Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden
vaiheista vuosina 1850-52.
Pohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu
ja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin
ennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen.
Pohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten
heränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka
tapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli
se, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana,
heidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon
herännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat
tietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä
ja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli
ystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään
ollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä
sydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä
mielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi
kummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui
ja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä
kauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan
mieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja
voimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin
monien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut,
näistä muistoista.
Hyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön
herättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa
oli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin
kirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa
(III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin
menestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi
hän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten
kautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä
ystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä
Törnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin,
ollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset
tulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka
kannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei
kuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja
tapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa
huolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä
alkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi
Ätsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut,
jos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään
tehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa
vastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei
kokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden
Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä
omistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli
viettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan
kautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100
rupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä
muistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon
muutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden
hänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta
Malmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.
Se Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F.
H. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli
syntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin
viimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun
Hedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä
yhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta
takaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa
maailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja
uudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi
herännäisyyden hengessä _Frans Emil Lilius_, joka, tultuaan papiksi v.
1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti
hartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja
hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.
Väsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin
tienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan
ehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista
liikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt,
joiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat
matkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen
kauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä.
Paavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät
enää pelänneet, arvellen sen edustajain "nukkuneen".
Renqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd.
Uhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti
Suomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä
muunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän
Renqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa
muutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa
suuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta
ymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei
tapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m.
käsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja
pyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta
häneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli
vielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin
kirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska
Uhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa
varsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten -- näistä on ehkä
Katariina Ekblom huomattavin -- ja näiden kautta muiden samanmielisten
katsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina
Renqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:
"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi
puhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko
on elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina
Osoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei
Vapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta
opista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä
varma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion
edessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä
sydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan
Jumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy _löysä
usko_ ja _kuollut usko_. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin
yleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa.
Toivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi
kyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa
enkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on
yhdistänyt".
Oli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo
Ruotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan "löysästä
uskosta" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin
tähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli
kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten
leväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on
muuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja
erityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee,
mutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole
vilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin
niitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden
oppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista
heränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että
Renqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. "Ei yksi puu pesässä
pala", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.
Näsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä
rukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen
Lounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten
yhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien
heränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen
alaisina. Ikalisista kotoisin oli _Heikki Heikinpoika Ikalin_, joka
_Walborg Henrikintytär_-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja
sittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848).
Loppuijällään asui "Ikalin faari", joka samoinkuin hänen "Pikku muori"
nimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja
kunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän
maineensa suuri.
Yhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa
Lounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan
yhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä
vanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin
opetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui
melkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja
sortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa
murtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun
muotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi
siihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis
pieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa,
jolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima
niin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden
heränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.
Lounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel
Dahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka
hänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu
seurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan
hillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi
puheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus
tunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan;
toisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän
yksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä
suhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon
silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen
tämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi
arvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka
eri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten
vaarallinen farisealaisuus ompi. "Pelkään, että itsekin olen
itsevanhurskautta opettanut", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon
muutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on
ainakin pääpiirteissään samaa -- ja kuitenkin seisovat nämä suunnat
vielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen
toisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi
tämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa
hänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.
Daniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin
Panelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita
löytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin
Eurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut
niin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin
hänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen
rukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana
Luvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä
tapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta
harvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja
luonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala
johti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli
liike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel
Dahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa
ulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä
kaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius
Dahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. -- Ulvilan
ja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden
kotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.
Silmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme
muiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen
palveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui
Ahlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat.
Niinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä
uskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden
kautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa
vaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo
Ruotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan
Hedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen
luoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet
omiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista
ennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista
yksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan
Ilvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen
herännäisyyden hyväksi.
Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on
naisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä,
Paitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme,
Pohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan
nainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen
hengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain
piireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren
maineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta
esiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin
enemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana.
Kuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan
keskivaiheilla oli _Ämttöön Esteri_. Hän oli syntynyt 1817.
Parinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli
hän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä
ajoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen
valonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka
alaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan
häntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä
syventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi
hänen hengelliset silmänsä näkemään yhä "uusia ihmeitä Jumalan
laissa". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan
Kellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan
asuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin,
Eurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan.
Köyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa
ruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan
väliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m.
mitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että
Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot". Ei tilan ahtauttakaan
valitettu; "tupa venyi", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti
suuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä
elähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis
veisuu.
Toukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari
_Juhana Fagerlundin_ vaimo _Juliana Fagerlund_ riensi kirkkoon,
rukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä
kuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä
oli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut
estetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho,
mutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus
aikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund
oli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu
usein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt
naimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää
Porin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi.
Varsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren
maineen.
Porin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu _Ulrika Lovisa
Ekman_, jonka kodissa vielä hänen miehensä _Kustaa Ekmanin_
kuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen
rukoilijanaisista ansaitsee huomiota _Eeva Viberg_, tavallisesti
tunnettu nimellä _Eeva Takala_ eli _Hyppingin Eeva_. Hän syntyi
Ulvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän
kevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin
unesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi
kristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen
tunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.
Nakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin _Evert Aleksanteri
Mikonpoika Brander Yrjölä_ tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän
oli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän
vasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei
esiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa
oli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa
laajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen
taloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla
äänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin
postilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä
vanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen
heränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään
hiljainen ja siivo.
Etevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden
edustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten
syrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin
kuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina
johtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan,
edustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan
paraita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa
evankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta
ilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän
hänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet "Evankeliumin ja lain
kristittyjen välillä Satakunnassa":
"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa
ja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu
syntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma
rakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja
kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja
päästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla
verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä
hänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin
vahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen
päätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus
Kristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja
lunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi
_kutsumuksen_: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen:
kaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi _armon
lupauksen_: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä
ikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi _käskyn_:
'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen
nimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi _valan_: 'totisesti,
totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on
ijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja
moninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän
kilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä
eksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta,
vaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele
ei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta
kiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka
Jesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään
epäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja
evankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on
_uskon sota_ epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä
synnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja
jumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä
kohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin
kuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on _pyhityksen
sota_. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin
langenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi
Jumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös
lähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja
antaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin
kuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on
_ylösnousemus_ synnistä uskoon".
"_Lain kristitty_ ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja
karvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että
Jesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta
päästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi.
Se voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista.
Hän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa
kadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää
oman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja
kelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen
tykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi
pyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään
Jesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja
epäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä
turvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta
pyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä,
vaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on
eksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja
tuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä
kuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä
niin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei
hän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen.
Niinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa
voi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon
kautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä,
vaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis
pyhityksen käyvän uskon edellä".
"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä
on siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin
saarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä
Jesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa
autuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa
voimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa,
turvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa
tapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja
töittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä
hän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin
epäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii
itsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja
sentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja
sitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin
kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta
lain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja
tottelee niitä."
Paavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan
arvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden
perustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme
ylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti
tarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän
oli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei
kuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että "evankeliumin
kristityn" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei
Paavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo
Ruotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin
ajatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten
erilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden
on eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja
esim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen
kirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan
ansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin
kuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.
Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden
suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti
herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein
niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin
itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon
hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia
ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä
hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa
pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille
rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä
sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin
nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä
olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut
poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano
rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei
piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista.
Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan
selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan
sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta
kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin
seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen
vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää,
hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi
pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan
näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "-- On
tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin
saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia
tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa
salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua
ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia
maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen
side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä
keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen
kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan
sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei
millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja
löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja
juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina
opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen
jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin
varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös
varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja
karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa.
Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä -- tuota tahtoisin
huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut
lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä
joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja
katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".
Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa
Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus
johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja
raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen
herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman
itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä
syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin
siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville
sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista
rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin
muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi
Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.
Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat
ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi:
_Noormarkku_ sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä
_Kustaava Juhontytär_ oli tunnettu kokeneena ja valistuneena
kristittynä.
Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin"
aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi
vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia
tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti
Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä
hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin
vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta
uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin
kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä
pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja
autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan
aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi
käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka
tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on
Matti Paavola. Kaikki muut -- -- Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala
Laitilassa, Evert Yrjölä -- olivat itse teossa samalla kannalla, kuin
rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja
esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa
enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan
myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain
olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin
ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin
puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui
siitä, että heillä oli paljon kirjoja -- enemmän kuin muilla
heränneillä missään osassa Suomea -- sekä että nämä kirjat ylimalkaan
olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan
näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain,
vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat
riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin
myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.
Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja,
kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät
yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän
kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana
erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa
vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo,
"Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin,
Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan,
Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]