X.

Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun

loppupuolella ja 1850-luvun alussa.

"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja.

Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan

kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan

kynään. V. 1848 julkaisi hän _"Vastauskirjan sille kirjalle, joka

Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846,

jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin

puolustuksesta."_ Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin

noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja

villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi",

puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin

kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja

vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja

oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan.

Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli

varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja

oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R.

v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut

pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä

syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on

luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten

kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan

tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut:

nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä

huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi.

Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa,

sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia

ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman

kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja

ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."

Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista

petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa

vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen

itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän

toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja

muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa

täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla

ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan

kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka

yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain

kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on

Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin

kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty

hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän

Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin

kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun

sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla

(Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan,

että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan:

minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen,

niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte

ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan

nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota

vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin

viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan

ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka

vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen

hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin

uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni

minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin

valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja

opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät

olisivat."

Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund

oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin,

kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja

pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen

asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa

niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys

jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan

sano _"uskossani"_, vaan "_hädässäni_ huudan Herraa", sekä

näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten

hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan

muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen

saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan

ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen

osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa

voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa,

ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan

enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan

rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin

hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin

rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se

mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen

menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä

sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin

onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä

vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen

eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän

opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää

Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen

hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän

teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää

paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton

kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen

vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan

otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa

sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia

ja sielujen autuus olisi kysymyksessä -- -- --, niin en kaiketi olisi

ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta

kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään

rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas

taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin,

että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota

sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut,

nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan

kukistamista".

Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina

"Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset

aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo

Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi

kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu

meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua

karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen

äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei

edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta

saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole

ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon

kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta

1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä,

oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.

Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische

Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä

hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä,

kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän

kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa:

"Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä

tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän

edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk

Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä

kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista:

"Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien

anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: _saako

ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan

armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten,

uskoa hänen armoonsa_, vai niinkö on, _ettei hän tässä tilassa,

niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen

täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen

armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä_. Koko sisällisen

elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista

kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan

vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni

avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän

opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä

jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka

minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien

esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman

hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."

"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata,

kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt.

Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli

ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848

tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa

"Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan

julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu:

"-- -- -- Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi

tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa

kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta.

Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L.

Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme

ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt

kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet

lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut

suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo

ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis

myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme

Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa

postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi

kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja

Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän

syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa

maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme

vastaan -- tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa

jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa

sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin

lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta.

Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se

meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut

huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen

väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta.

Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos

sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun

kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä

kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen

hän on -- puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun

jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko

lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä

kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden

punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli

esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa

Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen

tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen

tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä

luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin

Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka

monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin

raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat

hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään

arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14:

22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä

hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja,

etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m.

Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä

Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja

luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan,

joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten

vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin

syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä

kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on

talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista

puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli

säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat

itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita,

ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen

aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat

vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin

hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia

vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m

turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja

Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan.

1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut

Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan

lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen

nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen

avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa

ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa

hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta

kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät

ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta

pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja.

Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera

täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi

farisealaisuudeksi".

Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk

Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia

arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli

Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut

hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta,

teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy

varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään

heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja

tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän

tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki

tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys

hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä'

vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa

Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain

kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka

omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi

kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain,

paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen

ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää

ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää

hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. _Valhetta_,

että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen

tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me

päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan

toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä

suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole

todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua

itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan

enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja

aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus,

jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan

vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi

taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran

luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen,

josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan,

armahtamiseksi ja siunaukseksi. _Pimeyttä_ jälleen on se, ettet

ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä

armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka,

tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista

lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta,

hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa

ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan

lapsekseen. -- Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on

pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin

määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin

opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan

turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä

on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu."

Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme,

Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille

erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen

tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja

monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan

Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään:

"Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että

muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja

itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos

kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa)

niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan

hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten

uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen

opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja

tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana

runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja

opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta

yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin

lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän

tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi

opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että

te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."

Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat,

ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi

Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön

häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn

ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V.

Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848,

johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa

J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään

tulleen.

Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko"

oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka

tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina

olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta

aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden

taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin

julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta,

antaen niille nimeksi _Verklärans vederläggning och evankelii försvar_

(Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään

evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun

farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia

ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin

historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen

kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin

aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä

lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m.

evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista.

Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen

edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin

enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen

sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä,

joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen

uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. --

Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen

opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla

kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa

vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja

Ruotsissa aina taustana.

Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon

kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä

arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa

kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän

viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä

hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana,

jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet

muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee

toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus:

"Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin

alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset,

jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät

ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät

Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei

kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on

ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja.

-- -- -- Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin

eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista,

joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."

Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen

elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä

puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin

evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin,

niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja

muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa

yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin

kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen,

kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi

voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin

sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen

Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut

eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja

(jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä,

saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän

puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden

ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli

mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet

papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee

Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin

kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin

suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.

Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat

Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V.

1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä _Hedbergska verklärans

vederläggning och evangelii försvar_ (Hedbergin teko-opin kumoaminen

ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon

herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä

tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän

esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille

runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän

heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin

yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja

luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen

niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita

olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori,

toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä

sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta

pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä

luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on

kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka

koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G.

Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän

Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä

hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain

ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena

vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun

ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan."

Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä

kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä

alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he

olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan

totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo

esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet

tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.

Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta _meidän

edestämme_, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka

kautta Kristus elää _meissä_, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia

puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus

oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen _ansaitun_

ja _sovelletun_ armon." -- Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin

hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia

julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin

kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin

sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin

rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa

heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään

oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi -- -- -- hän on ympärileikkauksen

sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä

epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. -- -- -- Tämä autuas uskon

mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien

omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja

Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä

Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen

sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin,

semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää

lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse

meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien".

"Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee

kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä

Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa

silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää

uskon luottamusta. -- -- -- Hän ei tiedä rukouksestaan, ei

astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan

lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen

rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä

syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä,

pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä

pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä.

Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin

Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän

hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. -- Näin

synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä

meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja

horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi.

Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin

sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän

ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille

semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen

että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä

joka itsensä alentaa se ylennetään."

Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta.

Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut

siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman

mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon

enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden

järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa,

varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri

"asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä

syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei

tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa

muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin

on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta

vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään

sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että

tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää

sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee

minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin.

Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu:

"Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan

ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää

isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen

yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi

mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella

teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä

armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys

autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten

tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion

mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se

vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan

autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".

Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin,

kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan

seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin

tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta,

ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka

on sen seurauksena. -- -- -- Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä

ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi

kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. -- -- -- Sentähden ei niissä

ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta

ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä

vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on

niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja

muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman

Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko

suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua,

synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän

väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka

kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat

armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei

lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten

esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan

huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus

saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi

hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) _valmistaa_

hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan

valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti,

eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy

h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja.

Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi

valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia

aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te

kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut

pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän

uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen

autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt",

"tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa

kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna

puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan

pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut

kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on

ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta,

etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan

tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat"

olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan

itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman

Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka

pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"

Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta

käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon

ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi,

platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen

itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi

ja naurettavaksi".

Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan

totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän

hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin

ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan

käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään,

niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän

yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk

tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä

v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä

julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä,

että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri

paavilaisuuden oppia -- sakramentti muka vaikuttaa myöskin

(hengellisesti) kuolleitten hyväksi".

Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä

kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää

on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan,

valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen

käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä,

etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden

opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin

puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta

ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän

edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä

asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa

näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen

kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden

lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on

muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin

kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua

polemiikkaa.

Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia,

osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta.

Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten

voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo

sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen

väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä

parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen,

niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman

puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä,

nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen

kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja

pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin

sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi

syntyä _ainoastaan_ ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon

itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän

todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei

tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin

viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat

harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää

luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy

niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään

ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää

hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä

unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa

pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa,

kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä

mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri

sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat

ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti

omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki

todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen

nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman

armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa,

joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".

Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan

parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen

vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten

tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla.

Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä

kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen

ihmisen elämässä.

Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta

häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä

tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy

epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi

vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä

puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle

tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan

tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.

Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja

evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi

kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat

evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat

tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden

nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja

"Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään,

oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa

Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin

tuntuvasti.

