Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun alkuvuosina.
Niistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat
olleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden
vastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin
olemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään
piispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I.
Bergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella
esiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta
tämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa
muunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta
oikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot.
Viimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka
ankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850
papiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä
pysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: "Paavo Ruotsalainen
on heittiö". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin
arvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen
ajatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen
Etelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan
äärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja
maailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja
esiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä
Etelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi
hiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen
näyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla
aivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä
Ruotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin.
Olihan hän "Väärän opin kauhistus"-kirjassa huomauttanut, että
Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet
tuomiokapitulille paljon huolta.
Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen
kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli
tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan
syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu
todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin
seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta
asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että
suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään".
["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että
K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].
Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman
uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei
kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä
herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen
esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän
tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".
Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen
todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies,
jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen
eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin
niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli
puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan
kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan.
Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun
tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista
asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon
suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä
Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.
Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta
täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli
lukion lehtori _Edvard Bergenheim_. Hän oli aikuisemmin ollut
historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti
siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä
vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies.
Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta,
mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset.
Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja
valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka
toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen
kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja
riennoille oli hän vento vieras.
Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa
toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia,
jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina.
Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan
hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy,
että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen
seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta
viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan.
Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan
käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta
lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse
suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi,
tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden
pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän
Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään
"poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta
ohjelmasta oli seuraava.
Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson
virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä
Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen
kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847)
oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä
käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo
nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä
armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina
seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä
naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen
kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja
rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena
Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän,
Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen
poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen
yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun
seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman
määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja
häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti
vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin
kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada
muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä
enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin.
Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle
arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään
hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön.
Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä
kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli
kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä
tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei
löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan
arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L.
Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa
syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu:
"Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta,
Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen
heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut
heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei
hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi
näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi
nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen
valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän
moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan
herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin
huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään
voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat
alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen
toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan
piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin
mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän
kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä,
koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi
jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan
sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat
kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä,
käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä.
Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi
ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström
ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa
totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä
kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän
liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja
tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän
ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan,
sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan
kauneimmassa merkityksessä -- -- mies jota Jumalan sana ja omatunto
johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä
tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen
ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin
virkatovereihinsa".
Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä
pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja
muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa
heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään
hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia,
Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on
kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa
vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.
Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka
opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä
ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin
maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet
Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista
silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut
jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.
Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä
rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään
huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska
hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen,
täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä
hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi
vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa
viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.
Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana
päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on
mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut
ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä
kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi
kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen
johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta.
Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut
herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck
Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti
tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle,
"tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten
vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä
hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan
herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella
imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa -- siitä esti häntä
hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa.
Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen
herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis
arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä
jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut
ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon
viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä
oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille
kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia
herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo
tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.
Keväällä 1852 lähti Bergenheim tarkastamaan moniaita Lounais-Suomen
seurakuntia ja kouluja, ulottaen matkansa Pohjanmaalle asti. Tällä
matkalla hän muunohessa vihki Ylistaron kirkon (toukok. 20 p:nä),
jossa tilaisuudessa saarnasi F. O. Durchman. Viimemainitun kutsui hän
Isonkyrön pappilassa kahdenkeskiseen keskusteluun. Muutamia päiviä
myöhemmin kirjoittaa Durchman tästä keskustelusta F. H. Bergrothille:
"Arkkipiispa tuntui tietävän kaikki, minkä olemme kuulleet
Malmbergista sekä kaikki, mitä minun ja Malmbergin välillä on
tapahtunut. Olin pitkässä kamarikuulustelussa hänen huoneessaan. Hän
moitti suuresti esiintymistäni Malmbergiä vastaan, kieltäen minua
millään ehdolla perustamasta uusia puolueita y.m. Selitin etten
milloinkaan ole ollut taipuvainen sitä tekemään, vaan päinvastoin,
sekä lausuin, että kaikki mikä saattoi näyttää puolueellisuudelta,
johtui niistä vainoista, joiden alaisiksi jo Kalajoella jouduimme ja
joiden tähden minä ja moni minun kanssani olimme tulleet pakoitetuiksi
pitämään koko muuta joukkoa vihamielisenä kaikelle elävähenkiselle
kristillisyydelle". Samaan tapaan puhuu Durchman samana päivänä Jos.
Grönbergillekin kirjoittamassaan kirjeessä.
