Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä
jaon lähinnä edellisinä vuosina.
Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen
Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen
kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään
heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen
siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta,
Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään
liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei
yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan
Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka
Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin
ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein
oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa,
viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää
hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista
heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten
etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän
tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan
rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli
kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä
kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän
supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen.
Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä
ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm
Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja
siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden
tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja
esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto
ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä
ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan
talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi
kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä
ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän
aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei
ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä
aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän
herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike
olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei
hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä
uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se,
joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä
siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis
tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.
Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369)
mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen
kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti
tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan
kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten
kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella
mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen
luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan
lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin
väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos
hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea
itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä
harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän
liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin
Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut
helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei
eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin
koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen,
esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja,
sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat
suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta
Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän
evankelisuudellaan estelee.
Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse
Muistokirjassaan seuraavat: _Heikki Kytölän_ Pulkkilasta, _Matti
Nisulan_ Ylivieskasta, _Emanuel Wahtolan_ Sievistä sekä _Erkki
Junttilan_. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti
tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja
viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät
kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin
hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista
huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen
estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo
valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti
koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen
huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen
tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola,
palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta
neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En _sinua_ moiti, mutta et voi
kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et
tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola,
jolle Wahtola itse tästä puhunut.]
Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin
pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A.
Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina
_Kempeleessä_, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja
jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa
esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana
Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä
tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista
sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden
ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei
pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä
päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja
johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle
talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän
nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä
viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa
isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka
siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää,
mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua,
sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen
kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella,
ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman
katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi.
Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm
Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus
Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat,
veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas
Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden,
mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla
häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla
osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos
olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua
surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä
on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen
maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä
meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen
valtakunnan tähden". -- Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg
katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille:
"Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen,
esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä
työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen
synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta.
Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen
kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja
epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto;
A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold
Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]
Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia
kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä
veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja
vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella
v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä
käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen
koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä
hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan
ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos
vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana
teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi
ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen
etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme
kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon
saamme. Ilman tätä -- niin hän sanoi -- on kaikki turhaa, sillä lahjat
eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen
opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee
tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä.
[O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]
Yhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä
aikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen
matkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna
kesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain
vahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti
Haapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin
jo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon
kovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H.
Helanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja
veljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan
sekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli
alkanut horjua mielipiteissään.
Jo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm
Niskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen
työtään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset
eivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva
vaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut
ehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck,
joiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi
olettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa
vieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai
vahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan
heränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa.
Herännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua,
mutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin
ennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia
tervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin,
mutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta
herännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut
verraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck
s. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti
työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja
Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä
vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa
käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat
hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta.
Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden
kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja
heränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo
ennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon
saarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa
ja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä
Schwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä
y.m.]
Muutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät
heränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen
katsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he
asettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan
kuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla,
niin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat
olivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän
aikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko
Pohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä
heränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen
että vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy,
"toistupalais"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita
eikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että
Pohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan
olleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin
luultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja
itseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa
niitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja,
joihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla
jaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen
sanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja,
on kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati
jyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden
alusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen
liittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja
itsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet
Herran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että
juuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin
tähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa
työtä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike
lissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli
pappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan
Kempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.
Jota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys,
ja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy
ennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän
laestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan
neuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka,
oltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v.
1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle.
Kesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: "Ei kai Rovaniemikään ole
vapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja
varmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin
tunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista
koiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ
todellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli
tarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele
sitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai
varustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se,
joka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa,
joka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen
kanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon,
itsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat
ravitkoot myöskin itseään evankeliumilla". [Paimenmuisto; Laguksen
kirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]
Niinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista
kirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden
kaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä
lisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen
sairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla
kaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen
kristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen
ja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan
perusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää
elänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä
synnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa
huomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä
yksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin
piintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden
elämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista
vain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri
samaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka
puheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat
hänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä
niille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella
kumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta
kaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli
siksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden
taistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä
siksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa
Ruotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien
luottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus
monen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin
ihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi
ja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään
selitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä
suurimmassa määrässä lisäsi.
Paitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on
Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava
A. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849).
Ensinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan
heränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot
yhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin
poismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen
herännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut
hyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto
Munsalasta _Kortesjärvelle_ (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien
väleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän
tekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja
peläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin
tunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän
ennen muuttoaan: "Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan", ja
muutamia kuukausia myöhemmin: "Tuntuu kuin olisin kutsumattomana
vieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona
kunniallisten ihmisten joukkoon". Että Helander jo tähän aikaan
huomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan
kylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen
Otto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä:
"Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut
saavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne
päästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä
eroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa
sydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä
kanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin
pelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä,
kun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden
siitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan
veljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On
kauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska
siitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä,
mihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa". [O. H.
Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman
kirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist.
Seura).]
Näissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen
ahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen
vastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan,
jotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan
herännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään
onnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö
tuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat
tuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja
itsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon
korjaamiseksi.
Merkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan
herännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua
onnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä
eripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta
isältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla
kannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän
niin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin
luo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari
Castrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että
sikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta
päättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W.
Niskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt
likempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä
puhuttelemasta hänen vaimoaankin. "Palasin kotia, en tyytymättömänä,
mutta en oikein tyytyväisenäkään", kirjoittaa Helander kysymyksessä
olevassa kirjeessään, lisäten: "Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m.
vaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika
kauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa
hajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana
herää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen
aina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse
tietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi
ainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan
olen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine
ominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun
nyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää
kiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen.
Mutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa
oppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä
ja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen
voimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni
sokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään
taistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen
kyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen,
olen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin
tehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani
hämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin
asti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta
huomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja
outoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin
on syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut
suoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä
erosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä
työskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan
Kristukseen!"
Huomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy
olleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa
kirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: "Meidän kesken vallitsee
yksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta
kyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain
emme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi". Tämän, samoinkuin
edellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa,
ettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut
Malmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että
jako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin
kirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen
Kirkkohist. Seura).]
Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun
Purmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti
silmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen
sielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä
piireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander
veljelleen: "Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä.
Viiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys
rakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen
illalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta
tuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois
veljesruumiista". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J.
Wegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: "Olen kyllä kuullut
Svahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta
kaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän
olisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä,
jonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti
odottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät".
Tammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä,
jotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R.
Helanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2
49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä
olevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla,
kuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon
vielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa
Uuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 _A. A. Favorin_, joka sitäennen
oli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J.
Snellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä
Kruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä
Piippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana
sekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin
kappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius
Kortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III,
98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan
herännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa
jälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina
1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina
Luodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta
taisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi
Pyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman
kappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli
kappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna
kappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53
kappalaisena Bergössä; _N. R. Lagus_ oli ylimääräisenä pappina
Vähässäkyrössä; _S. U. Gallenius_, joka vuosina 1848-50 oli ollut
ylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; _E. W.
Snellman_ oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä
hän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O.
W. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän
oli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.
Sopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys
voitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki
pakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon
suuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että
ajanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle
selvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja
herännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon
hallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa
oli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä
liikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun
tuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold
Helanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä,
huomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen
aikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä
kirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen:
"Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin
tupakka-seuroihin", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen
pitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin
aikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti
soti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan.
Suomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean
ehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi
kirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta
semmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten
luottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin
ollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät
määräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan,
semminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi
Vaasassa K. K. von Essenin kirjoittama "Anmärkningar vid
kyrkolagsförslaget", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck
sanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä
seuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä "Teologiska
traktater, II". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja
perusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka
määräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun
ohessa: "Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä --
kaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja
ikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden
puolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä
vastaan -- uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä
suvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten.
-- -- -- Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä
Gangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta
poissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan
pitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'.
Jo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita
vastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee
lisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista
erehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä,
niin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon
halveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran
kirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan,
kun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen _kera_ ja kirkollisessa
hengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä
syillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla
eivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet
saattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa,
miten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa
usein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen
jumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia
todistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin
aikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma
Gangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt
etsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja
kristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa,
kotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät
meluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. -- -- -- Myönnettävä
on myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä
elämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen
julkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa,
jos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien
sisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden
vaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä
neuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai
myöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo
tieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin
paljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka
syttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen,
kuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se
olisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun
mukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja
edistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon
luonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon
kautta, jolla heränneitä ahdistetaan". -- Huomautettuaan, että
konventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt
maallikoita vastaan, joilla, "he kun eivät ole osallisina
papiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua
eivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta
erehdyksiin" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean
ehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan
osaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen
kerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen
toivomuksen, että "Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat
äänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää
teroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä
voi vaikuttaa muuta kuin pahaa". Väitteitään tukemaan lainaa
kirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista
Saksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin
valtiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.
Samoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa,
komitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin
jyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: "Jokainen
historiaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän
kovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut
huippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon
palvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa
esiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa
babylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä
vastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas
Spener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa
itsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle
sille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen
hengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä;
kaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko
heräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen
aikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen
jaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan
asettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään
maallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun
konventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat
loukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen
vihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä
aseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja
nostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä.