A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen

aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan.

Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä

kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan

eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes

jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle

esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä

siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.

Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851

julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin

puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka

otsakkeena oli: _"Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin

puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan"_. Edellisissä

vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa

selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä,

jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille

vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan

herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.

Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg,

"ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu,

milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä

kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan

ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja

herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee

oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849

kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan"

saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä,

mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin

synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin

syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa

Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista

todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että

pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin

lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti

taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg:

"Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä

kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä

etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja

hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja

kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että

evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman

Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut

ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja

ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi

jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa

murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei

semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan

hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen

itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään

Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin

kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi

sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen

oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä,

varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella

nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy

siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on

Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen

uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen,

jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon

varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on

kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon

puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen

perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman

suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän

kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa

kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin

seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun

syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä -- -- -- eikö hänen pitäisi

mielellänsä seisoa Herran edessä -- -- -- kunnes hän saapi

sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi,

että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä

hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää

hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa

saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla,

jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan

armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on

luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan

vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat

tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi.

Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta

'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan

horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi

havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla

saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa.

Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua,

tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että

heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja

että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa

vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä,

joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi

heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon

petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen

myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja

opetuksessa."

Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin

ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä

siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin

molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat.

Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä,

samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin

toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä

sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden

merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön

suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti

karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten

jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä

suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy

toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin

kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin

aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain.

Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun

ohessa lausunut: "-- pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin

saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi,

vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu

Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään

ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus _auttajaksi_,

huomaa! ei edes _vapahtajaksi_." Semmoinen on sanansaivartelua,

varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin

Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.

Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen,

sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille

lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia

vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan

voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja

totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat

kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka

yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa

loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen

herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen,

kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei

mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu

jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa:

"Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän

kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan

samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei

meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman

maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten

autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki

kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme

ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa,

vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja

rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne

käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa

salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja

sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman

uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko

tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on

saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) -- ottakoon se, joka

ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan

synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä

samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä

perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää

Kristuksen".

Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja

evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja

ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä,

vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja

päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden

edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka

jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten

ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G.

Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja

yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei

ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän

muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista

on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista,

kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen

hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen

alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus

on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee

herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu

oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta

kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä

moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut.

Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden

riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta

kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin

olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden

edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan

kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään

ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja

1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).

Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen

viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen.

Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat

näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen

nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on

huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä

kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti

kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista.

Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä

edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos

kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin

selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin

raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja

luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja

evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa,

kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin

kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa

kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen

koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi

lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.

Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa

meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu:

"Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa

historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies

oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin,

koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla

aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen

historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset,

sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. -- --

Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti

antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei

kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten

kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle:

sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti

tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."

Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa

todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan

ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä

todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä

kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon

selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää

kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen

kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on,

miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia

liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa

koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea

on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen

kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa,

että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta

yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä

ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen.

Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti

vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään,

varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja

johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin

itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen

kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja

paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä,

että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa

oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän

ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on

Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin

ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista

hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin

paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee

tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja

seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja

sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi

selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista

ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat

saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui

tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen

todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt,

miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise

yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran

läsnäoloa.

Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka

ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa

herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon

tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys

tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa

Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen

nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän

ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m.

kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa,

huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon

ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä,

jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan

valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon

kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat

vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien

anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä

parannusta."

Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen

opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän

mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu:

"Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista

teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan

mukaan käydä uskon edellä -- -- -- sekä uskon kera olla uskon

todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa

Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin

löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia

kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato

luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."

Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä

Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa

Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään

ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja".

Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista

pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja

jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon

suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat,

anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin

syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta

esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä,

ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus

hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin

esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg

'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän

ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset

elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä

Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei

selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi

tähän puolueellisuuteen -- sillä kertovathan lyhyimmätkin

kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme?

Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella

niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut

viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava

oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo

ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit.

Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei

hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."

Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien

opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen

epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn

elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja

semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi

lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on

Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan

on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän

predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi

kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää

näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan

heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme

nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen

kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus

ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli

valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle

ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani

historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa.