Miltei varmuudella saattaa olettaa, että Bergenheimille tämän
tarkastuksen jälkeen toimitettiin lisätietoja Malmhergista. Että suuri
osa näistä tiedoista oli kotoisin uuden suunnan piiristä, näyttää
niinikään jokseenkin varmalta. Seurauksena oli, että Bergenheim
syyskuussa s.v. piti piispantarkastuksen Lapualla. Että tämä tarkastus
miltei yksinomaan koski Malmbergiä, se tuli niinikään pian näkyviin.
Jo ensi päivänä kutsui arkkipiispa hänet kahdenkeskiseen kuulusteluun.
Malmberg on itse Reinhold Helanderille muutamia viikkoja myöhemmin
kirjoittamassaan kirjeessä seikkaperäisesti kertonut tästä
kuulustelusta. Koska kirje on täysin yhtäpitävä tarkastuksessa tehdyn
pöytäkirjan kanssa, lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan, sitä
suuremmalla syyllä kuin se on omiaan muissakin suhteissa valaisemaan
Malmbergin silloista asemaa. Kirje kuuluu:
"Senjälkeen kuin viimeksi tavattiin on täällä ollut piispantarkastus.
Vastustajani olivat piispalle kertoneet kaikki, minkä kertoa voi. Ei
löytynyt niin hullua maailman eikä akkojen juorua, ettei sitä olisi
hänelle kerrottu. Kaikki mitä sinulle on kerrottu ja sata kertaa
enemmän oli hän saanut heiltä kuulla, vaikka vaitiolon lupauksella ja
vakuutuksella, etteivät tahtoneet kantaa päälleni. Täällä-olonsa
ensimmäisenä päivänä kutsui piispa minut kahdenkeskiseen puheluun. Hän
oli hyvin ystävällinen, tahtoi saada minut tunnustukseen, lausuen
ettei hän Suomen arkkipiispana olisi alentunut tämmöiseen
kahdenkeskiseen puheluun minun kanssani, jollen minä olisi se mies,
mikä olen, ja jollen niin suurella tarmolla olisi suorittanut työtäni.
Kysyin mitä syntejä minun pitäisi tunnustaa. Hän sanoi: haureutta ja
juoppoutta. Vastasin: mitä ensinmainittuun syntiin tulee, niin on se
vaimo-vainajani mustasukkaisuuden kiusaus, jota hän kuolinvuoteellaan
katkerasti itki, eikä siis minun, vaan hänen syntinsä, jonka hän
katuvaisena jo kauan sitten on saanut anteeksi. Mitä taasen
viimemainittuun syntiin tulee, niin olen sekä syönyt että juonut ja
aion vastakin niin tehdä. Kun olin nähnyt ystäväin alituisen
pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin
rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salaiset sydämet
julki. Tätä hän ei tahtonut voida ymmärtää. Kun vetosin Kristuksen
käytökseen farisealaisiin nähden, heidän sanoessaan häntä syömäriksi
ja juomariksi, lausui hän: oletteko te sitten Kristus? Vastasin: en,
mutta hänen seuraajansa ja hänen askeleissaan vaeltaja. Hänen
lausuttuaan, että kuitenkin olin tehnyt syntiä, tunnustin tämän
vikani, lausuen että sen takia olin kovasti kärsinyt, mutta että
Jumala oli minut siitä vapauttanut. Hän vaati minua tunnustamaan vielä
enemmän, mutta kun sanoin tämän olevan mahdotonta, lausui hän: asian
täytyy tulla oikeuden eteen. Minä vastasin: tulkoon; jos kaksi vannoo
minua vastaan, niin vannoo kaksikymmentä edukseni, jos kolme minua
vastaan, niin kolmekymmentä puolustuksekseni. Tähän asia päättyi.
Julkisessa tarkastuksessa ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista
papistoa vastaan; vaikka piispa vielä erityisesti kysyi: eikö ketään
vastaan teillä ole mitään muistuttamista, niin ei kuulunut muuta kuin:
ei. Neuvotellessaan sitten pappien kanssa, kysyi piispa, oliko
kirkkoherralla [P. K. Chydenius, joka keväällä s.v. oli astunut
virkaan.] mitään muistutettavaa pappejansa vastaan, vastasi tämä:
pelkäsin pahaa, mutta olenkin saanut kokea hyvää. Sitten kysyi hän,
oliko meillä mitään muistuttamista kirkkoherraa vastaan, johon
vastasimme kieltävästi. Edelleen hän tiedusteli, oliko meillä papeilla
mitään toisiamme vastaan. Silloin rupesi Keckman laulamaan niin
paksusti ja aito puhdasoppisesti minua vastaan, että kielsin kaikki.
