XXI.

Jälkikatsahdus.

Hedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi.

Ulkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen

kukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on

siihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi

myöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se

on mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä

joskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin

edellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin

liikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin

alettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan

"Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor" arvosteli A. F. Granfelt sitä

tavallaan myötätuntoisestikin, ja _Frans Ludvig Schauman_, joka v.

1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti

monessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli

viimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin

riitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä

arvellen, että "Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi

ratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa".

Paljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten

"yksipuolista uskonnollisuutta" ja heidän "ahdasmielisyyttään"

edelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen

maailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin

ennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan

kirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.

Mutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin

ilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian,

samoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti

todistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja

vastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat

Herran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee,

antaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä

niidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina

yksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella.

Hedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin

hijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi,

hajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan

vastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten

liikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen

syrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan

vilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa

lahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella

ja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet

täyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden

historiassa.

Mieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja

hänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein

sydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten

isien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin

saapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa

määrässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden,

jonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa

liikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia,

että Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin

sisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä

tapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden

kanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On

monta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt

päättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki,

joka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.

Mutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden

suunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain

liiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa

monen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle.

Oppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin

turvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä

yksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun

absoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen

oikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä

ihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin

olivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä.

Lounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny

eripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken

eloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu,

orjallinen uskollisuus "hengellisten isien" ja "hengellisten äitien"

opetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä

edelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo

Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa

edustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei

kyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen

puoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein

poikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan

heränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja

samalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin

hoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa

Kalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen

liike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan

herännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta,

oltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien

vuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi.

Tässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan

herännäisyyden vaiheissa.

Rukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana

johtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja

Kustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan

suurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään

tunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on

huomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen

hankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä

eripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla,

siellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo

Ruotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin

Lounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja

joita he tunnustavat "hengellisiksi isiksi". Jos useimmat eivät

hyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen

eksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä,

niinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan

painamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä

erimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri

puoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla

kuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta

vikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet,

Renqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen

kirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain

tavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään

poikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän

liikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä

tuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan

vallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään

hyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.

Muiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ

herännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan

kohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja

kaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa

vedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos

kukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske

eikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on

johtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu

hänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin.

Jyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I.

Bergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen

kokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin

vapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys

ylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään

ulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi;

se kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti

pietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista;

paljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen

erilainen luonne.

Verratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden

eroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa

liikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on

edustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä

lukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan

ja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin

Pohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen

sivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten

joukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan

kaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima

viimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä

huomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys

on paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista

luonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin

oli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin

muuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen

herännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi,

kasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt

voimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän

tehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja

Lounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin

liikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin

maakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja

Savossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa.

Tästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys

herännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin

saattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri

sentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä,

Jumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän

tarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän

yhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan

kirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa

pienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin.

Tästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka

sikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin

on heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen,

Kustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen

huomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat

usein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä,

vakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua "niinkauan kuin Isä meidän

rukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan". Ja tätä

katsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin

herännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme

vanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.

Vuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista

ja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli

harvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että

esim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari

kertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla,

hävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän

tienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi

harvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin

luonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat.

Köyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin.

Valtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti

Porin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi

kuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala

maassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla

pitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren

isänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.

Näistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa

yhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan

voimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät

likemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin

kuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua

rukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa

rakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti

Mustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja

särkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli

valtaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä

vuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli

Munsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille:

"Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein

poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta

romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren

ja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella

kokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin

tulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin

raskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan

alusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se

puhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut

kuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on

Jumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva -- suokoon Jumala

hyväksi ja parannukseksi". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis

vastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin

hajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: "Surulla otan

osaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä

arvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten

kaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit

menettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä.

Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos

sitä oikein käytetään. -- Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien,

kirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia,

tahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin

se etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun

kirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle

tähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin

kelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet

meille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi

puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat.

Tarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi

parempaa tarjottavana".

Mitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä

jälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi

osaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava

henki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän

suunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon

jälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät

todistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta

joka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se

särkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin

kuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa,

on miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat -- toisen

otsakkeena on "Heräämisestä hengellisestä kuolemasta", toisen "Siitä

teeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä

sielussa" -- kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa

arvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa.

Paljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat

kirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin

viimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin

tarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat

ovat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.

Kysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: "Tahdon kysyä

teiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja

ehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko

todella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne

pettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen.

Älkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos

meitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina

pitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä

sentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto

milloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla

paljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja

henki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen

turmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista

puutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta

synnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina

tahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan

hengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi

pohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja

kadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä,

vaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään

toiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta

meillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen

nuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla

salaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita

yrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään.

Kun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun

opetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata

ainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin

aatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen,

joka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko

sydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka

päästää minut tästä kuoleman ruumiista".

Lagus kirjoittaa: "Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi.

Sinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo

tapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan

kulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää

aikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi

koetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää

kaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja

ainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän

ottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun

valtakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä

kaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi,

häilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain

vuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi

valittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski

Mooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet

kuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin

ajattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä

miettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän

minua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan

olisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle.

Kaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni

lähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän

antaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m.

annan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin

pääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko

asiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta

eivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen

Herraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet

käyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti

puhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella

Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin

käyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia

pyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen

kauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin

myöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et

erehdy, vaan tulet autuaaksi".

Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen

kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden

suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten

luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena

nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena,

mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon

juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset,

pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m.

tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja

suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän

suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti

kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda

eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T.

Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta

dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa

maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan.

Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin

sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä

siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen

loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina

kansan syvissä riveissä.

Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa

hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä

luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa

mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli

pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt

minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta

hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja

raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään

vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja

synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä,

pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä,

yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä,

miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä

maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen

oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä

aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta

liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että

heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.

Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat

heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi

seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta

kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa

Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över

församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars

Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck,

Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko

Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm

Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O.

Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I.

Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]