Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa
kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta
olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta
siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy.
Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä
kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen
ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin
kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet
pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen
leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä
pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu
"ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä
saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä
heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan
etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen
pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat
sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen
matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä
löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja
renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin
esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin
kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan
kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän
välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy
kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen
suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu
talollinen _Emanuel Juhonpoika Saarikko_, jonka kodissa seuroja usein
pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset
koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat
pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.
Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II,
430) mainitun Humalojan _Humaloja_-niminen metsätorppa Pälkäneellä
lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne
kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja
pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa
torppari _Paavali Urkko_ sekä myöhempinä aikoina _Jeremias Ahtiainen_.
Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin
kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä
katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti
Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia
renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti _Katariina Ekblom_
1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim.
Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän,
samoinkuin tehtaanjohtaja _Ferd. Uhde_ y.m. heidän ystävänsä olivat
niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista
Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin
ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin
suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein
kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden
vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo
varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti
herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on
huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa
alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin,
joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että
Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa
näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että
herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.
Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään.
_Hämeenlinnassa_ löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta
nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he
matkoja _Kalvolaan_, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin
Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli _Lauri
Kustaa Vilhelm Törnvall_, joka oli kirkkoherransijaisena
viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin
vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden
vaiheissa tunnettu _Antti Oskar Törnudd_. Mitään suurempaa ja
pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut.
Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon _Lammilla_ ja
_Koskella_.
Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan
herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan
päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden
seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä
eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi
eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi
tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia
huomattavia yhtymäpaikkoja -- Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio,
Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki -- täällä ei.
Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin
muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä
ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava
toimenpide.
Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla,
Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa
Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m.
viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan
perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat
sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten
luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi
pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua
herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun
vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin
viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto
näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen
asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä
Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä
olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen
(II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin
läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén.
Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi
Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus
kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "-- -- -- Useimmat
niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta
tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J.
Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät
lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen
palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat
sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa
osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan
jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa,
jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan
seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan
eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä
jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan,
kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen
palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen
ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin
tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus
seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa
järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin
velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään
papiksi seurakuntaan."
Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden
ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka
apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle
kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia
myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella
koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän
uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli
vasta mainittu _A. O. Törnudd_, joka heti papiksivihkimisensä (1847)
jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka
oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies
sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi.
Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi
_Multiassa_, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851.
Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja
Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen
liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen
julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä
kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.
Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen
herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena.
Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä,
tapahtui siksi paljon herätyksiä, että _Saarijärveltä_ asti saapui
sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim.
elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen.
Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä.
Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten
muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien
käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti
rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain
saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin,
että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut
kovassa myrskyssä Keuruunselällä. -- Oltuaan lähes vuoden ajan
tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth
ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän
astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä
tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät
Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että
tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta
Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan
tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään
sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden
kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin
muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse,
niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja
kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan
turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin
tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden
esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien
näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina
saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus
ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli
arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle
heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa
hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan
kuuluvan _Kuoreveden_ kappelin heränneistä: "-- -- -- En tahdo olla
filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee
minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni
seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä
ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää?
Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen
pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita,
jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä
toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään,
irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella
edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään,
pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä
katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja
vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi
tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä
ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he
muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo,
Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä
oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina
Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin
almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A.
Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos.
Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I.
Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]
* * * * *
Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen
rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin
järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen,
jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat
herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi
ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien
vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti
luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä
riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin
ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on
myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä
yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli
näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle,
kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.
Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka
verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala.
Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä
johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas
esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta
alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin
jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli
kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m.
arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava
henkilö Laitilassa oli talollinen _Mikko Kauppi_, joka asui Kodisjoen
kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari
kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja
kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken
(Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa);
Laitilan kirkonarkisto.]
Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä
Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten
luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius
Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän
vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman
seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä
hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus
seurojakin. -- Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II,
343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian
kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain
liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies
sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä
oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan,
minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat
häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin
suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti
seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena
tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin.
Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella,
mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä
ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen
ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin
hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma
raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen -- nämä näkökohdat
olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja
soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon
teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona
pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat
muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun
ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin
kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain
merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella
kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä
Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 -- 50-luvun
jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen
heränneitten keskuudessa.
Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan
kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon.
Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja
sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen
puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen
kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia
tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta,
joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin
pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista
puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E.
Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] -- Paljon kiihkoisampaa
leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen
_Kustaa Sjöros_ 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen
puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia.
Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto
veisuun lisääntyivät.
Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli _E. G. Ilvan_
Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan
J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan
tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän
Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja
Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli
hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät
taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun
sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan
rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä
jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi
hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää
Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle
isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten
suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset
ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen
sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille
liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille
alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä
tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole
tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä
paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien
haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie."
Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan
antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "-- -- -- Kun
tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen,
niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä
helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja
sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen
oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja
koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita
kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt
vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa
tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa
valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa
suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja
tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä
niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa
vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin,
syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä
pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän
pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."
Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan
välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät
kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja
täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin
riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen
herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin
esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen
hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia
eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m.
kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII,
236)].
Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella
siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin,
lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen
hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin
olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina
kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan
heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme
antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla
vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta
löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden
ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet
Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:
"En tuot' toivoo voinut
Enkä myös olettaa tainnut,
Vaikk' juur' halusin
Lutheruksen saarnoi
Aivan kalleit', jaloi
Sielulleni
Virvoitukseks'
Uskon kiistoss', työss'."
"Suomen lapset,
Suomen lapset,
Herrall' kiitosta
Veisatkaa nyt hartaast'
Sydämestänn' tarkast',
Ett' on suotu
Meille tuotu
Uusi valo juur'."
"Lutherus nyt saarnaa
Suomen kansan maassa
Lunastuksen kalliist' valost'
Sieluin autuudeks'."
Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei
ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista
elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski
tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin
rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä
loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän
vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden
ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta
vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän
kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka
hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin
piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat
käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat;
eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet
sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten
kesken voi mainitakaan. -- -- -- Suruttoman kansan pahennukset eivät
koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei
ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä
puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä
Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa
rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa
seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi
väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen
pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta
hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt
vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä
yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847,
jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin
hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes
niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä
hänellä enää oli. -- V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana
vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen:
"Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän
rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella
hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä
pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin
tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko
elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta
ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion
pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen
kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 -- 510; kert. K. V. E.
Rancken y.m.]
Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä
Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa
sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa
seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja _J. R. A.
Jägerhorn_, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle
lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253
-- 254.]