Piispa lausui sen toivomuksen, ettei tätä otettaisi pöytäkirjaan.
Minäkin esitin moniaita kanteita Keckmania vastaan, mutta kun tämä
piispan toivomuksen mukaan peruutti kanteensa, tein minäkin sen. Tämän
jälkeen kysyi piispa vielä, eikö muilla papeilla ollut mitään
sanottavaa toisiaan vastaan. Essen lausui: kyllä on totta, ettei
meidän välimme aina ole ollut yhtä likeinen. Arkkipiispa tahtoi sitten
pöytäkirjaan merkittäväksi: 1:ksi että pitäjänapulainen Malmberg
tästälähin huolellisesti valvoisi elämäänsä, jotta ei kukaan Jumalan
seurakunnassa siitä pahenisi, 2:ksi ettei hän tästälähin pitäisi
kokouksia jumalisuuden harjoittamista varten (huomaa, muut saavat
pitää kokouksiaan) sekä 3:ksi ettei pitäjänapulainen Malmberg saa
puuttua vierasten seurakuntien sielunhoitoon. Tämä tietää: ei muissa
kuin Lapuan emäseurakunnassa, missä asun. Tästä asiasta ovat he
varmaankin puhuneet piispan kanssa; mutta niinkauan kuin olen Lapuan
pitäjän pitäjänapulainen, aion varmaan pitää huolta koko pitäjän
sielunhoidosta, syyttäkööt minua sitten, miten tahtovat ja miten
voivat".
Yllämainittujen Malmbergin kirjeessä kerrottujen kohtien lisäksi on
tarkastuksen pöytäkirjaan merkitty, että "tarkastaja piti
velvollisuutenaan huomauttaa kirkkoherraa tarkkaan ja mitä suurimmalla
huolellisuudella valvomaan, että yhdenmukaisuus ja yksimielisyys
vallitsisivat täkäläisen opettajaviran kaikissa toimissa sille uskotun
lauman siveellisessä valaisemisessa ja sen valmistamisessa siihen
parempaan elämään, joka ylhäältä on luvattu kaikille uskollisille
kristityille; ja tahtoi tarkastaja erittäin saada pöytäkirjaan
merkityksi, ettei semmoista valaisemista saavuteta näillä tienoin
toimeenpantujen suurten kansanjoukkojen hartauskokouksilla, joita
maallinen valtakin on pitänyt arveluttavina. Näistä kokouksista ei
näihin asti oltu ketään syytetty, koska niitä on pidetty jonkun
kirkkoherrakunnassa toimivan papin kodissa taikka muualla semmoisen
papin johtajana ollen, mutta niitä ei voinut tarkastaja hyväksyä,
etenkin sentähden että nämä kokoukset väkisinkin muistuttavat
paikkakunnalla tavallisia, katkerasti moitittuja kylä- ja yöjuoksuja
ja siis osaltansa välttämättömästä myötävaikuttavat isän- ja
isäntävallan höllyttämiseksi sekä hiljaisen, rauhallisen ja
kristillisen perhe-elämän turmelemiseksi, joka kuitenkin on koko
kirkollisen ja yhteiskunnallisen yhteiskunnan tilan ja tarkoituksen
mukaisen kehityksen varmin perustus ja vahvin tue. Ja piti tarkastaja
sentähden itsensä velvoitettuna neuvomaan koko papistoa huolellisesti
sekä viisaudella ja varovaisuudella vastustamaan sitä monessa
suhteessa arveluttavaa käsitystä, että nämä kokoukset, itsetekoiset
yhdyssiteet ja tuntomerkit muka välttämättömästi kuuluisivat tosi
kristillisyyteen. Tahtoen tarkastaja, koska on yleisesti tunnettu,
että suuret ihmisjoukot vieraistakin seurakunnista, huolimatta
tarkastajan syksyllä 1850 Pietarsaaren kontrahtikokouksessa lausumasta
tämmöisten kokousten pitämisen kiellosta, edelleenkin viime viikkoihin
asti tuon tuostakin ovat kokoontuneet pitäjänapulaisen Malmbergin
tykö, vakavasti muistuttaa häntä tarkemmin ja tunnollisemmin kuin
näihin asti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja muistutuksia".
