Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun
viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I.
Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui
kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan
pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen
kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen
vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja
hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh
ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan
muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein,
veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden
vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon
liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja
muuhun Suomeen.
Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi
jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut
välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa
löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen
herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa
pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo
Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu
vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin
nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi
olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen
toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty
pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään,
sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea,
ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman
ystävyyttä ja kiitosta.
V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston
rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat,
näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten
tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa
s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa
lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen
rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne
periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa
tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut
kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita,
kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys
säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata,
mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta
ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen
johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä
täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin
eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan
virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on
humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni
mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys
humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta
kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä,
leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen
ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä
harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen
yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin
kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä
katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin
persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse
ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa,
niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys
silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu
todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee
ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun
virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi
siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin
riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin
selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä,
niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä,
että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos,
sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta
juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen
voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa,
pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä
kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta
ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi
nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi
horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa
järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää
Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman
kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä
ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan".
Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä
lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.
Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan
puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja
toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän
uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja
menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin
höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan
kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa
kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi
rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet
lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään
noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä
Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon
lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin
uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu
asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus
vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä
myöhemmin onnettomasti.
Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana
muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu
kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton
suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi
näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen
"ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta
niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi
myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli
kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen
hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin
usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan
puheita ja ottivat osaa veisuuseen.
Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita
kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren
ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan,
siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet
suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa
käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien
toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin
harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa
veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen,
kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin
v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin
suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka
muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle
herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa.
Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut
Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään"
oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen,
jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa,
jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin
näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet,
johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten
neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin
muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.
Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti
Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien
kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein
heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein
Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan
heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut
heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti
neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta
maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä
päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy
matkustaneen.
Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen
kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista.
Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan,
josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus
muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt
eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki
todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää.
Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei
ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja
neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L.
J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin
ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei
enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden
muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo
Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä
tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä
kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten,
johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan
Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun
kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan
aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun
johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri
Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta
surkeaa on hänen elämänsä ilta.
Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat
Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin
paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä
virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo
kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä
suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä
sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta
saamme nähdä, Iisalmen heränneet.
Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako"
lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei
ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita
tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin
seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J.
I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei
tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän
olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo
Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan
seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin,
että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit
kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle.
Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on
mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt
vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.
Vähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle
ystävälleen: "Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä
ei minään pidetä". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä
arvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin
selvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän
syvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin
yksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme
nähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät
estäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta
merkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja
inhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja
toimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei
hänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä
sekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden
estämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen
lahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä
syyttää siitä, että häntä "ei minään pidetty". Mutta hänen elävä
kristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille
muistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä
hajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin
jälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.
Samassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut
sanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: "Berghin pitäisi hakea
toinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika
monenkaltaista työtä". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei
kaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh
samaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä
siihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille
tarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että
tuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on
sanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että "hän
on liika laajalla", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän
vetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä
puhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan
"sisällisestä armon ikävöimisestä". Näyttääpä siltä, ettei
viimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin,
joita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä
alkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen
vuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa
tukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei
mitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät
muiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet
järkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli
suorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät
määrännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin
Kuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen
todistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla,
vielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden
kauneimpia puolia.
Näiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä
ajoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka
vuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén,
joka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä
edelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa
herätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike
kasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin
mikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa
jonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän
ja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä
aikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.
Ainoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen
ahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat
suuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki.
Ensinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä
kylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti
Liukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus
ulottui Kerimäellekin.
Enemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen
heränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen
elpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli
kyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen
heränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja
seurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään
joutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta,
lähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell
näinä aikoina hänelle: "-- -- -- Aion käydä sedän luona. -- -- Aina
tulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa?
Kaikki -- elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön
kuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole
saanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta,
rukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa".
Ihmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä
Herran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä
suullisesti tai kirjallisesti -- semmoisia kirjeitä kirjoitettiin
hänelle lukemattomia -- kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis
vastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin
kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin
ahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet
sielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman
uuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty
hyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän
Helsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m.
hintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan
muutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä
hankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran
saamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m.
y.m.
Paitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön
aiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin
Jaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin
häneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta
kysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina
kokosi aineksia "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i
Finland" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten
paljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen
tuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v.
1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä
tietoja eri tahoilta hankkimaan: "Professori Akianderin historian
oikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset
Paavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on
lankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja
pyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta
viimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä,
valheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista
toisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor),
hätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja
varjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n
nuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan,
kivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta
eli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he
olivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: _Ei auta kumpainenkaan_, mitä P.
sillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä
muuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? -- hyvä, jos löytyisi P:n
omituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus
Renqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana
Kuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi
onko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin
mitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat,
kuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään;
mutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja
(dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä
sanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin
antaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset
osittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten
aikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka
vielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä
niistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet
eri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä
selvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista".
Se seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa
siihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi
talonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin
luultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten
kansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan
suurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa,
on sanomattakin selvää.
Renqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla
sovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli "Raamatun ydin"
kirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista
vastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa.
Renqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa
mielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen
ilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin
sanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin
katsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa "Raamatun ydinkirjan"
esipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin
kiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä
riidanhaluinen "kauhistuskirjojen" väsymätön kirjoittaja ei kyllä
kirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei
sovi kummastella, että hänkin monesti valitti: "Renqvistin kanssa on
mahdoton tulla toimeen".
Voimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa.
Joulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa
ekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. "Jumala kääntäköön kaikki
kunniaksensa", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä.
Muissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa
vihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen
mainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut
pappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna
seurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen
oli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin
voimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan
pilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi
hänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään
hoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa
riippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo
väsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.
Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia,
ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja,
jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen",
kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka
olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta
laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin
muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen
Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka
silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi
ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät _Peti Lind_ ja muuan Björkman
johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa
kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen:
"Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka
ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on
kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva
varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet,
Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut
vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat
syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet.
Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind
ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni
pitävät he hyvin usein kokouksia. -- -- -- Mikäli minä yksityisten
keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten
kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen
saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka
tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja
päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he
laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä
ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin
menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa
päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut
kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin
rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia
renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta.
Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala
vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu
keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä
avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun:
itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko
asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan
syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".
Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa
itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa
noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon
herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen
etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta
ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä
olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui
hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa
Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan
oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei
uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen
kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.
Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851
kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme,
yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen
viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan
Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin
vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon
mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta
mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.
Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin,
niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat
myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v.
1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell
Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä
voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut
ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei
näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin
tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe.
Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa
toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa
Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät
usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti
seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla
matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli
sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään
vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut
kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K.
Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään,
Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää
apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille
kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja
tanssimestarien käsiin".
Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä
ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta,
johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen
Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen,
jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti
hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat
ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa
seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä
lainattu ote:
"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla,
lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu
kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi
8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10
syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia
selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen
sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä
tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on
lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole
sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa
lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat
tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista
taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta,
pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on
Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset
sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden
ajaksi".
Täytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63
vuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että
Wiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että
hän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo
kirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä
saarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin
seuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi
Renqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui
"monta sataa ihmistä". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist
hänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja
horjuva, lisäten kuitenkin: "Opissa hän ei kuitenkaan ole
hedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara
lainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin
julkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa".
Mutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa,
tahtoen "mistä hinnasta tahansa hänestä päästä".
Papillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään.
Aika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin
suhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä
Hedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin
"Raamatun ydin", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v,
1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä
valittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa
suunnittelemaansa "Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi",
yksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta
päätä kirjettään sanoilla: "En saa jouten olla".
Paljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa
yksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä
kirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle
säilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa
kirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä
ajoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen
(Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck
(Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen
(Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn
(Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa),
Aatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo
Närvänen (Mikkelissä).
Renqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia
vuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan
seurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään
huomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän
ahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla
menestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen
sitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. -- Oltuaan
muutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi
Henrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän
huomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita
Renqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan
ketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen
toimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan
kuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja
sitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa.
Ainoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.
Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen
opinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa
seurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata
missään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka
uutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus
koetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan.
