Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
loppupuolella.
Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi
herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa,
elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta
vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun
loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden
suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten,
uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten
seutujen hyväksi.
Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli
hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan
suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä
usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä
hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka
eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat
papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys
suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan
päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla
hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla
valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja
taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan
voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an
kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että
olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja
taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat
Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta
vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä
riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä
selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin
suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella
väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin
rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä
päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista
henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh
kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä
ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan
kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät
auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei
hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen
velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta
Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista,
varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että
tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti
heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin
ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä,
rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki
työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää
kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti
asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito
hyväksi.
Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin
järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan
muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut
opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ
oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat
lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä
pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi,
joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina
Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan
pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä.
Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh
ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä
kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa.
Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät
heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään,
rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli
kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone.
Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh
useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät
olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni
heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa
seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike _Reuskulan, Kortelan, Huhtervon_
ja varsinkin _Tervajärven_ kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden
pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan
milloinkaan kasvanut.
Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on
merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen
sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme
sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat
Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten
tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2)
Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5)
Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9)
Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10)
Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän
ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut;
13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka
nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan
asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä
kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten
rääkkääminen.
Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin
paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä
pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan
tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen
sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla
Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ,
että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina
aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä
Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen
luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan
huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari
Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä,
papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen
vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei
liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa
lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä.
Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että
häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa
täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää
rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa
nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A.
Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. --
Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa
siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri
Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa
enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."
Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa
olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen
mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen
(II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45
kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle
kannalle. Senmielinen oli myöskin _Matti Putkonen_, joka vuodesta 1848
oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin
Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A.
Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin
uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin
ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta
herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen
sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti
tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa
raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi
kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista
kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia
synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten
kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen
lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan
leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä
apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin
äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen
esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan.
Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa
eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa
valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen
että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan.
Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen
puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian
korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei
kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin
sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta
rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän
vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut
apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti
hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon
alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa
lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt
noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra
rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean
jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin
omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan
hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman
menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa
lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt
peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet
syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on
saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on
opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten
pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli
kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä
tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja
esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä
valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka
ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin
vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten
välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee
autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa
Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa
Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen
käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne
saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on
päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.
Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä
riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan
Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut
viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän
toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei
kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista
että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli",
lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella
painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta,
perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon
väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh
seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan:
Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän
silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko
ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin?
Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme
söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin
langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten
ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä
ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä
olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten
olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet
vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e.
aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan
sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin
on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja
tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa
Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että
pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta
ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he,
että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja
ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin
"käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla
isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" -- "perkele
on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla
myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen,
Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä
siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin
omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin
synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen
opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin
huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen
sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin
sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä
näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä
toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa
siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä
suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan
lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa
elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää
sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon,
joka kaikki johtaa samaan."
Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua
sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun
vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun
ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa
seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi
"pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin
kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin
vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä
sisällä.
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori _G. M.
Vaenerberg_, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta
useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä,
että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi
mielipidettä. Toisen esitti lehtori _A. Lindfors_, toisen lehtori _S.
J. K. Smalén_. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt
valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään
Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian
pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä
riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita,
jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat
menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa
läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille
vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä
vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä
mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja
puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta
esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta
tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos
niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat
tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus
opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat
piispa ja Runeberg. -- Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit
Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt
epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon
välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja
osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja
tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että
tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin
toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä
muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä
lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen
hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."
Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava
"papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten
käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta
hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä
sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa
rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti
tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä
Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian
kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia
koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin
nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.
Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka
kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti
vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.
Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä
pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta
kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin
kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden,
jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt
repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden
väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan
Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja
hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan
tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä,
koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten
ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä,
ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä
uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa
hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa
tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan
farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt
"vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet
Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä
kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut
esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä
tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä
ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa
paimentehtävässään.
Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä,
että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun
tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista
todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon
syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten
puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut
väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli
syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia
todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään
häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin
toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon
väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä
tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen
heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime
sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden,
että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui
kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla
eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja
etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista
tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän
olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli
laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina
olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa
tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He
tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."
Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja
kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa.
Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja
hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä
kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat
minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi,
ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko
turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän
valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat
päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". -- -- -- "Minun
täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan
tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin
rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä
käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon
tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja
rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra
y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12
1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848
(ilman päivämäärää).]