Rovastikunnan muutkin heränneet papit olivat pitäneet ja pitivät
edelleenkin hartausseuroja, mutta näistä ei arkkipiispa sanaakaan
puhunut. Näyttää kuin olisi hän aavistanut, ettei niiden aika tulisi
olemaan pitkä. Merkille on niinikään pantava, että uuden suunnan
edustajat näyttävät olleen hyvinkin tyytyväiset Bergenheimin käyntiin
Suupohjassa. F. O. Durchman ei ilmaise minkäänlaista mielipahaa siitä,
että arkkipiispa jo saapuessaan Pohjanmaalle näytti "tietävän kaikki
Malmbergista", eikä A. W. Ingmankaan, joka heti tarkastuksen jälkeen
siitä kirjoitti Jos. Grönbergille, tiedä siitä muuta sanoa, kuin että
se "päättyi varsin hyvin", lisäten: "Alahärmä sai osakseen paljon
kiitosta! Äläpäs mitään!" Vaikka onkin tunnustettava, että Bergenheim
koetti saada aikaan parempaa sopua uuden suunnan edustajain ja
Malmbergin välillä, on toiselta puolen ilmeistä, että tämä sopu hänen
käsityksensä mukaan oli saavutettavissa ainoastaan siten, että
viimemainittu lakkaisi seuroja pitämästä ja, samoinkuin muut
olivat tehneet, luopuisi herännäisyyden ohjelmasta. Hän luuli
voivansa painaa koko liikkeen kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen
korkeakirkollisuuden helmaan, siinä sävyisästi noudattamaan kirkon ja
vakion yksissä säätämiä määräyksiä. Ei kukaan uuden suunnan
edustajista sanallakaan vastusta hänen tarkastuksessa lausumiaan
tuohon suuntaan selvästi tähtääviä sanoja. Päinvastoin näyttää, kuin
olisivat he hyvinkin tyytyväisinä kuunnelleet hänen mielipiteitään
uskonnollisen elämän järjestämisestä näillä Suupohjan herännäisyyden
sydänmailla.
Jätämme lukijan ratkaistavaksi, kuinka Malmbergin yllämainittua
kirjettä Reinhold Helanderille, mikäli se koskee ensinmainitun
kahdenkeskistä puhelua Bergenheimin kanssa, on arvosteltava.
Huomautamme ainoastaan, että jos Malmbergin tunnustuksesta jotakin
puuttuu, niin ei ollut hänen asemansakaan omiaan vapauttamaan häntä
niistä vaikeuksista, jotka estivät häntä täysin avomielisesti näin
arkaluontoisessa asiassa purkamasta koko sydäntään vieraalle
esimiehelle, joka hyvin vähän käsitti, mitä kiusauksia tuolla taudin
murtamalla, kunnian korkealta kukkulalta häpeän rapakkoon syöstyllä
miehellä oli ollut ja edelleenkin oli kestettävinä. Oli miten oli --
herännäisyyden ainoaksi puollustajaksi tässä tilaisuudessa jää
Malmberg. Hän on nytkin syytettyjen penkillä, niinkuin Kalajoen
käräjillä muinoin, ja syytökset ovat tällä kertaa paljon
raskauttavammat, vieläpä suureksi osaksi oikeutetutkin, mutta tuolta
paikalta kutsuu Herra hänet kuitenkin kokoamaan herännäisyyden
pirstotetut rivit ja luomaan niille pysyvää tulevaisuutta Suupohjan
tasangolla. Uuden suunnan ryhmät sitävastoin, joita vastaan ei
arkkipiispalla ole mitään muistutettavaa, heikkenevät sekä kuolevat,
maailmaan hajonneina, ennenpitkää kokonaan sukupuuttoon. Tämä on
historian tuomio. Se painaa vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki ne
alentavat kertomukset, valheelliset niinkuin todenmukaisetkin, joilla
on koetettu halventaa Niilo Kustaa Malmbergin suurta työtä ja häväistä
hänen muistoaan.
Maaliskuun 6 p:nä 1850 ja toukokuun 26 p:nä 1851 annettujen keis.
käskykirjojen nojalla perustettiin Kuopion hiippakunta, joka ryhtyi
toimeensa elokuun 1 p:nä viimemainittuna vuonna. Sen alueeseen tulivat
silloin kuulumaan koko Oulun ja Kajaanin lääni sekä Kuopion lääniin
kuuluvat osat Savon ja Karjalan maakuntia. Uuden hiippakunnan
ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Iisalmen kirkkoherra _Robert
Valentin Frosterus_. Jo Kalajoella oli tämä isänsä, sikäläisen
kirkkoherran J. Frosteruksen kodissa (I, 270) asettunut herännäisyyttä
vastustavalle kannalle ja tällä kannalla oli hän vieläkin.
