Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.
V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen
päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut
lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin
metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin
äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja
ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki
korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä
olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin
saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua
Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että
kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että
kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta
jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin
olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli
merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin
kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa
tärkeää".
Kirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin _Adolf Wilhelm
Wegeliuksen_ ja hänen vaimonsa _Charlotte Mozellin_ poika.
Viimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin
vielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän
tuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli
kuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat,
jotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä
Bergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J.
I. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien.
Myöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa.
Charlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi
hänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne
kokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä
Jumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon
samanmielisen _Sofia Wendellin_ kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta
ja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä,
alkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa.
Wegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen
aikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä
rakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten
suosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin
ystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti
tunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä.
Millaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy
seuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin
kirjoittamasta kertomuksesta:
"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin
siellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä
tarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain
muistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa
virsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti
Björkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin.
Meidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan,
että Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä
hyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen
ajan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty.
Heränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä
ja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että
pitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan
armosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä.
Tämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta.
Heränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun
ajan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä
kuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana
päivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan.
Hän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän,
että setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'."
Olemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat
hyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen
heränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava,
ehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen
loppuosa: "Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme
tuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet.
Veisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui
äänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän
teki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin
hänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla
niin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen
päätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen
huoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan
yksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin,
unohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli
vain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en
jaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta.
Soisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi
varmaankin paljon siunausta -- se elvyttäisi hengellistä elämää'.
Nöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen,
että huomautus oli oikeutettu". Kertomus on siihenkin nähden
huomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan
heränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.
Wegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän
oli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta
nuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä
vielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen
joukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä
kaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on
mainittu, jo "Wenellin häiden" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja
lähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja
Pohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin _Yolanda Aurora
Thunebergin_ kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän
herännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt,
joka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen
herttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin
kodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen
herännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan
seurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän
kirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä,
joskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H.
Helanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin,
Östringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien
kirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä
muistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta
kirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta
varten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen
kalliita opetuksia ja muistoja.
Otto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille
rakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti
kaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin
hartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne
"ainoasta tärkeästä" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat
etenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille
likeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Jos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun
tuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen
raha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa
taloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä
unohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen.
Tämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut
jokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla
alttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin
usein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien
asioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen
tarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.
Suoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen
yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt
lääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa
1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna.
Kesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F.
Berghille: "Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta
yksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli
saisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet -- ainakin muutamat".
Kolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä:
laivanrakennusmestari _L. P. Kjäldströmin_ koti. Sekin vartioksi
herännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta,
osoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut
työkansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se
tosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi
hyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä
pääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin
liikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja
entisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän
johdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin
tämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi,
jotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä
noussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin
silloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut
saada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä
tehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi.
Mutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen
hoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä
tehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän
edeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.
Tieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi
Helsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille:
"Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta", sekä muutamia
kuukausia myöhemmin: "Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden
surullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika
on ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä
tarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä
armahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä
väsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä
vieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret
vaatimukset."
Vanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä
Helsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina
ollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä
pääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein
helsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava
persoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja
liikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen
suuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin
Nurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei
tapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin,
joka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan
tapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden
tulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät
Helsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät
neuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin
johtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että
yksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä
Nurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä
saapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset
palauttaa menneitä aikoja. "Voi kuitenkin", kirjoittaa muutama
nurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, "kun
ei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä.
Kyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen
sanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät
oikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja
epäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän
eteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää
kuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska
valvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään
ja olen havainnut, että sekin on vaarallista". Kirjeen kirjoittaja --
hänen nimensä on Juhana Maula -- valittaa sitäkin, että
nurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä
vapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että "järjestys näyttää
hullulta". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka
sielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä
vilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina
oli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä
sitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen
kirjeessään: "Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin
voimassa ja saattaa ollakin". Näistäkin sanoista voi päättää, miten
pieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu
jo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä
vuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa
maata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai
aikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen
suunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa
paljon alttiimmaksi.
Porvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin
myötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä
aikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa
piireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi
Hedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että
voitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden
heränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta
mielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon
tuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä
viimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa,
että Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta,
että hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä
rohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille
ihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään
tahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh
kesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan,
kirjoitti Alopaeus hänelle: "Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin,
joka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja
nyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin
kaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta
julkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist
loppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä
vastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat
väittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti
tarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle
paljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean
antikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä,
jotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten
olen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa
lain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään,
että hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja
jokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä
monen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti
viittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen,
Kristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua
jokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla
autuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme,
vapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien
sen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen
itseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän
ihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin
sanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen
kuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei
Hedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos
sinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin
saarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän
puheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!"
Alopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy
osaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä
vastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa
sitäkin, että Berghkin oli "allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin
ja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka
esineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg". Jo tästäkin
lauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen
opin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen
kysymyksessä olevissa kirjeissä.
Etelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan
varsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki
etsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin
sanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja
Etelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli
suoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä
heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin
voimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi
ollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku
sielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan
sekä näkemään, ettei "vanhan hyvän ajan" kirkkojumalisuus enää
riittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei
maailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä
saarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä
vaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan
ei voittanut alaa.
Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi
ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa
muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri
K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi
kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki
paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa
ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus
vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden
ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi
hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat
Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä
muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään
paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
Vastoinkäymisten lisääntyessä -- hän oli muunohessa turhaan hakenut
parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille
kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen
suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt
vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin
'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani,
luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja
lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen
huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen
ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on,
kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea,
että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun
hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos
ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän
tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein
tehdä hänen työtään! -- Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat
välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin
tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi
etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa
murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen
toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä,
lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.
Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä,
joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset
riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon
esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka
avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen,
hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä
tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille
kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren,
joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä
hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille
antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa
tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle
heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle
lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt
Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi",
sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja
olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu,
niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan
nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia
lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä
löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden
tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto
kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien
yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa
Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli
häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren
selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli
keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä
valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen
virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran
menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta
ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt
"piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän
"synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja
pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut
osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti
tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia
vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta
sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan
pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä
syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että
pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden
käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853
tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t.
kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.
Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun
alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt,
emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä
kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei
voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi.
1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen
poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi
varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein
esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset,
lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin
tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät
sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä
kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen
suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja
muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin
Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon.
Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi
heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi
matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon
tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J.
I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla
oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä.
Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander
huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie
terveisiä heille".
K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin
kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien
heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä
1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi.
K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä
ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä
kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti
ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m.
siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta
varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme
ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme
kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän,
aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen
meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on
tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on
Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta.
-- -- -- Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että
terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli
suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja
köyhän sieluni helvetin tulelta". -- Neljä vuotta myöhemmin paloi
Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä
puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä
asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista
jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei
silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo
ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua
tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys
vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset
hulluiksi." -- -- Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että
Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun,
samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.
Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä.
Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka
kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa
varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat
taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan
niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli,
jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen
muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U.
Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja
Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille
16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko
Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F.
Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F.
Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto
Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle
ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä
tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N.
Colliander).]