Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja
herännäisyydestä.
Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan,
jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla
seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen
sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta
aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839,
"koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet"
sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä".
Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen
vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle
"palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat
osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845
muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami
Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat
ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin
testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on
sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä
omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa
tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo
ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä
rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on
hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin
vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa.
Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa
aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin
asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä
kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat
tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka
kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.
Yllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo
Ruotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin
puoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan
herännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä
tuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun
viimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen
kiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon
ensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen
liittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin
määrin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä
tervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta
hän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin
puhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin
oikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä
sielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen
puoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On
säilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen
elämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia.
Semmoinen on esim. hänen kirjeensä "Tuntemattomalle, rakkaalle Olov
Helanderin rouvalle", jota hän varoittaa "pyrkimästä lain kautta
vanhurskaaksi" sekä kehoittaa "uskossa harjoittamaan sisällistä
ikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa".
Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset
tuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta,
kärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova
kohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan
tai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein
määräten veisattavaksi lempivirtensä "Oi Herra, ilo suuri".
Kovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan.
Hänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa
määrässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin
ennen on mainittu, turvallisesti "vedonnut korkeampaan oikeuteen".
Sensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein
mitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky
tutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli
hänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä
kiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut
ajatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää
tehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Mitä minä tilinteon
päivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt
nuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa". Niin ahtaalle
joutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo
häneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei
ensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa,
lausui Paavo: "Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan
hukkunut". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli
Herra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän
Jumalan "armolle määriä panemaan", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin
turvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: "Antakaa
Herran toimittaa asiansa; tämä on minun osani". Hän odotti Jumalan
todistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo
Ruotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä
oppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.
Kovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko
Suomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä
jättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui:
"Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte -- teille tulee
suuri eksytyksen henki". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla
alkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen
kuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa
hän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia
"palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia". Huomiota ansaitsee niinikään
Paavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan
uudistama ennustus: "Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen
vuoden perästä".
Niistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä
tervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten
tunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F.
Brofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli
ylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran
ehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa.
Viimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita.
Paavon kysymykseen: "Onko sinulla välikappaleet muassa?" vastasi
Sarlin: "Kyllä ne saadaan", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin
tiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen
viinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa
valmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt --
hän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten
lausuen: "nyt on vihollinen voitettu".
Kului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen
hetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna
paljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi
sairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän
hiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset,
autuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun
lähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli
hänelle "sanottu", milloin hän oli pääsevä pois. "Kyllä Herra aikansa
tietää", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa
todistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti
etsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu.
Tammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin
ruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset
tuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas
tahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain
tiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä
veisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan.
Vasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen
siitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua
ilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: "Saatana sai luvan seuloa,
niinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua
Herra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun
kiitoksena Jumalan edessä." Kello 5 aamulla seuraavana päivänä,
tammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.
Aholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon,
Karjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita
maahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei
uutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se
kaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka
voimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan
herännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä.
Tuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin
personoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi.
"Kuka nyt neuvoo?" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän
sairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu
joku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta -- nyt oli
suuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen
neuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle
hänen poislähtöään valittavalle ystävälle: "Jos teillä on tosi tarve
kuulla, niin kivetkin teille saarnaavat".
Paavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon
ystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8
päivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten
luku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun
puolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y.
Luoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan
heränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia
harvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa
ruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A.
Landgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä
asuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja
K. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia.
Hautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan
kodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti
Syvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat
henkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari
vuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä
juhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä
syntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten
yhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.
Kun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan
taloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että
seurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa
hautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan
pitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä
kieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana
lähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli
tarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta.
Bergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut
valtaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin
sanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän
varmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä
vaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon
väkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan
kirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan
kieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon
avaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille
on pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä
hänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.
Ruumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut
Ilmestyskirjan sanat: "Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se,
joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana,
eikä hänen häpeätänsä nähtäisi". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37:
"Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa
valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät
aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä". Saarnan aiheena oli:
"Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen". Tyytymättömän ja äreän
näköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli
tavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se
ei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut
hänenkin opettajansa.
Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon
alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki
syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon
ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan
niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta
toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet
muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.
Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen.
Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän
Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui:
"miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi
[Ruotsalainen sana _berg_ on suomeksi vuori, sana _hjelm_ merkitsee
kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita
muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen
vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian
jälkeen hän lähti pois. -- Vieraat palasivat Aholansaareen, missä
vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä
luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen
valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä
viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata.
Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III,
237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu
_Kaisa Kajanus_. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet
omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului
tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet,
itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän
tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli
puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen
selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan
kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu
Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta
minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän,
että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat,
vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein
sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei
kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas,
tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko
herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa
kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut
tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia.
Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään,
että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että
"kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä
Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen
kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa
samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista,
ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm
Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo
Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat,
jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria
muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen
rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla
palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät,
asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh.
Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä
löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje
Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen).
Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen
kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P.
Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.;
J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F.
Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K.
Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala,
Paavo Ruotsalainen.]