Tunnustettava on kuitenkin, että hänen julkinen esiintymisensä ei anna
aihetta läheskään niin ankaroihin arvosteluihin, kuin Ottelinin ja
Bergenheimin suhde herännäisyyteen. Hän tunsi tämän liikkeen paljon
paremmin kuin he, ja sitä paitsi vaativat hänen perusteelliset
jumaluusopilliset tietonsakin häntä puolueettomammin uskonnollisia
ilmiöitä arvostelemaan. Niin paljon tuli kuitenkin jo Frosteruksen
piispana-olon ensi aikoina näkyviin, ettei hän suosinut herännäisyyttä
ja sen edustajia. Todistuksena mainittakoon seuraava, Kuopion
tuomiokapitulin lokakuussa 1851 käsittelemä asia.
Lauri Stenbäck oli H. Keis. Majesteetilta anonut oikeutta hakea
Kuopion lukiossa avonaiseksi julistettua lehtorinvirkaa p. raamatun
alkukielissä, säilyttämällä virkaylennysoikeutensa Turun
hiippakunnassa. Asian ratkaisu riippui hallituksen Kuopion
tuomiokapitulilta vaatimasta lausunnosta. Ainoastaan Bergh puolsi
anomuksen hyväksymistä, tuomiokapitulin kaikki muut jäsenet, joihin
Frosteruskin liittyi, ehdottivat epäävän lausunnon antamista,
vetoamalla vielä voimassa olevaan n.s. indigenaattioikeuteen
sekä huomauttaen että Kuopion hiippakunnan harvalukuiset
koulunopettajavirat olisivat varattavat oman hiippakunnan miehille.
Täydellä syyllä huomautti Bergh, ettei hänen tietääksensä omassa
hiippakunnassa löytynyt ketään, joka pystyisi virkaa hakemaan. Se
seikka, että Frosterus äänestyksessä kannatti vastakkaista, kahden
tuomiokapitulin jäsenen (P. A. Aschan luopui Berghiin lausunnon
jälkeen ensin lausumastaan samasta mielipiteestä), vanhentuneeseen
määräykseen perustuvaa mielipidettä ja siten äänellään ratkaisi asian
Stenbäckin vahingoksi, viittaa jokseenkin selvästi siilien, ettei hän
tahtonut viimemainittua Kuopioon. Ja kuitenkin kaipasi Kuopion
tuomiokapituli, jos mikään, uskonnollisiin kysymyksiin perehtyneitä
miehiä. Niinpä olivat esim. viimemainittua asiaa käsitelleet paitsi
mainittuja henkilöitä, Kuopion koulun rehtori H. G. Perander, joka oli
maallikko, sekä roomalaisen kirjallisuuden lehtori K. A. Bygdén, joka
erikoisvapautuksen nojalla muutamia kuukausia aikaisemmin oli vihitty
papiksi.
Olemme maininneet, että Frosterus uskonnollisten liikkeiden
arvostelussa osoitti paljon suurempaa ymmärtämystä, kuin maamme muut
silloiset piispat. Että niin oli laita, näkyy muunohessa hänen
suhteestaan laestadiolaisuuteen, joka näinä aikoina alkoi ilmestyä
maan pohjoisissa osissa, esiintyen muutamissa seurakunnissa hyvinkin
hurjassa muodossa. Tähän liikkeeseen kuuluvat henkilöt nimittivät
itseään heränneiksi, ja viranomaisetkin näkyvät alussa olleen sitä
mieltä, että nämäkin poikkeukset "tavanmukaisesta kristillisyydestä"
olivat merkittävät herännäisyyden tiliin.
V. 1851 oli Oulun läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille
ilmoittanut Muonioniskan ja Kittilän seurakunnissa ilmaantuneen
uskonnollisen liikkeen aiheuttamista häiriöistä, ja viimemainittu
virasto oli käskenyt Lapin rovastikunnan kontrahtirovastin, Sodankylän
kirkkoherran _K. Heickellin_ pitämään tarkastuksen sanotuissa
seurakunnissa. Syksyllä 1851, jolloin Kuopion tuomiokapituli alkoi
toimensa, ilmoitti Turun tuomiokapituli sille kysymyksessä olevista
häiriöistä. Viimemainittu virasto päätti kehoittaa Heickelliä tarkasti
seuraamaan Lapissa ilmaantunutta uskonnollista liikettä sekä sitä
ohjatessaan "noudattamaan tarpeellista hellyyttä ja varovaisuutta".
Kun yhä uusia valituksia alkoi kuulua maan pohjoisissa seurakunnissa
lisääntyvästä hurmahenkisyydestä, päätti Frosterus ensi tilassa lähteä
niitä tarkastamaan. Oudolta tuntuu, ettei hän apumiehekseen tällä
matkalla ottanut Berghiä, joka oli tuomiokapitulin vanhin pappi ja
ainoa sen jäsenistä, joka pystyi uskonnollista liikettä arvostelemaan.