* * * * *
Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan
valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä
vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla.
Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän
tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei
saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei
sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan
jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä
kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen
Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän
tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille
kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin
luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten
terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin
tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi
hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa
sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen
hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo
Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta
ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän
saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan
alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä
sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin
seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu
katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä
katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on
pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään
näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava
huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä
_semmoisena_ voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä
kristitty kuin hän olikin.
Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä
selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin
julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden"
neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G.
Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli
tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta
niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen
opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla
viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he
hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut
sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen
joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin
mitään muuta uskonnollista kirjaa.
Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta
uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän
salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa
kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa
paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli
"Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän
ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen
tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon
vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan
_"Raamatun ydin eli sisu"_ nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia
kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi
"Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta
jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan
hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen
uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.
Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja
Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden
maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa
kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja
kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan,
sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun
välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran
vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän
asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen
sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla
ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia
Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä
seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille
ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko
taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin,
joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. -- Ei taida
olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä
ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee
pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla
juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi
ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet
-- -- --". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja
väkijuomien valmistajia. -- Vielä samana vuonna perusti Renqvist
Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä.
Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään
toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos
ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä
olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten
poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten
muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa
Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset
luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin
pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman
pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta
alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan
alkaa itse. -- -- -- Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset
olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta
on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. -- --" Kirje osoittaa, miten
väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä
perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut
lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin
raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta
raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist
ensimmäinen.
Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät
huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli
Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut
mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti
ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin
pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka
pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei
myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja
lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan
ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse
halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja
tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä
uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että
harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.
Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee
mainitsemista varsinkin hänen poikansa _Henrik Renqvist_, joka oli
tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä,
Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa
tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto.
Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846
entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies,
joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia,
ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä
takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist
olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri
toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan
asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G.
Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa
selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia,
syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja
väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen
sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten
pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. -- Nuoremman Renqvistin
paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista
hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei
kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä:
Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46,
21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi
vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi
mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen
kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa
monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike
säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli
ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja
Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä
Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa.
Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten
heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme
nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella
Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa
ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään
parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa,
samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen,
tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan
vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan
rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän
suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi
1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset
heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä,
oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti;
luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi
äitiään hautaamassa.
* * * * *
Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike.
Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää
jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä
siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat
johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan
keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön
kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä
Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme
tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli
kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä
1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin
ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä.
Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo
"hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui.
Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies,
mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla
päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen
tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.
Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta
talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen
alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla
olevissa seurakunnissa: _Tuomas Piironen_ ja _Peti Tolvanen_.
Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa -- suku
oli kotoisin Kuhmoniemeltä -- omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan
aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen
rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun
vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä
mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa,
palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta
Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä
Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa,
muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli
Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut
seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän
puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri.
Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon
oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se
tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon
ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen
Nurmeksen nimismiehelle _J. F. Malmbergille_, joka oli herännyt,
pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä.
Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi
hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi
siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä
liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä,
julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli
etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. -- Peti
Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo
lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen.
Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli
Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa
hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta
lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan
pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi
Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei
setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle,
sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen
tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten
heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja
ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä
puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä
ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten
yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa,
ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla
seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon
aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä,
että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä
ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli
polvirukousta.
Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä
vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi
Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m.
seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla
kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja
vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen
seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys
rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan
heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas
Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan
ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha
oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F.
Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat
Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J.
F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne
v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella.
Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava,
niinkuin vasta saamme nähdä. -- Pielisjärven papeista ovat
herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell,
jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka
siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä _Erkki Saurén_.
Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on
tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä
pappina Pielisjärvellä 1850 -- 52. Paljon vaikeutti kuitenkin
heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa
seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten
heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi
hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla
heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.
Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan
keskivaiheilla tapaamme _Juuassa_. Tänne oli se jo aikaisemmin
levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen
luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina
Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849,
jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi
seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja
sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä
pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko
seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän
itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta
aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä
tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin.
Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina.
Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten
rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851,
jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet
ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.
Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos
kohta harvassa. Semmoinen oli esim. _Eno_. Muutamia Renqvistin
suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli
Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen,
etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa.
_Kontiolahden_ herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa.
Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin
Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja
viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria
Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj.
V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen):
"Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori
Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti
hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot,
Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P.
J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]
Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei
kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin
Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut
ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina.
Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist
"epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli
puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen
salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven
rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.