Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista. Laguksen suhde
heihin.
Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin
vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa
kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F.
H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona
Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona
hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen
toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin
Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut
ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään.
Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin
Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin
kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita
syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli
hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään
syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi
Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin
almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]
Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin,
pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden
kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään
antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu
Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin
useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat
ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla
Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja
muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan,
kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita,
sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt,
unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"?
Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen
arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä
likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä
ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja -- sääliväisyyden ja
myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia
Bergroth y.m.]
Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta
seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli
huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä.
Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan
elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen
onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui
Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti
syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko
edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin
rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa
"kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen
mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin
on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen
epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä
jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin
johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin
selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä
suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v.
1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että
Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä
yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa
kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden
ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että
kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin
mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli
varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin
väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä
oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä
johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O.
Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd,
J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]
Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh
Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista.
Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa
vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se
ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:
"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä
ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani
Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja
miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata
maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla
julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä
peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja
tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa
tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan
käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti
alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen
rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä
välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei
ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä
kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän
ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten
kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa
määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä
nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa,
himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa
siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en
koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin
vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu
tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen
kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä
totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme
astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä
olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että
kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin
voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää
pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani
suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä
kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu,
rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti
lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien
omistamisen tarve. -- -- Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun
en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme
tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme
heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra
Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla
pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]
Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F.
O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että
heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet.
Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana
saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti
valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä
tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken
perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa
oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo
missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen
taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja
vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan
Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä
vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten
huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]
Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan
heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien
henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien
heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi
kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla
missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma,
josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava,
kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä
pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella
kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.
Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu
toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman
[Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O.
Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla
Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa _A. J. Lilius_, joka oli heidän
appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä
ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki
aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin
ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin
kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg
lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita
itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn
saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"?
lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi
Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien
lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg
oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle
vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään".
Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta",
sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi:
"Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä
kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. -- En anna teille
parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa,
pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka
kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi
kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg
suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa
kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo
näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina
poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään
talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin
hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius
pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen
saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta
vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui
huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi,
lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken
aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli.
Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen
joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän
päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä
hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui
Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän
oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä
kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa".
Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti
huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos _sinä_ tahdot
minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi
Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko
elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän
Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden
perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen".
Toinen talonpoika -- -- Iisakki Koskela -- -- kiivastui niin, että löi
nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka
te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman
kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä
kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin
hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". -- Jo
tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt
Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja
tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui
hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän
raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien
pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut
ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan".
Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli
minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert.
(1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]
Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg
Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin
Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä
paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin
lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan
itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen
Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.
Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa,
mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen
palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan
murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli
hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin
vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri
helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä
vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon
julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon
kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen
uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja
raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken
äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra,
sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa,
Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan
mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin
saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin
mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa
ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin,
niin menemme mekin".
Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella
Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä
kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä
aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta
sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista,
kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa
tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen
pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien
samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä
kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan
Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on
osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen
olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä
kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat
papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman,
Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso
viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:
"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö
tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki
yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy
pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on
huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin
näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska
ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta,
vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen
koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän
täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen
papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex
[Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on
vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy
tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä
siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä,
että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu
ehdotonta kuuliaisuutta _kaikelle_ Jumalan sanalle, ettemme yleensä
todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan
päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten
auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä
mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat
pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää.
Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan.
Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena
olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin
välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan
mukaista. Paitsi siitä, että oppi _pyhityksestä_ siten on tullut
kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse
perusoppi, _vanhurskauttamisoppi_ on ollut löysä ja hatara. Uskoa
olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet
Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä
molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan
saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen
ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on
se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana
saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna,
kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla
suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon _perustusta_,
Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole
oikein esitetty ja teroitettu. _Armonlupausten_, joihin uskon tulee
turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska
Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen
ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan
ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus
voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt
tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä.
Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa
kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä
parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon
uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä
parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja
heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme
paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan
teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin
saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla
Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on
myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin
lausunnossanne esiintyy".
"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut
myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet
takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin
verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen
tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä:
tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin,
malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut
kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon,
vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton
yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut
meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua
oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat
köydessä -- ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä _uskoa_ ei
ole kukaan uskaltanut omistaa, ja _rakkautta_ on pidetty miltei
vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on
ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman
edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on
pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen
tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen
maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt
valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla
velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan
johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin
kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu
valheen alttarilla -- ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä,
joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset
tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan
synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan
työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra
suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan
kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä
tulla _ulkoapäin_, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan _sisältäpäin_
täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä
ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta
entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa,
ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa,
sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla
käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään
suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään
laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan
hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä,
kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa
ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".
"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä
kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme
jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni
tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei
uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt,
kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen
vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme
enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".
Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on
mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen
Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan.
Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan
herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan
olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen
jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan
sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten
opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen
Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen
raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja
muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta
uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään
perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy
kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat
omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys
ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä,
katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä
liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta
syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta
syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen
elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti
semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten
kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut
tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan
käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä
teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa
tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee
asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja
tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi
kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen,
itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.
Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä
mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun
on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän
väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn
elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain
vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden
kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen
kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja
herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava,
viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin
antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta
ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa
esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo
jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava
on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin
vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä
levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta
pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]
Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä
lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten
yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin
tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle
moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin
pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä
rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa
yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan
tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen
järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys
henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista
joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun
uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva,
saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen
kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta
katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän,
arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin
heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä
suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet,
"saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa
herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä
itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa
sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten
ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät
heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota
nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville
sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän
sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä
heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää
ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät
välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet
tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan
kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen
ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn
pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä
ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden
entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim.
seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von
Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan
kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä.
Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä
etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja
riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta
etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]
Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg
nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet
papit hänestä tuomiten luopuivat -- etäälläkin asuvat ystävät, nekin
jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle
häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo
Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät
hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa
tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti
kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin:
"Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä
ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa
kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että
toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille
sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F.
O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta
mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan
Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut
herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle
nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt,
mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen
tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden
kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että
juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä
kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi
on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen
neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän
varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.
Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti
seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin
näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H.
Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat
profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla
liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka
olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät
hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden
uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi
vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona
kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien
tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla
Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa
opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän.
He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat
hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran
kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta
vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee
näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä
rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään
toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa
tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa
huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden -- en
heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he
saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että
Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy
ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa,
kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme
uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka
ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista
tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan
alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja
jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri
lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy
kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa
väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä
harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon
vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt
löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet
vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut.
Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas
on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan
ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen
kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen
paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni
ja pilkattu -- niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni,
äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen.
Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on
voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten,
perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua
autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se
ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi".
[Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A.
Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä
jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]
Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut
Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja
luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von
Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen
tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle
lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A.
O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle
säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus
oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi
horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut
sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet
nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi
hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat
herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä
rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän
arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja
samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden
asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet
papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen:
"Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin
puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin
paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen
valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että
nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää
tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä
armoa, elämää, kaikkea -- ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on
kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä
harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. -- -- -- Sentähden
ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa,
jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota
Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'.
Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja
minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä
sydämellä sitä ajatella". -- Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla,
että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli
käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan
pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M.
Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti
Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen
suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että
Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' -- niin alkaa joka
päivä -- mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi -- niin että
voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus
tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme
Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo
olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken
hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti
niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana
nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja
pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H.
Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]
Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä
kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja
asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme
eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset
sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli
maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin
olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko
Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille.
Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu
sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta
Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta
Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin
tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni
sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet
vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti
pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa
tuommoinen pyrkimys on. -- -- -- Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa
muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran
sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen
ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. -- -- Ei saa muka aina pureksia
samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli
ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä,
niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat
käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran
päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa
armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt
Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun
alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin
pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla
Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin
rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta
vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti
nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä
Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien,
estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken
todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo
ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita
petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille
näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa
minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on
kuitenkin totta".
Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin,
jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista
kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy
turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa
vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme
armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja
antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä.
Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja
sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän
on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen
kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille
sieluille", 1907).]
Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta
aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta
herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii.
Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen
nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes
sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai
kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät
näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja
halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa
palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot
virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen
muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden
alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä
lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon
seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa.
Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla
olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella
olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja
heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan
äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki.
Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo
lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi".
[Kert. Kaisa Autio.]
Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat
Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä
oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein
ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä
häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven
Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä
ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut
aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen
tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä
valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä
piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se
ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen
sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on
päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi
olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen
vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut.
Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä
kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi
niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi,
parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja
muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta.
Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä
todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy
myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa
ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko
sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on?
Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa
synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut
Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät
sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä
Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman
tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa
maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt
mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä
olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa
perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin
minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää
niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi
sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea
fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä.
Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin
lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen
minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi,
repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä
oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan
menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei
liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen
nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua
Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se
Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä.
Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin
sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi
armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo,
yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä
armahtakoon!"
Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia
kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he
entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä
uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset
haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä
vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt
sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä
nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät,
että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen
sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin.
Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään
aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan
toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän
on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä
tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan
kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita
minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin
sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka
tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin
puhua kanssani".
Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän
isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti
heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä
vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui,
ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta
pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli
heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen
katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen
jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan
allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H.
Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja
häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän
Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä,
viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän
tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja
likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään.
Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg
yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä
seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko
syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä.
Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla
kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko
puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi
järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin
henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa
kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää
heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa
paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa
lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman
näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä
hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että
saan puhua suuni puhtaaksi".
Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin
näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää
itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin
kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää
näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton,
suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy
minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta.
Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä.
Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta
rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma
heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin
hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa
on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla
lohdutusta ihmisistä -- jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen
jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin
että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi
se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet
sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut
synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään
ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold,
että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin
tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku
käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".
Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty
herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen
sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään
herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut
"uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt
"järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä".
Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha.
Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka,
liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä
ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan,
jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain
mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset
ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen
y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä
lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa
alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat
elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen
olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan
nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut
semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin
teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi
itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se
omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä
Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.
Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä
jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin
voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen
ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen.
Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin
pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet
kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi
minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka
täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun
minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei -- maailma on aikoja sitten ollut
minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai
pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa
jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa
pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa
alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän
kanssaan en tahdo olla".
Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr.
Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin
tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa.
"Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän
Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien
häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron
suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta
lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen
joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen
hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon,
ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että
Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli
kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin
suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten
talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi
kerrottakoon seuraava tapaus.
Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö.
Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen
opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä
sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin
yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä
sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan
kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut
vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen.
"Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui.
Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän
oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä
olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään
jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa
velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota
heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän
pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet?
[Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52
(omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel
Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias
Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O.
Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E.
Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta
raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]
Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana
hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan
taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät
vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä
kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla
on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä,
kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan
väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun
Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle
Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka
sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje
E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin
huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille,
Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa,
niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli.
Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä
asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on
sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen
rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko
maassa.