Sensijaan valitsi hän matkakumppanikseen yllämainitun lehtori
Bygdénin. "Ei sovi panna pukkia puutarhuriksi", kirjoittaa Bergh tämän
johdosta muutamalle ystävälleen.
Ensimmäisen tarkastuksensa piti Frosterus Ylitorniolla, maaliskuun
7-9 p:nä 1852. Jo avauspuheen aikana alkoi kirkossa kuulua outoja,
koiran haukkumisen kaltaisia ääniä, jotka, kuulustelun hetken
kestettyä, yltyivät niin äänekkäiksi, että piispa oli pakoitettu
keskeyttämään toimituksen. Neuvotellessaan seurakuntalaisten kanssa
seurakunnan tilasta, sai tarkastaja tietää, että tuommoisia
häiritseviä tunteenpurkauksia usein oli Ylitornion kirkossa kuultu,
vielä hurjempiakin kuin tässä tarkastustilaisuudessa, sekä ettei
seurakunnan kirkkoherra A. Heikel ollut koettanutkaan niitä estää,
vaan että hän päinvastoin saarnoillaan oli aiheuttanut niitä.
Niinikään valitettiin, että epäjärjestys kinkereillä oli ollut vielä
suurempi. Sitävastoin todistettiin, että kappalainen A. J. Nyman, joka
oli pappina Ylitornioon kuuluvassa Turtolan kappelissa, vakavalla
esiintymisellään oli saanut sielläkin ilmaantuneet samankaltaiset
häiriöt suurimmaksi osaksi asettumaan. Vaikkei Heikel voinut puolustaa
itseään ja vaikka hänen uskonheimolaisensa olivat esiintyneet niin
hurjasti kirkossa, ei Frosterus kertaakaan kiivastunut. Pöytäkirjaan
merkittiin, että "tarkastaja vakavasti muistutti seurakuntaa pysymään
Jumalan puhtaassa ja autuaaksitekevässä sanassa, varoittaen sitä
siirtymästä vii tämän sanan rajojen, sitä väärin selittämästä ja siitä
etsimästä näennäistä tuetta pahan sydämen eksytyksille".
Ylitorniolta matkusti piispa Muonioniskaan, missä hän toimitti
tarkastuksen maaliskuun 13-16 p:nä. Täällä valitettiin, että
"heränneet" rippiväenkirjoituksissa olivat häiriten ahdistaneet
"suruttomia" sekä että Ruotsin alamaisiakin oli saapunut näihin
tilaisuuksiin häiriötä lisäämään. Myöskin ilmoitettiin, että
seurakunnan kirkkoherra _J. F. Liljeblad_ oli pitänyt hartauskokouksia
ja kinkereitä Ruotsin puolellakin. Muutoin on huomattava, että
täkäläinen uskonnollinen liike näkyy kantaneen enemmän herännäisyyden
kuin laestadiolaisuuden leimaa ja että Liljeblad itsekin kuului
ensinmainittuun suuntaan. Myöntäen sielunhoitajana palvelleensa
lähiseudun Ruotsin-puolistakin kansaa, puolusti viimemainittu
heränneitten moitittua esiintymistä suruttomia kohtaan, sanoen heidän
tapanaan olevan keskenään keskustella hengellisistä asioista
rippikirjoituksissa sekä myöskin tiedustella suruttomilta, millainen
näiden sieluntila oli. Täydellä syyllä kielsi Frosterus Liljebladia
vasta antamasta Herran ehtoollista Ruotsin alamaisille. Paikallaan
näkyy niinikään olleen hänen huomautuksensa, että kirkkoherran
muutoinkin tulisi valvoa järjestystä rippikirjoituksissa ja muissa
kirkollisissa toimituksissa.
