Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.
K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin,
johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina
kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja
sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin
järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava
hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen
noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla
siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä
seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden
luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että
hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä
seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast
ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä
näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin
kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina
(1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina
Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet
ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin
kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä
matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat
osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat
aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta
työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli
helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo
"kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä
ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti
oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten
tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa
arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti
Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast,
käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille
esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä
ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko -- -- sinä ehkä tulisit
ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta
painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui
Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".
Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että
hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen,
entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin
syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III,
97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana
esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että
välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat
Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä
eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana
pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen
Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan
kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi
tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan
omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka
voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut
se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson
voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain
Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I,
301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä
tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli
Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen _K. O. Tenlén_ (1849)
ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson
hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja
Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli
paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui
ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli
noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden
sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen.
Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää
kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti
tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa
merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan
kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa
Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla
täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten
esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen
rakkauden suurta käskyä.
Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin
luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi
kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli
Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se
elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä
seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli
pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana
Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen
kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja
hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä
hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan
julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä
kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan
herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim.
Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle
kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema.
Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin
luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme
sen tähän:
"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on
tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet
joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen
tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein
tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei
tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen,
jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun
eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja
kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada
liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua
viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset
iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä,
mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa
luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä
yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa.
Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja
nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista
Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä?
Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja
antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä
spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus,
tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme
päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa
olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen
katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä
kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen
ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset
kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei
pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu
sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti
myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään,
joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä
vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja
kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla
siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden
toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta
vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia
kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta
kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen
armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä
turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin
kuolemassa. Katso -- -- sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta
ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi
opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan
ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin
ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän,
saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne
kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään
niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät
ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme
meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas
ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos
olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".
Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää
mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä
sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä
olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.
Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli
muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä
ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa.
Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että
ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä
Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin
minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua
tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän,
miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä
rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat
minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden
samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä,
vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä
miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".
Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan
oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin
alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut
sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen
alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys.
Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja
Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille
sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin
monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa
herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen
rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään
aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset
eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset
sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan
heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä
tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka
ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen
väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti
hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen
herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen
opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.
Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti
Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä
useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa
seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan
Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein
voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun
hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia
pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank,
hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle
likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa,
samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.
Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta
ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa
elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta
Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa
Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana
Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja
lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin
piireissä tunnettu _J. G. Lagus_ oli ollut pappina Ristijärvellä,
Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen,
jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin
nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden
joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan,
Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m.
Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu
kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta,
ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden
tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden
ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas
Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin
tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan
unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja
Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin
hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta,
kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.
Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti,
jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan,
lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä
papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei
saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa
vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen
poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen
hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa
apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta
Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu,
N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli
ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti
ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin
seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat
kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään
kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia
häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut
aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se
seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet
järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi
kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa
ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja
antoi aihetta epäilyksiin.
Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin
heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä
neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään
ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville
ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli
ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä
kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet
papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen
hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen
heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin
Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa.
Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän
neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa
noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville
ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli
kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän
monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän
alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan
kirjeistä.
V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain
Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat
ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on
kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää
siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. -- Jos ei ole
luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka
paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika.
Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän
uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen
jälkeen -- eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden
toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois
kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman
toivolla avun aikaa."
"Nyt -- että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi -- niin sinä
valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin
luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on
kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. --
tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden
paljouden tähden -- tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa
tykönäs."
"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan
johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille
sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia
sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan
aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen
ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään
muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei
niin että Herra on hylännyt -- -- sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat
ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka
niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen
vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin
vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän
sammuta. -- Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään,
niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös
tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".
Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin
sinä valitat -- ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun
sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta
että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi
juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty
Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan
meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa
sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä
evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä
ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu
luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun
sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä
pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon
vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta
herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran
kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa
perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa
elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden
käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella.
Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen
armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla
syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen
käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia
lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla
käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".
Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun
alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin
esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan
herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander,
Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström
y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset
tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin
ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen
aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin
kirje Augusta Elfvingille 1849.]