Tarkoitukseni on julaista tämä _samaan aikaan_, kuin Hedbergin

vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi

niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen

pukeutumaan surupukuun, niin -- jotta uskovaiset (niinkuin eräässä

lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet

Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä

olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin

vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo

ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan."

Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan

kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan

tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka

oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat

saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään

syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle

hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä

hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin

kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä

ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi

Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen

nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä

oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää

tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan

papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella

herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle

mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee

ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö

olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian

sinun ratkaistavaksesi." -- Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi,

että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa,

eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka

hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan

kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme

nähdä, Jonas Laguskin. -- Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti

hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät

käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan

sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan

Ruotsissakin.

* * * * *

Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää

sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme

Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä

tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla

Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta

Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita

sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin

kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun

sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.

Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta

herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan

"heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen,

maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849

ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia.

Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus

"Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli

kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee

lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen,

että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat

inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien

kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä

tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti

Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa

muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin

siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se

ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan,

verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat

että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että

kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on

virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä

mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen

ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran

joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska

hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran

asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin

virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan

ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran

päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos

niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy

kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon

onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä,

julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin

suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa

selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä

antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen,

sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää

kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä

pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan

kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin

suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän

omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä

monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden

puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja

ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta

itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat

olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä

löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja

tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että

se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on

herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa.

Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa

kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän

kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden

lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi,

kiittää hän -- muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy

seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja

saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset,

niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko,

eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". -- "Suometar" kiittää

kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan

lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän

Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka

mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja

toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu

kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin

kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni

tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin

ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea

muuta, vaan ei petosta."

Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen

herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia

uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja

yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja:

"Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen

leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus,

yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä

liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas

niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä,

missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja

auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten

tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt

tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä

hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja

harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä,

jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata

seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla

vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa

tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on

ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee

herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja

muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja

raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on

kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on

kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia'

ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä

(heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat

vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan,

alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja

valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen

vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun

kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia

kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään

kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".

Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina

kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on

nimimerkki S--l--s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä,

arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa,

lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä

johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin

seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin

epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä

toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa,

jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja

joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian

eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää

nimimerkki E--s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua

"Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää

arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa

sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta

yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo

kerrassaan puolueelliseksi. E--s arvelee, että noiden kolmen suurten

uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama

lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää

jonkunlaista erinomaista jumalista _makua_ mielessään säilyttää",

tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan,

koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat

Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä

yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä

tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo

sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen

perustamista. -- -- -- Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet

saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin:

'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa

luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään

alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen

päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua

leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".

Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen

perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta

sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle

vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja

heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan

ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan

kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin

monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran

joutuva.

"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia,

joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa

ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti

pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä

päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme

tähän muutamia säkeitä:

"Nämät tarkoin tunnetahan

Kereteiksi kutsuttavat

Varsin vuoksi vaattehensa:

Niill' on pitkät körttiröijyt,

Körtin liepehet leveät,

Lerkut körtin liepehessä.

Se on puku poikasilla

Mikä uljailla ukoilla,

Sama tyyli tyttärillä,

Mikä muoreilla mokoma.

Tämä on _Paavolta_ pakotus,

Varoitus ukon vakainen,

Että puku pitää olla

Ennen muuta muutettuna:

Hame nauhoilla nivottu

Tahi vyöllä vyötettynä."

"Vaikka ovat olevinansa

Muita paljoa paremmat,

Puhtahammat ja pyhemmät,

Ovat kuitenkin samassa

Pahemmat Phariseukset.

Julki temppelissä Jumalan

Vielä muita mullisten

Karsahasti katselevat."

Kirjoitus, joka on "lähetetty", päättyy kuuteen suorasanaisesti

esitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi,

vieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot.

Kysymykset kuuluvat: 1) "Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin

seitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa

häihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen

tähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla

esivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?" 2)

"Minkätähden on _pyhä raamattu_ harvoin, jos milloinkaan,

kerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko _'Siionin virren',

'Armon järjestyksen'_ ja vanhain postillain tekijöiden taitavan

paremmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on

tehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten

kirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille

harhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?" 3)

"Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että

he ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö

itse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin,

kutsumuksestansa tässä asiassa antaa?" 4) "Ymmärretäänkö Jumalan

sanassa _maailmalla_ kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai

kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?" 5)

"Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja

huvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä

ihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa

niissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta

juosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa

panettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin

muita ihmisiä paremmaksi?" 6) "Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia

ihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun

eriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti

muuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin

omaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä

välikappaleina?"

Senkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan

heränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki

tietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan

hengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen

kansaan. "Semmoinen on maailma", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin

ulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin,

missä heränneitten luku oli suuri.

Hedbergin vuodesta 1850 toimittamassa "Kristillisiä Sanomia"-nimisessä

lehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä

arvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa,

sisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä

nimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin

edustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi

"Suomettaressa" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen

johdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin

leväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä

asemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei

näistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32):

"Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten,

publikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. -- -- -- --

Kuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee,

sitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi

ainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt."

Miten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy

siitäkin, että hän on vihoissaan "Kristillisten sanomain" hylkäävästä

arvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830.

Pari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan "Suomettaren ystävä" samassa

lehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä

tähden he välttävät "koreita vaatteita", kertoo hän saaneensa sen

vastauksen, että "koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja

virheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s."

Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Tähän eivät vaatteet voi olla

syypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset,

joita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja

niityillä."

Olemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin

kaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä

näinä aikoina ilmestyneet "En finnes fantasier" (Suomalaisen

mielikuvituksia) ja "Pietisterne" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun

johdosta, jota Snellmanin "Litteraturblad" heränneille verrattain

myötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai "Åbo

Underrättelser'issä" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka

on "lähetetty", sanotaan muun ohessa: "Se joka ryhtyy kuvaamaan

pietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin

tutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen

tulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä".

Huomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä,

kuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta,

sekä tunnustaen muutamia pietismin "varjopuolia", ("muiden

tuomitseminen", "riippuvaisuus toisistaan", "tieteen ja taiteen

halveksiminen", "tiheät matkustukset", "omituiset vaatteet" y.m.),

jatkaa lähettäjä: "Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään

heitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä

koetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain

naamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että

pietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa,

minkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda." Kirjoitus, joka

on harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi

lähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. -- Myös

"Pietisterne" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella

vahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin.

Niinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: "Tekijä on käyttänyt

suuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen

väärinkäytöksiä".

Näemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei

poikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko

katsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta

merkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle.

Mutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia

kirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen

edustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä

hurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850

Jaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta,

postimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen

"Pietisterne"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.

Vuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen

_"Satans raseri i den kristna verlden"_ (Saatanan vimma kristityssä

maailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan

ja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä

maailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi

hän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu:

"Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta

ja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan,

totuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden

järjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme,

vaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi". Itse näytelmän sisältö

ja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas,

palvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja,

odottaen, itsekseen puhuu:

"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä.

Minä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista

ja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani

täytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle

suurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin

kukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen

Kristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja

sakramenttien kautta -- -- -- mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä

tahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni,

väärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat

paraikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja

tottele raamattua. -- -- -- Kapina; minä tiedän että se, joka ei

tottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele

kaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen

ohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan

siipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä

olevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta:

'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja

minun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan

heitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen

helvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette

tuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun

vihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin

pitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena,

sivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja

runouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta.

Hyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä

petokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin

minä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän

varjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on

kelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten

sydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt,

saavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään

toistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan".

Näytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen

tietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan

Tuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun

pappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen

vaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen

tuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän

uneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista

tuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia

silloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta

kokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta

syystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa

aloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä

opastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa

ne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat

tuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole

tekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin

selvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin

syystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua

tekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja

herännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin

jo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.

* * * * *

Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa,

taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden

vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen

perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus",

tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista

siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin

inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä

ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi,

vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja

tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen

tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi

esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin

pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten"

(Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja

Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan,

että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä

samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny

Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä.

Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka

siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea

ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin

oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan

juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista

tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny

Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa

herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton,

kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi

vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat

ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan

voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja

epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan

vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa

kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och

verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja

1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J.

Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström,

Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets

vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och

evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V.

Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J.

Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29,

1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o

4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin

y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus

1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J.

F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna

verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]