Maaliskuun 21 ja 22 p:nä tarkasti piispa Sodankylän seurakuntaa, johon
Kittilä siihen aikaan kappelina kuului. Täällä ei löytynyt syytä
muistutuksiin. Päinvastoin kiitti piispa seurakuntalaisten
kristillistä elämää ja heidän keskuudessaan vallitsevaa hyvää
järjestystä. Kemijärvellä, minne hän sieltä suuntasi matkansa,
ilmoitettiin, että jumalanpalvelusta kyllä aikuisemmin "heränneitten"
tunteenpurkaukset joskus olivat häirinneet, mutta että nämä
liikutukset sittemmin suurimmaksi osaksi olivat lakanneet. Muutama
talonpoika kyllä väitti, että heränneet pitivät tällaisia
mielenliikutuksia ansiona ja Jumalan erinomaisen armon ilmauksina,
mutta tutkittuaan asiaa, tuli Frosterus siihen johtopäätökseen, että
syytös oli aiheeton. Saatuansa kuulla, että heränneillä oli tapana
sunnuntai-iltoina kokoontua lukemaan Björkqvistin, Nohrborgin tahi
Wegeliuksen postillaa, lausui Frosterus mielihyvänsä tästä "hurskaasta
ja kristillisestä" tavasta. Tarkastuspöytäkirjaan on kuitenkin
merkitty, vaikka sittemmin yliviivattu seuraava lisäys piispan
lausunnosta "kuitenkin sillä muistutuksella, ettei vieraitten ja
tuntemattomien henkilöitten sallittaisi olla saapuvilla näissä
tilaisuuksissa, jotta ei niitä voitaisi pitää luvattomina kokouksina".
Vielä vähemmän syytä muistutuksiin huomasi Frosterus Rovaniemellä,
jota seurakuntaa hän tarkasti maaliskuun 28-30 p:nä. Tilaisuudessa
saarnasi kirkkoherranapulainen, ennen mainittu voimallinen
herätyssaarnaaja K. F. Pfaler, joka näkyy saavuttaneen tarkastajan
erityisen suosion.
Tähän tämä tarkastusmatka päättyi. Kotia palattuaan, esitti Frosterus
tuomiokapitulissa tarkastusmatkansa tuloksia, huomauttaen varsinkin
Ylitorniolla sattuneista häiriöistä. Asiaa käsiteltiin huhtikuun 14
p:nä, ja pöytäkirjaan merkittiin: "Koska kirkkoherra A. Heikel ei
ollut kyennyt tyydyttävällä tavalla johtamaan seurakunnassa
viimeaikoina syntyneitä voimallisia uskonnollisia liikkeitä, jotka
sentähden olivat saaneet kehittyä arveluttavan häiritseviksi,
päätettiin että kirkkoherranapulainen K. F. Pfaler, jota herra piispa
siihen erinomaisen sopivana ehdotti, olisi määrättävä Ylitorniolle
auttamaan kirkkoherraa sekä varsinaisessa virantoimituksessa että
muissa kirkkoherran tehtäviin kuuluvissa toimissa". Heikel sai käskyn
kykynsä mukaan auttaa Pfaleria, jota hän ei saisi estellä
virantoimituksissa, epäjärjestyksen poistamiseksi ja hiljaisen
kristillisen elämän edistämiseksi.
Syyskuussa s.v. ilmoitti Lapin kruununvouti G. Slottsberg Oulun läänin
kuvernöörille ja tämä Kuopion tuomiokapitulille, että Kittilän
kappalainen J. Nordberg "ei ollut tahtonut eikä kyennyt estämään
herännäisyyttä ('läseriet'), joka Laestadiuksen kirjoitusten kautta
oli saanut uutta vauhtia". Kirjoituksessaan huomautti mainittu
kuvernööri tuomiokapitulille siitä vaarasta, mikä uhkaisi Kittilän
seurakuntaa Norjan Kautokeinon Lapissa valtaan päässeen uskonnollisen
lahkon kautta, "ellei ymmärtävää ja voimakasta pappia määrättäisi
Nordbergin avuksi".
