V.

Heränneitten sielunhoito.

Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus

saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta

itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on

maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan

tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. -- Aivan

väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien

saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä

lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä

pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että

pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut

syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden

lipun alle.

Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy

todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta.

Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla

lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka

vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri

oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen

kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei

kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain

merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja

Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä

pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua

tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan",

puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra

yksin on laskenut.

Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä

suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat.

Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on

Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio,

tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.

Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja

muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä

neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli

Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin

kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla

väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen

huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään

joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut

niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista

vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun

johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin

sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin

Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän

oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää

jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen

luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut

kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa

joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta

koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo

eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin

huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi

turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja

Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin

postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki

nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä

pidettiin seuroja -- aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi

puhua -- ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren

tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan,

mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa

määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä

päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan,

eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin

silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon

ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun

tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei

kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus

yksin sen voi.

Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän

oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen

tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen

sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei

yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka

todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan

herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon.

Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta

tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha

yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki

hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä

lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko

oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen,

miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään

tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut

hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta

ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi

eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän

pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin

kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä

hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen

petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen

itse.] -- Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi

silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi

Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän

löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä

siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo

sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan

herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä

Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä,

rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta

evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan

osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän

ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli

saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen

vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko

elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen

kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen

-- N. G. Arppe oli hänen nimensä -- jonka katse ja ruumiinliikkeet

osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen

puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina

Jumalaa _hiljaisella_ mielellä, muista se, _hiljaisella_ mielellä".

Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne

tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään

koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei

mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin

elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G.

Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo

Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran

Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa

armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta

puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu

se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.]

Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli

lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli

maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja

kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen:

"Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] --

"Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle

uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla

tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä.

Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne

"ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti

kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein

onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta

etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?"

kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin

keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua

körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J.

F. Cajan.] -- Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä

sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla,

jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna

pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä."

[Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui

Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa

heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten

helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert.

kirkkoh. F. V. Durchman.]

Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen

alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan

puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka

sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille

piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran

epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen

unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle.

Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun

hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en

enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran

tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon

sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän

ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen

sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.

Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli

sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä

lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin

kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan

tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun.

Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä

säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä

muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain

mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut

arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa

sydämissä.

Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän

seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen

neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan

ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se

tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen

samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää

uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen

hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella

kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti

kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että

Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus

turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä

syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat

pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan

esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt

ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten

vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi

asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A.

Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan

kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden

alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin

paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta

ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O.

I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei

päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi

Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä

asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi

kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan

ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui

tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä

ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]

Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat

arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan

alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta,

joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin

kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa

herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön

talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa

Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut

sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden

lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta

noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu

salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua

semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää

mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei

ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla

tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan

kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään

semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään

aineeseemme.

Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla

ystävänsä _L. A. Landgrenin_, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen

kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut.

Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut

kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä

ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän

päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän

kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa

kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko,

lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista.

Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli

tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A.

Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin

lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie

rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita

niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen

seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja

Paavon tytär Liisa.]

Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen

joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän

sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että

teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta

saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen

puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän

sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo

Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan

valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina

kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti.

Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta.

Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse

ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos

hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää,

käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli

saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen

mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin

vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin

tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota

hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat

särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L.

Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla

Petterson y.m.]

Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin

henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden

johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas

Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon.

Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti

hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä

toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka

aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman

sielunhoitotapansakin.

Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka

sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä

voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä

erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän

uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin

kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu

köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä

sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet

papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä

olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi

moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä

ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä

ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan

virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa

joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta".

Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin

muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä

haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin

että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon

kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä

syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä

ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja

jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja

viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa

viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa

oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että

puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen

muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen

hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin

osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön

tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat

puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka

vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea

sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä

päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa

voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon

itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen

sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan

niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet

papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän,

puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut

omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin

etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli,

joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne

kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät

ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden

ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.

Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein

valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle

muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken

varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää

tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin

herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika

levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset

tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten,

Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka

lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat

muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta

muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan

lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia,

miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät

kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken

kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin

sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi

viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava

ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat

itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä

piireissä tunnetun _Sven Topparin_ tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe,

Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] -- Pohjanmaan

heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja

keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli

tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita

kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten.

Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen,

hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys

synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee

synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan

tutkimiseksi.

Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä

näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä,

sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin.

Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa

edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin

kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien

kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan

ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin,

että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden

horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun

kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen

pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka

vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka

päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu

kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit

noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen

hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit

niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi.

Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden

avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi

herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin

nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun

tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta

nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys

jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin

se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne

synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten

sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy

myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut

tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja

toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään.

Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa,

sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O.

Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan

liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan

perusteeton syytös ei ole.

Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä

nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä

kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat

väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät

kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa

puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta

semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus,

kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he

tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä

oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä

maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa

ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti

ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt

ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh

eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään.

"Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä

vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo

hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi

armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle.

"Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta.

Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi

onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut

tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen

tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.]

Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen

lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa

uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa

kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei

sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä.

[Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten

sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän

huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa

tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia

tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa,

niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä

hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden

puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin

myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla

päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä

kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten

takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla

tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen

ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan

Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut

estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä

tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5

1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla

päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme

nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin

hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen

sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin

heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen

varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.

Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta

siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin

Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta

kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen

kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että

kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan

auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden

kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet

ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja

tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa

aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka

Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti,

kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella _alatietä_." [Laguksen

kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin

papereissa.]

Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille

kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut

kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa

"vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt",

pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti

harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin.

Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä

on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka

ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa

vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen

tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja

nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat

kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät

ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa,

liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy.

On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja

heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea

rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan

kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä,

että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa

sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa

synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa

eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja

jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa,

parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."

[Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V.

Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] -- Ylpeyden ja

luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito

tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista

vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että

puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle,

"mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä."

[Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]

Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit

rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista

neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä

itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi

J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi

itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen

esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka

tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen,

B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään

tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä

opetussuunnitelmastaan. -- Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut

varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki

Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo

seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi

elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat

vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi,

pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on

kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus

oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä

vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset

vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää

uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on

mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan

tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta

harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla

ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä,

toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka

pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa

pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset?

Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan

uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran

ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa

kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist

puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo:

_taita isoovalle leipäsi j.n.e._ (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja

Korneliuksen esimerkistä näkyy" -- niin kertoo Renqvist opettaneensa

-- "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se,

joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan

kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin

jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden

vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman

elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta

jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan

anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme

Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen

selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä

väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä

riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana

aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen

"pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen

tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja

varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun

ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta

verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta,

joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä.

Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille

rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon

teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on

tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa

uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain

heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin

suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja

tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli

nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli

synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä;

niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta

ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään,

vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän

ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos

opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän

puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita.

Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli

pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä

lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan

tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi

vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa

kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa

olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja

huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V.

Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]

Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan

muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä

tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin

esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin

taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa

oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia

palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat

kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään

synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on

heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat

heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset

sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että

viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta

lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät

lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät

sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi

talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa

mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten

katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä

säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen

huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa

eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä

säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä

liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen

sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin,

että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan

oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat

ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten

jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet

maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen

niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin,

puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä,

jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä

olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä

1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti,

muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko --

tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa

"Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut

arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin

nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että

miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava

kasvatusopillinen periaate huomiota.

Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän

tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän

kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on

joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme

näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla

ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa.

Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito

ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen

huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden

kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa.

Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G.

Hedberg ja J. F. Bergh.

Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen

kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä

saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota.

"Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä,

kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä

laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle

ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole

kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita

ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi

Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä

täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama

neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.

Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin

heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän

hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja.

Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui:

"Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme

ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen

vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin,

tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin

käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on

korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat.

Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta."] Mitä

muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot

"Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan

raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa

Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä

tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen

pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka

tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen,

oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut

seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet

maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja

paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] -- Maailmankaltaisuutta

nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan

muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m.

nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat

kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa

sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun

sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut

vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan

syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten

kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat

talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin

säätyläiset. -- Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta

tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty.

Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka

otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä

huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä

totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia

aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä

1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei

heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman

kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria

maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt

käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä

kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi

hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa

alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den

Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan

neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita

koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin

heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan

mukainen.

Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa,

kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi

pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko

Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli

mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen

hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa.

Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän

työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan

vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen

elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä

toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä

päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on

säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän

yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin

neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus

isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist

meille polvillaan rukoili" -- tuollaisia lauseita kuulee usein

heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia

opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus

vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa

ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden

säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan

armon todistuksena nouseville sukupolville.