* * * * *
Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja
Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin
saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin
voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut
vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein
käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä
suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin
heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien
uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset
mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän
katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J.
I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14
p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun
tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:
"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten
saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon
hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin
olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka
saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan
sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne
tulostasi? -- Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt
pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen
tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta
voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla
menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme?
Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan
vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus,
jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen
ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko
meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa
ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista
hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen
hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen
joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä
aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on
raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin
voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan
harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa
tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja
kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko
rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään
riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset
ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle
maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia.
Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan
enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja
kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat
viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän
selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää
tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä
kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat
omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden
ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja
siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän
'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut
suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti
pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö
tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta
ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta
-- epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun
vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman
muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa
ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi
ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen
lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja
mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen
syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti
tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa
kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi -- niinkauan kuin
Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi
ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän
ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska
kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille
lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa
meitä _kaikkeen_ totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset
puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden,
rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se
todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen
yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta
hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se
katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän
määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika.
Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli
samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet
hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion
kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun
ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta
rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta
täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut
monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja
suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos
oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on
sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee
olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun
sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään
vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan -- tuo on oppi,
jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on
ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää
samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten
kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa.
Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se -- niinkuin
sanakin opettaa ja sen luonne vaatii -- tuo mukanaan rauhan Jumalan
kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus
sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin
tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun
alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään
rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan:
jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka
hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä
yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta
mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita
minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen
ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla
toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella
toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja
vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen
itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää
saa tapahtua meidän välillämme".
"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset
varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan
erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä
suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan
puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita
sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän,
että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin)
kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia.
Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten
unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella
vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä
hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä
saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."
Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon
myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän
esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä:
"Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan
Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka
eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri
hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on
herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän
Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka
siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin
oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja
hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.
On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden
edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen
herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut
puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta
puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi
vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja
siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä
tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän
yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten
merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on
kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu,
kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden
tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta.
Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos
täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat
luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia,
orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän
opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että
se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta
Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen
alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi
herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja
Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu -- eikä Stenbäck
ole sitä milloinkaan kieltänyt -- niin olihan herännäisyys vieläkin
kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu
koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja
kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo
liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen
elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja
vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on
tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli
erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin
oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki
kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka,
väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen
kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos
Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän
epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa
johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet,
sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen
kuolemaa.
Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että
hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin
säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan
viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu
tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät".
Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja
sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?
Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia
vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja,
että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää
suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on
vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia
löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä
hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä
johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut
evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä
olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille
ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat
henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.
Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei
valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään
kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta
katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin
selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita
lausuntoja. Hän vastasi:
"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua
loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka,
niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja
erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä,
kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää,
että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä
näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä
suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä,
joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki
kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja
ainoaksi. -- -- Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista
Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin
ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes
lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja
se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi
katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään
sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn,
jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi
auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän
puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen
kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".
Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen
elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy,
että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen
kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä
semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme
nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei
hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan
ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen
tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan
mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut
tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa
tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se
henkilö -- F. P. Kemell -- jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v.
Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan
ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin
sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti
Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin,
mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh
näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena
henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit,
etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan
vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta
selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään
tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden
Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden
tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on
varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. -- -- Mitä Stenbäckin
käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi.
Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua
ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä
ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä
hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin
syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja
tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää
varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja
oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä
unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen
elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen
eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin
kärsinyt auttamattoman tappion -- sitä suuremmalla syyllä kuin
muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".
Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin,
eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui
siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn,
yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen
johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina
kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat
ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti)
savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä
ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua
arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita,
etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista
ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten
ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun
nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista,
vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta
ja -- olkoonpa niinkin -- tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta,
että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen
kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin,
2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani
kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista
opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin
viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun
käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on
tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos
tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä
muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on
tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei
ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian
laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni
teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki
asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä
minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a
priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen'
(jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa
vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli
spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on.
Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden
sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen
oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja
laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään
halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en
'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos
siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta
sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun
ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista,
joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo
sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun
täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika _korkea_
matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi _sidottu_ päästäkseni
sinne sinun ja teidän muiden tykö".
Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut
niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu
sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen
herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle
salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa,
kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut
olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat
estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien
merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy
loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon
herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän
viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan
kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty
kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei
kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt,
olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.
Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan
herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä
suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät
sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman
häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852
Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen
Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan
aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man"
(Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden
päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku
aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa
miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo
Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja
harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa
epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa
hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta
kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin"
kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan
herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka
on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen
herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä
[Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä.
Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren
kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat
Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa
etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka
orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä
pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen
arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin
moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin
kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan.
Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta
neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen
suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan,
vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden
takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä
pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen
puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka
sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas
mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä
tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana
lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on
kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka
tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain
oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje
F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille
14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars
Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy
yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.;
Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852;
Litteraturbladet n:o 2, 1852.]