Niinpä esiintyi esim. _Heikki Tuovinen_ Liperissä ja _Mikko Hyvärinen_
Tuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen
innokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: "Jos minä jättäisin pois
Jumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä
tehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei
päivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi.
Niin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman
sydämeni sisällisiä koettelemuksia". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko
hänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa,
mutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen,
että Liperin papit olisivat ruvenneet häntä "vainoomaan", jollei
seurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt.
Joku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä
profeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet
mitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi
Tuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan "noin neljäkymmentä, jotka
taipuivat rukoukseen". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy
kallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee
Tuovinen sitä "suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja
yli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten" oli, lisäten: "Kuopion
varakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli
syksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei
suruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta
kieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja
Renqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt
viettelevät koko lääniä". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä
kauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä
"Väärän opin kauhistus"-kirjaa.
Omituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä
1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon
kannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana
löytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain
"pieni joukko rukoilevaisia". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan
voittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä
rukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen,
jolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota
ihmisiä Jumalan sanan ääreen.
Rukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin
seutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin
kuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä
huomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja
rukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa
kaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: "Aina
rukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin
armahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole
valmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää
eikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme
päätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä
ihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja
vähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo
sitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä
virvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten
rakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä
toinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän
asianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet".
Se epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin --
Häkkänen oli verraten huono kynämies -- näissä sanoissa pistää
silmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea.
Kirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole
joka miehen. Renqvist vastasi: "Minä en ole raamatusta löytänyt
sellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen
rukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä
seisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi,
niin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina
rukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati
rukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen
kertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse
sanoo: _minä olen väsynyt huokauksista_ (Ps. 6: 7), _minä väsyin
huutamisesta_ (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta
seisahtuneensa viivytyspaikkoihin. -- En ole muissakaan kirjoissa
nähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi
ihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt
rukouksen laiminlyömisen sen tekevän".
Että Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän
"seisahtumista", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen
seurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut
"rukouksesta minuutin jälkeen". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä
noita sanoja, mutta lisää: "kiivaastikin sanotussa on totuus".
Niinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen
rukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus
ulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus --
erityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata
ja mustaa -- eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin
seurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero
maailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille
vaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin
lautamieheksi, sanoivat ystävät: "nyt mies meni". Seurauksena oli,
ettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia
jäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä
kaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka,
ettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten
huomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen
ja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen
uhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin
syvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan
ja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän
kielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852
kirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:
"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa
ovat, -- -- --. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta
kirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne
nähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka
kutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten
aikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä
niiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein
kallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä
itsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa.
Sillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan
menon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän,
toisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa,
miten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa.
Mutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin
kirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen
näkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat
olleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus
vielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat
eikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään
ja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon
kautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan
Kristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman
tahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken,
mikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. -- Sanotte kirjeessänne, että
olette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että
sydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän
tunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka
sitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on
Pyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö
vetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa
kaikkea pahaa vastaan. -- Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän,
että me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut
Paavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä
tulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden
uskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee
meidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä,
että uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa
Jumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen
käskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta
olisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä
missään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja
laittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän
omantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. -- Lopuksi sanon, että
meidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja
profeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi
kirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen
kautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen
vanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin
siitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan.
-- -- Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt
sekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu.
Heikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on
kaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen
vaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea,
että se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen
ymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja
aivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että
viimeisenä päivänä tuomitaan. -- Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin
Samuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut".
Samoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi
Salomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään
oppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he
viljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan,
eivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen
kirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja
selvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa.
Huomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja
käyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden
heränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin
hartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet,
alkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa
harkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten
tuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin
tehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen
aikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä
he asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I.
Berghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin
yhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:
"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun
tutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun
vakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena
heränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona
jesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein
vaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä
syrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o.
ehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana
opettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja
löytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja
sitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa
tämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä
hengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa
tulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään,
että muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois
pesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet".
[Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion
avajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius
y.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52;
kert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H.
Bergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset;
kert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä
(Kiuruvedellä); "Suometar" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F.
Berghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard
Wegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M.
Akianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin
kirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1
52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti
Oravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot;
"Karjalatar" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje
Monellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43
ja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen
(III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset;
Salomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F.
Berghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12
53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]