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä, ilmoitti piispa Frosterus, että
hän myöskin yksityistä tietä oli saanut tietoja Kittilässä leviävästä
hurmahenkisestä liikkeestä, lausuen että "liike siellä voisi käydä
yhtä vaaralliseksi yhteiskunnalliselle järjestykselle kuin tosi
kristillisyydellekin". Tämän johdosta hän ehdotti, että Rantsilan
kappalaisenapulainen J. Simelius heti määrättäisiin avuksi
Nordbergille. Ehdotusta kannattivat kaikki tuomiokapitulin jäsenet,
paitsi Bergh, huomauttamalla ainoastaan, että tämä toimenpide olisi
pidettävä väliaikaisena. Asiaa pidettiin siksi kiireellisenä, ettei
ehdittäisi vaatia Nordbergin selitystäkään. Tämä tulikin
tuomiokapitulin päätökseksi. Berghin poikkeava mielipide on enemmän
kuin yhdessä suhteessa siksi huomattava, että se kannattaa tulla
yleisemmin tunnetuksi. Hän lausui:
"Täysin tunnustaen, että jokainen uskonnollinen liike, varsinkin jos
se on luonteeltaan yksipuolinen ja eksentrinen, vaatii taitavan,
kokeneen ja siihen sopivan opettajan hellää, varovaista, kristillistä
ja voimallista hoitoa ja johtoa, täytyy minun kuitenkin kysymyksessä
olevaan asiaan nähden pitää arvoisan herra piispan ehdottamaa
toimenpidettä, että kappalaiselle Nordbergille heti määrättäisiin
sopiva pappi apumieheksi, ehdotuksena, jonka toimeenpaneminen sekä
voidaan että tuleekin lykätä toistaiseksi. Herra piispan votum
deliberativum perustuu siihen olettamiseen, että Kautokeinosta
Kittilään levinneet liikkeet täällä _mahdollisesti voivat_ käydä yhtä
häiritseviksi _yhteiskuntajärjestykselle_ kuin Norjassa, eikä
tarkempaa selostusta näiden liikkeiden vaarasta yhteiskunnalle
myöskään löytyne Oulun läänin kuvernöörin nyt esitetyssä
kirjoituksessa eikä myöskään herra piispalle yksityisesti annetuissa
tiedoissa. Mutta pelättyjen vaarojen pelkän mahdollisuuden pohjalla,
Nordbergia kuulematta ja antamatta hänelle tilaisuutta lausuntoon,
ryhtyä toimenpiteeseen, joka yhtä paljon loukkaa Nordbergin
virantoimitusta kuin se on hänelle, vähissä varoissa olevalle miehelle
rasittava, sitä uskallan pitää ei vain ennenaikaisena, vaan myöskin
vallitsevia oikeusperusteita loukkaavana, etenkin koska kysymyksessä
olevat liikkeet eivät näihin asti missään Suomen Lapissa ole
näyttäytyneet vaarallisiksi yhteiskuntajärjestykselle, vaan
päinvastoin, jos kohta paikoin ovatkin olleet eksentrisiä, pian
asettuvia. Myöskin on herra piispa vasta toimittamallaan
tarkastusmatkalla huomannut niiden aikaansaaneen kristillisyyden
harjoitusta, estäneen monenkaltaista siveettömyyttä sekä edistäneen
raittiutta ja vakavaa elämää etenkin juuri Kittilässä".
Näillä perusteilla ehdotti Bergh, että Nordbergilta vaadittaisiin
selitys, ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin hänen
virkansa hoitoon nähden. Mutta niinkuin jo mainitsimme, hyväksyi
tuomiokapituli piispan ehdotuksen.
Paitsi Nordbergin oikeuteen kohdisti Bergh päähuomioonsa siihen
uskonnolliseen tarpeeseen, jota Lapissa syntynyt herätysliike ilmaisi.
Että tämä liike varsinkin myöhempinä aikoina ainakin muutamissa kohden
kehittyi herännäisyyden vastakohdaksi ja että se jo siihen aikaan
kantoi tätäkin leimaa, ei estänyt häntä sille tunnustusta antamasta.
Muutoin on huomattava, että Lapin heräävä uskonnollisuus näinä aikoina
häälyy herännäisyyden ja laestadiolaisuuden välillä. Vaikea on ainakin
muutamiin seurakuntiin nähden sanoa, kumpiko suunta oikeastaan on
vallalla. Mutta ilmeistä on, että piispa Frosterus oli selvillä siitä,
että heränneet papit olivat ainoat, jotka kykenisivät estämään maan
pohjoisissa seurakunnissa syntynyttä hurmahenkisyyttä. Paitsi Pfaleria
ja J. Simeliusta tapaamme täällä näinä aikoina myöskin E. L. Levonin,
joka v. 1852 määrättiin ensinmainitun sijalle Rovaniemelle. Tämä on
suuri tunnustus herännäisyydelle, samalla kuin se todistaa, että
Frosterus paremmin kuin Suomen muut silloiset piispat oivalsi tämän
liikkeen arvon. [Lähteitä: Kert. K. B. Sarlin, N. G. Arppe y.m.; J. F.
Berghin kirje Otto Hjeltille 6/4 52; J. I. Berghin ennen mainittu
kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Hornborg, Matrikel; Bergenheimin
matkasuunnitelma syksyllä 1850 toimitettavaa tarkastusmatkaa varten;
Kert. V. L. Helander, F. F. Lönnrot; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;
Bergenheimin matkasuunnitelma keväällä 1852 pidettävää tarkastusmatkaa
varten; F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille -- 52 ja F. H.
Bergrothille 24/r,52'. A. V. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille --52;
Malmbergin kirje R. Helanderille 10/11 52; Lapualla syysk. 1852
pidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (Lapuan kirkonarkisto); Oulun
tuomiokapitulin arkisto.]