-- -- -- Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu
suruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden
ylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä
siellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea
raamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain
rikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä
kohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa
synneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja
kahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän
meidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta,
että sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on
veljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä".
Muutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat
tarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin
lämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta
tämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina,
herännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä
raivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on
ollut Suomen kirkossa.
Paitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan
sisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia
kirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli
käsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet
miltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset
paitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen
päätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: "Olisi odottanut, että näin
perinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta
komitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan:
1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme
pääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan
ole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina
dogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. -- -- -- Kieltää ei
voi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole
ainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat
jatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että
julkilausumisen yhä selvempää ilmaisua". Teroitettuaan kirkkomme eri
tunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: "Jos nyt, halveksien näitä
tunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin
menettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme
ehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen
olisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä
lähteitä?"
Samaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa
menettelyä. Hän muun ohessa lausuu: "Niinkauan kuin kristillinen
kirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata
tunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien
yksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen
vaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei
ole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika
on siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi,
niin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi
oman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei
tahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen
tulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden
pitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme.
Sentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia
niin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset
ihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan
mielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että
kirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että
kirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa,
niinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen
apostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja
perustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden
koekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään
vallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin
paljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen
rauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon
pitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä
Jumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala
palalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään
epäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja
olemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua
raamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain
saisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi".
Pietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin
halveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta
ansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat.
Suuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt
kysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into.
Tätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin
ennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme
tunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan
luettaviksi.
Mitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa
ja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne
postilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin
vastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin
riitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet
selkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä
kirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen
nimellä "Ur det fördolda lifvet" (Salatusta elämästä), joka
viimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun
tapaamme vain hänen "Evangeliskt Veckobladissa" jo ennen julkaistuja
mietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.
Olemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta,
että Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän
heränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia
yleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän
uskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että
elävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri
Stenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja
pedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään
etevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan
persoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan
heränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää
Stenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa
siitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä
kaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta,
josta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on
moitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan
koulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa
sanat: "Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan
määrätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello,
joka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima
vuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja
todeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi
meille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään
nuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan
tuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko
pelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia,
itsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa
persoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän
voiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi
kasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja
taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen.
Sentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin
äärettömän paljon".
Epäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin
merkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he
hänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei
heillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään.
Hepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain
teosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa
määrässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään
luetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen
ja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista
kantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan
ainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan
kouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että
hän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa
oppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen
kansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla
päivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin
silmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin
tarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme
mestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin
Vaasan koulussa Stenbäckin aikana.
Kuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä
pedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä
semmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen
siihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa.
Silloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita
sanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän
oli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät
tiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin
joskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus
vain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät
Jumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten
tärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta
oppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen
todellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa
virkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin
julkilausutut: "Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että
se henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen
tilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi
vaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän
kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun
alituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen
tahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen.
Luultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen
laatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin
opettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen
välittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden
elävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää
huolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä,
vaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että
sen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse
on likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että
opettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät --
juuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi,
mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei
suinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän
tunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa.
Mutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei
hän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä
itsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta
hoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä,
jota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi
saada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen
harjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja
horjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken
inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan
uudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa
langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon
likeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen
sukulaisuus".
Olemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta
oppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen
kulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen
nuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina
vuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin
pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen
harrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan
pitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: "Löytyy kieli, jonka
perusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja
sitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota
koulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on
täysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on
nuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että
muita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä
otakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja
välttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen
herättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa
rikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti
täydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä".
Jos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu
suomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli
synnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille
aatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko
aikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen
katsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän
julkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan
oppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta
liikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko
maassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan
kehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen
enteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on
joutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T.
Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck;
L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]
Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat
herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä
papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä
välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan,
löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä
erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden
herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius.
Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään
hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan
vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä
herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka
leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko
viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli
juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko
Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista
sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä
seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin
vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa
tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he
tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat
kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia
sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen
kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]
Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan
eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen
kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja
sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina
vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet
näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina
todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan
turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina
vieraantumistaan vieraantui:
"-- -- -- Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän
kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa,
millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän
tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean,
yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä
kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa
-- siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä
vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa
Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja
kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa
kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja
intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin
tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä
himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin
rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa,
joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita
verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua
Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä
orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti
enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen
altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi,
monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu
turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra
suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja
varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta
muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja
ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".
"-- -- -- Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo
vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa
oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana
saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita
niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä,
jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus,
keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia,
jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali
nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat
olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia,
toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi
Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?