Savon herännäisyys 1845-50.
Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli
Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi
Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo
Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli
liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen
lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta
syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa.
Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan
pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s.
410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän
yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla
vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja
määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin
apulaiseksi.
Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen
heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka
paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin
virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen
apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan
kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja
opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan
herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää
uskoko häntä -- hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen
hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin
raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta,
joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin
toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut
kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa
virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä
lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa.
Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen
kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä
päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta,
heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa
ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän
tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa
uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta,
pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi
Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et
saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei
Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin
vihamielinen kuin hän heille olikin.
Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja
Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin
yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien
heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen
opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi
heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa
kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat
he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina.
Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle,
todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli
kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta,
etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi
komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen
päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi:
"mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa",
kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa
ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan,
jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa
loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta,
joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä
lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun
hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan
rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut
vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi,
veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä
kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen
valmiimpaa tullut".
Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli _Antti
Mikonpoika Pesonen_. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo
Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta,
minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää
julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua
hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän
ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan
Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä
piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin
pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys
ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet
palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei
kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen
kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.
Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin
heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he
enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848
tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä
ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen
johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän
sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.
Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti
Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies
kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän
sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa
olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman
määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua,
kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte,
kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos
oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut
suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut
perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli
hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti
nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen
toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä
varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko
esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston,
kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat
hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä
tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis
kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen
itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä
kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa
sanoilla "ukko Liukko sanoi". -- Jokaisessa heränneessä kodissa
Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa.
Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista
kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita".
Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.
Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli
Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla
syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi
yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja
johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa
määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin
läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on
sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan
Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja
etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana
vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei
kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan
löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta,
sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon
väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."
Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo
vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi _Luumäelle_ ja
sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi _Lemiin_, missä hän toimi
vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana,
eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy
olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä
Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä
heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten
vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.
Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka
luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan
ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin
papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu
kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut,
että hänen poikansa _Aleksanteri Vahlberg_, joka oli koulunopettajana
Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän
siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut
herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika,
vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan
harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä
papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen.
Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin
esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat
pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa
ohi.
Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin
yksi nimi mainittava: _Otto Henrik Cleve_. Hän oli syntynyt 3 p:nä
syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan
Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850,
määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa
toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi
veljensä _Fredrik Adolf Cleve_, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844,
oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta
mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa
kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon,
että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi
palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä
piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären
kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde
oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G.
Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin
kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert.
rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]
Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin
tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849,
jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai
kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli
päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet
alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki
nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin
joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia
viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä
syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan
joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa,
että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin,
oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua
tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen
alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. -- Tuonkaltaiset
liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin
vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin
tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo
uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa
kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt
sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista,
on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman
että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi,
maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden,
jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä.
Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa,
ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". --
Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet
saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta
esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille
otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä
tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän
asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen
ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ
Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän
siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon
auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä
viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa
viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena
Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär),
N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849;
Paimenmuisto.]
Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun
loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon
Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin
Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava
on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä
Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta
he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta,
auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista
toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän
kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin
vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä
esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen
kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.
V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava
muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa
siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä
saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t.
kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen
kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon
rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:
"Sun hautas päälle istutamm'
Kuolon muistopatsahan,
Jonka päällekirjoitus
Ystävill' on muistutus,
Että olla valmiina
Kalliina armonaikana,
Lamput olla loistavat
Yljän häihin tullessa.
-- Ystävämme, jonka nyt
Tässä hautaan laskemme,
Jätti meille muistutust',
Kuin edes seuraa kirjoitus:
Aina hän täällä ollessaan,
Kuin myös täältä lähteissään,
Sulki silmäns' Jesukseen,
Nyt jo pääsi taivaiseen;
Palkan hän on saanunna,
Se oli talteen pantuna,
Jesukselt', jota rakasti,
Ja muita siihen kehoitti,
Teki työtä myös sen pääll',
Kuinka aina tulis sääll',
Tuossa työss' ei väsynyt,
Päivii eik' öitä säästänyt,
Suloisesti puheli,
Jonka veren voimaksens'
Tunsi oikein elääksens'."
Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien
kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä.
Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita
hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin
eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että
hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.
Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon
puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike
edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin
verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä
omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun
Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä
talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin
seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli.
Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-,
pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita
vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein
päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin
sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin
Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin
tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että
niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin
hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin
vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä
hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen
koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita
pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän,
joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle
erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli
kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja
Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen
että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden
keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin
heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä
kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä
aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä
kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä
ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin
kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen,
ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin
vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi
siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi
yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina
pysyi pienenä.
Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen
palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia
ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen
asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä
näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman
seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran
A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49)
kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII
s. 9 -- 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset,
jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s.
Hoppman.]
Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin
puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta
oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin
ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri.
Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään,
joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen
ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle.
Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut
Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle
Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee
saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon
tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F.
Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen,
raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä".
Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän
lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti
toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui
uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin
vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen
mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat
vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on
häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä
Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin:
"Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki
saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki
hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta
orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin
ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja
puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo
hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä
v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen
tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi
"ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat
kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua
noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan
sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa
hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään
enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa
mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi
läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten
katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra
kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee
määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti
puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli
niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja
pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta
armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta
armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit.
Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa
varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset
aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun
ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on
liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri
1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme
hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. --
Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita
seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.
Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta
siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen
tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan
Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli
_Heikki Asikainen_ Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä
mainitaan lautamiehet _Juhana Ukkonen_ ja _K. Liukkonen_. V. 1845 kävi
J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä
päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä
matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut
Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella
vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat
kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas _V. J.
Majander_. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän
rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden
edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa
semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan
toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta
hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli
vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen
kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen
elämäkerta; kert. Helene Tavast.]
Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen
yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta
täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin
kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri
näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa
rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava
_Albert Ingman_. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi
1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän
apulaispappina _Heinävedellä_, joka siihen aikaan oli Rantasalmen
kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä
pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja
Heinävedellä.
Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli
N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä
heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin
joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään,
ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel
Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle.
Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P.
Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike
edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen
mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta
mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert.
G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen
aatelittomia sukuja.]
Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta
Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen
viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien
keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti
myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta
heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin
aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina
Kuopiossa vuosina 1848 -- 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843
-- 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli
voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin
säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista
sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt.
Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin
esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt
kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin
virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A.
Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka
mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä,
samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden
vaiheita. Asia oli seuraava.
Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä,
sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti,
päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset
vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan
kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa
noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa
tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa
Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei
rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut
pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan.
Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen
uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen,
päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan
oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin
haastettiin todistajaksi.
Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K.
Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa
Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän
Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa
Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan
ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali
Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo
Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki
Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa
Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville,
vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn
toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli
omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen
uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion
kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet
heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina
saapuvilla.
Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa
päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen
jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli
tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".
Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén,
Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu
kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti
olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.
Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän
jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo
siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se
kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime
vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän
Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen
myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli
saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen
korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja
otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen
mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa
sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain
muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä
velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen
vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän
parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että
hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun
osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta
ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni
mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite
päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta
ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn
takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui
Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein
kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on
kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa
tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä
sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen
tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä
isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden
takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka
kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat
alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden
aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin
määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei
ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen
ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en
voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin
Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät
ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen
mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." --
Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä
siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä
"väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.
Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli
kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli
mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori
Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä
Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen,
raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka
ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen
tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään
vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden
huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän
todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti
oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena
esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa
huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita
viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla
tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa,
jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt
viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen
tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja,
kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi,
Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla,
tiputtaen siihen vähän rohtoja".
Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden
heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut
kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen
ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän
ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena
yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."
Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta
vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös
niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista,
että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien
todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin
välikäräjiin.
Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri
käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä
1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan
kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti
ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta
Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut
päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon
suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä
todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies
K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä
pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä
alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä
nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja
huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä
hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi
ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava,
että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.
Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla
siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista
vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat.
Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim.
ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta
syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen
juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti
olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut
sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli
kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian.
Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta
henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa
häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli
odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan
valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden
kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko
tarkastaa.
Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan
todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo
Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle
antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka
pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin
mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä,
nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana
siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni,
tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa
eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt
olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo
Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan
talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko
tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin
huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta
herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi
Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot
ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun
ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä,
mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin
ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua
hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut
siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon
siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin
järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin
askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka
viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan
kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä
oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut
hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä
kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo
kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin
viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista,
nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen.
Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli
juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä.
Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti
Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi
piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen,
hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden
voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty
Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan"
kirjoittanut Kaarle Relander.
Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta
Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin
oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki
Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että
Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän
kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista
juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen
vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen
vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen.
Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.
Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22
p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen
asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin
todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä
käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa
matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä
tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla"
saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä
että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden
aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin,
kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön
todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi.
Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa
asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus
viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin
esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian
riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut,
että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua".
Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo
oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen
ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä
tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin
sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään
huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä
ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen
vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille
Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg
varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös
jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka
vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei
ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään
pannut".
Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan
todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän
aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän
ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut
ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä
vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada
Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A.
Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan
otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun
kirjoituksen:
"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella
päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun
juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että
ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. -- Koska
sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt,
pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin
hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa
kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana
kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain
päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos
olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden
lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas
vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään
lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella.
Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen
haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei
tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta
tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä
suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä
heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut
välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä
pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton
noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä -- ei suinkaan, vaan päinvastoin
auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää
(kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen
rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään
tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen
kuvernöörinvirastolle. -- Olen kyllä kiitollisuudenvelassa
kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä
rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään
antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi
oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon,
ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen
sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun
todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen
varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa
oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin,
salaisi alkuperäisen todistuksen. -- Ei voi kummastella, että
syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä
puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen
on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen
juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus
Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen
kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon
minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa
toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta
henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. -- -- --. Jos minä,
niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut
lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä --
semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa
aihetta -- luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan
ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta.
Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen
sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska
syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää
viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat
mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."
Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi,
että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua".
Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti
pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli.
Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu.
Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen
ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan
kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa
Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi,
puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän
todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa.
Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun
toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen
liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät
Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat
alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen
silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi
ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen
vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on
niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa.
Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin
vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään
valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa
muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen
muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä.
Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot
ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme
katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin
jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa
esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin
arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A.
Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]
* * * * *
Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin
vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että
hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut
tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että
piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä
kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu
häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta
huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu
raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee
ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat
loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan.
Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama
lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo
Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala,
että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään
Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt
täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän
panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut
johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden.
Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla
veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos
perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin
sanovatkaan hänen perheenväkeään!"
Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta
huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin.
Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta _Maria Elisabet Berghiä_. Hän oli
syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin
oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F.
Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja;
Akiander VI, s. 23 -- 24.]
Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin
voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat
Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva _Tuusniemen_ kappeli,
Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan
heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän
huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen
ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30
vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla
mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen
nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia
vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu
heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole
öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa
seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli
ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo
aikuisemmin, v. 1840 -- 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina
Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 -- 45 Rautavaaralla, ollen jo
siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen,
Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan
Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä
likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina,
jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä.
Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään
kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden
vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään
Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen
asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli
Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia
vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman
hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun
viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana
soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa",
mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen
luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla
sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa
esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin
papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni
hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana
palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa.
"Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi
Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun
pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi."
Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen
kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen
terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä,
ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee
paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija _Adolf
Möykkynen_, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia
tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi
mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin
semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut
ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut
liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut
herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja
nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat
häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset,
tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat
niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa
ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v.
1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa
kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti
taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan
puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi
raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut
elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen
katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen
eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan
herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa
herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä
isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat
säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen.
Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että
heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei
kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo
väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo
Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä
ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona".
Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen".
Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä,
pahassa maineessa ja hyvässä."
