Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen
kuoleman aikana.
Toukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä
hänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin
kehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin
esiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä
oli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat,
näkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille
lainatusta otteesta: "Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin.
Toiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi
ja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi,
fariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole
tietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin -- se vain
eroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme,
niinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän
saarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin
Lapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka
kauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa
tähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun
mielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä
siinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla
kiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää,
tuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja
innotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun
kovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä
vastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti
ja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan
haihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä
paljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja
Ylistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa
hänellä onkin paras joukko lahkoansa". -- Ei ollut helppo semmoisissa
oloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen
vastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.
Mainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja
keskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy
hän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa,
tehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei
yksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman
kuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: "Kysyin häneltä suoraan,
mitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan
sulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä,
enkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen
vaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan
jälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis
ole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se
totuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni.
Siihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut
heikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa
eksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo
Ruotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn.
Näihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle,
mitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt
pakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka
jo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä
puhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan
heränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän
suuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut?
Erosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin,
että tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen
lahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän
enää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen."
Vaikea on uskoa todeksi sitä Ingmanin samassa kertomuksessa lausumaa
väitettä, että Lagus olisi pitänyt Niskasen oppia Hedbergin opin
kaltaisena. Päinvastoin on se arvostelu paljon lähempänä, että hän,
vastoin edellistä, teroittamalla kirotun tilan tuntemista, pelotti
sanankuulijoitaan Jumalan armoa Kristuksessa omistamasta. Tähän tapaan
arvosteli ainakin Hedberg itse, niinkuin tiedetään, myöhemmin hänen
oppiaan. Mitä muutoin Laguksen suhteeseen Niskaseen tulee, vastusti
hän häntä kiivaasti, ja tämä maksoi, niinkuin olemme nähneet,
samalla mitalla. Juorut ja panettelut, joiden runsaudesta kummankin
ystävät pitivät huolta ja joiden todenmukaisuuteen nähden he eivät
suinkaan olleet arkoja, saivat juovan vielä suuremmaksi.
Naurettavan vaikutuksen tekisi esim. seuraava todistus Niskasen
maailmanmielisyydestä, ellei se samalla osoittaisi, miten suureen
valtaan puoluehenki oli päässyt Kalajoenvarren heränneissä. Niskanen
matkusti kerran Kalajoelle. Hän oli kimröökillä maalannut kärrynsä
mustiksi. "Katsokaa kuinka ylpeäksi ja maailmalliseksi hän on tullut",
sanoivat vastapuolueeseen kuuluvat heränneet, "kun noin komeissa
kärryissä kulkee". Niin pitkälle kehittyi viha, että toistupalaiset
vanhemmat kielsivät lapsiaan Niskasta tervehtimästäkin.
Niskasen siivo ja vakava esiintyminen, hänen melkein ehdoton
raittiutensa sekä hänen kuntonsa talonsa hoidossa estivät vastustajia
syyttämästä häntä niistä vioista, joiden tähden moni hänen ystävänsä
täydellä syyllä oli joutunut huonoon maineeseen. Sensijaan moitittiin
häntä yhä äänekkäämmin karuudesta, vaikka sekin moite ilmeisesti oli
perusteeton. Jos täytyneekin myöntää, ettei Niskanen ollut vapaa
kunnianhimosta ja ylpeydestä sekä että hän mieltyen viihtyi
pitopöytien ääressä, oli hänen luonteessaan siksi paljon puoleensa
vetävää, ettei ole vaikea huomata, mistä lähteestä hänestä levitetyt
alentavat kertomukset ainakin suureksi osaksi olivat kokoisin.
Malmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki
ystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä
uudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin
niillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä
suhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä.
"Muistokirjassaan" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka,
uuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat
luopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät "käsittämään oikean
uskon luonnon ja hedelmät". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat
ennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja
Juhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin
Malmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo
itse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä "tekopyhiä hätyyttämästä
sekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään". Liika
itsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa
pääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa
"tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin", jota tämä, "peläten
eriseuroja", oli yrittänyt. Hän lausuu "Muistokirjassaan": "Niskanen
tunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii,
jos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten
Malmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä
puhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen,
jonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin
hätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja
selitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät". Eikä siinä
kyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan
riippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa
viimemainitun itsetietoisuutta -- siitä kuultaa myöskin se
suvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja
herännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten,
tekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä
mahdottomammiksi.
Niskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä,
että tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli
vanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen
vaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa,
missä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden
kevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella
toiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka
täältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä
vaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli
kehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta
sekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle
lähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa.
Mutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää
asemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä
siinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa.
Puhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa
piireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri
kuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi
tahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi
entisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä,
voimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa
toimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu,
tähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat
myöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg
Pulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä
useimmat muut lähiseutujen heränneet papit.
Paitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista
huomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä _Adam Tuoriniemi_.
Hän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä
talossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas,
nautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä
totta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä
sielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen
sielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti
hän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat
häneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin
hänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta
"sisällisen ikävöimisen" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että
hänen otsakkeella "Smedens ord" (Sepän sanoja) ruotsiksi
käännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu
säätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin
uskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä
"sanoja" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi.
-- Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa
Pyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä
esiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos
kohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen
katsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.
Melkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui
Niskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut
mikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen
määräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on
myöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen
pannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli
viimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen,
ennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan
hankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet
todenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen.
Kerskaten siitä, että "ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun
sai mennä suoraan Jumalan puheille", koetti Sarja harjoittaa
jumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen
jumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää
käyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä
ilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona --
luottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja
Ylivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä "vilhelmiläisiä" --
tätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään -- jo jaon ensi
aikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku.
Sikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava
suruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta
sikäläisestä herrasmiehestä: "J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta
päättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon
maailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin
ettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä.
Pidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on
työskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin
varmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu
johdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on
meitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän
viipymisen aikana tulivat he kaikki -- sekä tyhmät että taitavat --
uneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo
kukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan,
vaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän
ei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on
sortunut". -- Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki
ja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain
määrin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin,
mutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista,
jotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin
muita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä
sovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois
Alavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin
aikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä
kaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän
Alavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: "Se
eripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee
heränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin
pitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen,
että asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä
itseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee
näkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä
julistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin
evankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet,
että liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan
sisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin
horjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että
näyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota
armontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa
ovat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti
saarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja,
jotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä
kilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin
sovintoarmon elävään osallisuuteen".
On säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä.
Niistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa
läheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta
suuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen
hengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään
täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin
he, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan
suurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin "Muistokirjan" yllämainittu
arvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä
näkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa
tekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten
pappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti
häntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin
neuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien
johtajan asemaan, vaani hän "kiiltopyhyyttä" ja "tunnekristillisyyttä"
kaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi
oikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon
täyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi
Niskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin
uskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian "passinsa" saanut.
Se on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja
itsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle
kansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo
hänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli,
missä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa
kysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin
tunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän
saaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot
hyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen
aikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen
herännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.
Kuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille,
näkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto
ehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa
kirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen
kehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan.
Asia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä
jyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä
kirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Tiedät itse
ja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim.
milloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon
niin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime
aikoihin asti". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä,
entisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet
papit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista
tässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea
taloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli
se käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon
herännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei
ainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa
vaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä
olikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen
huomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu,
ylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko
yksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan
ja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa
huomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa
aikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden
nöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja
senkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.
Jota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä
yleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan
kansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut
muita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme
nähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä
suurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander
että hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan
kumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä
hänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä
puhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52
kirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia
kertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa
yhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle
lämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä
suhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille
näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Ystävät
Nivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi
Sarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran
papit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet".
Selvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi
asettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan
esiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli
sen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään
Lapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä
herännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina
syntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten
keskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen
herännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen
pitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä
liikkeestä. Ne seudut -- Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, -- jotka vielä
muutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten
herännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään.
Varsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän
esimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli
vaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua
paljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi
hän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa
tutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen
lamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että "hän oli
väärässä." [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O.
Durchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen
Muistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I.
Levónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11
49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2
52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta
päivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R.
Helanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet,
Kusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]