
niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä
maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois
tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"
Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten
lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin
uuden herran".
"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla
hyvä minua kohtaan".
"Minun -- teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan
tytön koko olennon läpi.
"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin
vastoin -- nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken
niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella:
'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle
tarjottaisiin... Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan
hiukan kohteliaamman minua kohtaan". --
"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"
"Vihollista? -- Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että
minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja
sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".
Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin
kai te minun".
"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa",
tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta
kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet
opetan ja heti sittenkin, ilman armoa -- tuon tuhlaajan, isonkehujan --
siihen saat luottaa -- asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä...
Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"
"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".
"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden
että hän on rikas -- se raukka! -- Niin, niin, sinä olet oikeassa,
tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka
vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen
tulee... Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"
Tämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä
kertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön
perään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo
vesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse
tietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa
liikkeissä... Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja
köyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi
kulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi... Epävarmaa oli
kuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi
ruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei
läheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei
hänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä
ollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen -- mutta ei tuon valkoisen
huivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän
kärki -- ei, punatukkainen ei hän ollut.
2.
Tuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni,
vahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin
ajotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön
luoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.
"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin", kysyi hän, "niin
ylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on
kesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut". Nämät
sanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja
miettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa
ystävyydessä oikaisemaan kansaa. "Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin
ryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan
pöydällemme ja tuolla" -- hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö
juuri oli tullut -- "ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain
tuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa,
täsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi
korjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä
paistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että
kaikki tämä on maksettavakin kerran".
"Rouva, antakaa minun mennä!" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi
pelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.
"Rouva, rouva", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä
irti esiliinan nauhaa. "Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo?
Eikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit
sanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani,
vaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole
hituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois
kalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään
on ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan
nähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?" -- Hän
viittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. -- "Mutta kuules, kun
ollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari
pisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat
ihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin
hieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta
heinä-apetta kotiin -- niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka
katson" -- hän kumartui eteenpäin -- "ah, herranen aika, onko se mullo,
joka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla
tiedetään, mikä maistuu hyvältä!"
"Kala on sairasta varten".
"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo
vanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin
jo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta
hyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli..."
"Me kiitämme sangen suuresti", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen
huivin alta.
"Me _kiitämme_", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. "Niin,
suurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' -- Tosin on totta että
amtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin
verhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä
vaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi".
Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja
seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta.
Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien
toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen
ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta
kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa
vangittu lintu.
"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.
Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän
takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla
käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä
silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän
vierasta kiireestä kantapäähän asti.
"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä
olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku
naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".
Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä:
"Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte -- se ei sentään
mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota
minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin;
'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla
hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin
kotonani siellä..."
"Ah, herranen aika -- tuota veitikkaa! _Te_ olette herra Markus!" sanoi
hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran'
äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta
tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?... Tuletteko nyt
vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan
tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on
heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt
sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan
ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa
todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa
ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen
ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä
vihdoinkin avataan".
Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin.
Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan
selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla
pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä
metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä
järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka
äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.
"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen
yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.
Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt
terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean
Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen
lapsen Thüringin metsistä.
"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel.
"Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen
tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden
välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. -- Te puhuitte äsken
kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista
kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin
tätä muhkeaa, tasaista tietä -- suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on
aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua
takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä
käsillä".
Eihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva
tunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi
pian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.
Asuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha
huoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin
puhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti
valkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa
etusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina
kattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että
akkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat
melkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen
alakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli
vaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä
varustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen
takana.
Laveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin
sivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas
kaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen,
vasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon
viheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu,
ikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut
levittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja
kastanja puiden latvat.
Ylimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen
ja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä,
niin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä.
Kauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine
viljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin
sinisin kasvihunnuin.
Herra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt
eteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä
Jumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki
metsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen
tehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon
kaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä
tuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!
Pari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin
hänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi
äkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle
taivaalle. -- Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla
ja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja
tervetuliaisiksi. "Sulo, rauha, oi sopu suloinen", hyräili herra Markus
itsekseen. "Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!" -- Taivas! Hän kääntyi
ympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon
säveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen.
"Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin
kyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!" huudahti hän koomillisella
äänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen
koiran haukunta.
"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa
mitä itse sanoo", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla.
"Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!"
Sultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä
sanoen: "Jumala siunatkoon tuloanne", ojensi hän astuen alas rapuilta
molemmat kätensä 'uudelle herralle'.
"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni" -- näin sanoen pisti hän
kätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta.
-- "Ja -- kuuletteko mitään herra Markus? -- se on minun Luiseni, joka
tuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän
marssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä
tulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni".
3.
"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa
kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin
vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja
hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi
herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui
rappusia ylös.
Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi,
ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin
ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä
kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti
yläkerroksen sisustuskin.
Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi:
akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän
ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia
muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat
olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten
kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi
virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.
"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon
hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi
keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun
ulonnukseen etuseinällä.
"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra
Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet
murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu -- hän
ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt -- mistä siis olivat hämmähäkin
verkot tänne tulleet, Jettchen?"
"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin
viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien
takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. -- Niin, herra Markus,
siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä
niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari
samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi
tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi.
Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan
rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa
väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut
tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien
silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin,
taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla
määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".
"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari
Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko
mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon
hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin
kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa
tuonne" -- hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni
heidän edessään, -- "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä,
sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt
sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana
huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon
liikuta -- lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille
kirjoittanut".
"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa
vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä
pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma
maksetuksi".
"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva
Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti
oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa
meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli
ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan,
tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen
raha-asioissa -- mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha
tuhlari maksanut".
Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos,
Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän
miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun
perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua
kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa
poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan
lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".
"No, ja entäs sitten, Jettchen?"
"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen
rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan
tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?... Ja
kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan
ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'... Herra
Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, --
kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt
vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko
tiluksilla -- -- -- ".
"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa
tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin --
eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra
Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on
vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö
osaisi hoitaa taloutta..."
"Niin, tyttö -- hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva
Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette
itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa
kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä,
ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa --
niin, Jumala varjelkoon!"
"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.
"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. --
Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli
kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun
hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa -- se oli sangen ikävää sillä
toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin
mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä -- vaikkei se väki
milloinkaan ole huolinut meistä -- mutta silloin tuli samalla tänne
amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen
mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi
mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko
talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan
eli luutaan --".
"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.
"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen
pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden
silmäripsien alla.
"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen
heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys
kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella
veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.
"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? -- No sittenpä joudutte kauniisen
pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi -- tosin
ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi
kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän
kerallamme -- vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa
leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt
kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin
punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve -- Jumalan
kiitos -- kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä
matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet
posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla.
Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin
oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy
kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin
paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".
Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä
seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on
minulla työtä kädet täyteen! -- Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa
minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita
munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää
täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa
merkillisyyksiä täällä".
Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä
kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan
silmäyksen ympäri huonetta.
Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän
suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven
kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti
huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä
ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä
katsoivat huoneesen.
Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa
rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen
vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli
kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta
täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka
hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut
sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa,
huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta... Niin siinä oli
eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut
sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren
työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi,
jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi... Herra
ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle;
siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa.
Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt
kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää
saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena
tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää
intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori
morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin
enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että
oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt
olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.
Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä
mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno
ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti
kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen
äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman -- hän oli eräissä
metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut.
Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena
keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen
muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle",
jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön
vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka
kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin
esirippu laskettu tämän tapauksen päälle -- eikä sitten milloinkaan
enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli
kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin
ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.
Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta
suhteesta? -- Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat
hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu
rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja
sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä
kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle
sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä --
mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin... Ja nyt oli kuitenkin
tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo
vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa
jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli
oikeus siihen?
Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista
kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista
vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet
käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta
elänyt yksinäisyydessä... Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin
olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa
melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn,
vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä,
tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut
itsellensä tehtaansa läheisyyteen!
Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine
huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat
kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita
Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät
öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä
oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta
elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu
naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen
pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä
hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella
pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli
jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle,
josta ei milloinkaan palannut.
Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin -- hänestä oli
ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin
askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski
oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden
eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli
makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava
peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty,
sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian
ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi
perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri
määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen
vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli
sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena
uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone,
jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä
todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä
rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä,
joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne
pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.
Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden
vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä
ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä
atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia
kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt
oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle
kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita,
hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.