On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut
seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää
ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa
päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto
edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin
itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi
todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen
mainitsemaamme kirjoitusta: _"Muuan sana heränneille talonpojan
säädystä"_. Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja"
muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä
joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa
syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi
[K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet
kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin
kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla
lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:
"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle:
mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi?
Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa,
minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen,
niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa
heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain
huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä
yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä
muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. -- Ja nyt tällä
välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset
rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa
anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää
pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö
teidät paatumisen tuomion alle. -- Jää nyt hyvästi, rakastettu
seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on
täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman
syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä
muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.
"Rakkaat Ystävät!
"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä
kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule
autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat
heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on
kohta alkupäässä elämän tietä. -- Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he
eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt?
Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu,
niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa
rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta.
Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka
mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun
he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin
he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa:
'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat
katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi
omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän
vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua
uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon
jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka
synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat
surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä
ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden,
etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin,
on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse
sanoo: _Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä
eivätkä taida_ (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu,
että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin
harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä
välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he
ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan
nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan.
Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi
heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat
papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He
vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias
sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan
evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He
eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. -- -- --
Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin
paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan
vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä
mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän
sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät
heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on
filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri
työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii.
Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti
oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai
väärä. -- -- Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille
enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin
erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen
jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra
todistaa itse: _jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä,
ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman_. Vapahtaja itse näytti
lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille
pelkureille rohkaistukseksi. -- -- -- Nyt sinä tahdot tietää
yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä
vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan
sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala
tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia
tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit
saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua
yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada,
täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: _jona
päivänä sinä syöt_ kielletyn puun hedelmästä, _pitää sinun kuolemalla
kuoleman_. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan
vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun
kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa
Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla,
rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt
luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin
vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä
ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten
oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja
kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka
oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja
vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä:
koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei
kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän
tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata
pauhaavat. -- -- -- Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on?
Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin
tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en
minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan
kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä,
joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta
Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne
häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin
sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun
puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta
saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat
sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni,
vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa
sanotaan _lapsen oikeudeksi_. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa
sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista,
että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä
murheesta sanoo Vapahtaja: _autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset_ (Math. 5: 3, 4). -- Mutta miksi olet niin
kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin
lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa
epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä
yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet
alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi
kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi
heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin
kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te
olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne
itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä
ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos
siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä,
niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami
paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin
Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä
Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja
syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen,
teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa
sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin
kirjoitettu: _että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin
katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut_ (2 Kor.
7: 11). -- -- -- Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa
heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset,
joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten
kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä,
joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat
harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet
tämänkaltaisen todistuksen: _vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä
vielä sittenkin toivoisi_ (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa.
Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte
maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole
tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi
kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja
kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on
meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin
Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee
tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan
voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin
hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran
haltuun, joka teidät on herättänyt".
Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut
kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti
puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto
siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä
totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa.
Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri,
että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla
kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten
tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin
ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana,
peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim.
vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden
aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa:
"-- -- -- Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on
Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut
vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista
tietä. -- -- -- Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua,
jossa sanat kuuluvat: _joka_ opin kautta _on viisas, tulkoon ensin
tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi_. -- Ja nyt, rakas ystävä,
Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu
viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei
teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".
Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri.
Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita
ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi
hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut
tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet
ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja
nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä
voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa
säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä
milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut
läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä
Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen
kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän
lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista
ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden
johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa.
Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa
uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin,
kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina
Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään
erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä
Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat
Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet
viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei
mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan
vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä
sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki
heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo
eli". -- Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J.
I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat
silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin
käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se
kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen
poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie
kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä.
Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen
rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion
tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 -- 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K.
Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R.
Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje
J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin
kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]
Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet,
kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin
tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut
Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta
verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi
hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä
hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät
opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta
samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että
hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan
heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen
pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua
saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa,
missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina
luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän
osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut
heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja
hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen
aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle
muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa
arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä
suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen
jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei
vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. -- Muitakin
Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina
Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin
ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla
käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert.
Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L.
J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]