IV.

Herännäisyyden oppi.

Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä

tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi

yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin

ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi

otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla

ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti

esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten

johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen

järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys

niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat

vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka

oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta

tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei

Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen

kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että

sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä

uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa.

Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia,

joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden

ensimmäisenä edustajana.

Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton

luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän

puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa

katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa

vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin

suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu

on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon

lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset

olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.]

Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia

hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on

ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän

hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja

Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on

tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin

opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei

vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla

opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa

ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen

opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä

teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät

raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.

Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa

kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota

yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja

tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti

herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi

elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka,

miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille

dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille,

asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan.

Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka

liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän

tunnustuksensa ja uskonsa -- koko heidän jumalanpelkonsa ja

jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu

turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi

uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa,

julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista

ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme

heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle.

Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi,

miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen

mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, _herätys_, joka

tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä

armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän,

herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt

tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä

syvemmin perehtyi hän _katumuksen_ ja _synninsurun_ salaisuuteen ja

niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se

totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin

hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus

ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana

ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä.

"Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee

Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä

pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon

nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän

sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei

tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä",

teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa

todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei

armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana

heränneille talonpojan säädystä."] Minkälaista tuo "ahtaasta portista

sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se

johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei

kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja

syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan

_"Kenessä on Pyhä henki?"_ puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä,

seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko

maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa

häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä

maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä

tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen

tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa

on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän

riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia

ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on

menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä,

antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää

ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän

onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'.

Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään

synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään

ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle

Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee

ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus

on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen

ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten

tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja

ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä

katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain,

vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja

nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja

kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä

osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos

hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]

Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi

ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät

elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat.

Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua

askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja

uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä

eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä

varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on

päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme

kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin

usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa,

voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla

tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta

suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta

aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem

finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]

Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa

Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän

opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin

surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa

ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on

Ruotsalaisen _vanhurskauttamisoppi_ kirkkaan puhdas. Sattuvasti on

joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta

itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin

tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan

alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi

luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri

kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa,

synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin

heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan

kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois

kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että,

käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin

työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen,

s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri

itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä.

Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa

Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole

altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi

jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin

on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla

kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn

kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.

Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä,

jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa

voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan

vielä -- siitä oli Paavo elävästi vakuutettu -- ollut armon ovea

kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän

hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä

jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä,

kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea

katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen

sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa.

"Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota

Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. _Lymytä itsesi vähäseksi

silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee_" [Akiander VI, 81.]

(Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa

oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon

pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui

Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet

suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan

kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen

sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta

kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota _Jumala rupesi heissä

alottamaan_." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla

"syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa

määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti

penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien

kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko -- niin

Paavo opetti -- elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan

löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea,

kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin

mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin

Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana

heränneille talonpojan säädystä.]

Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia

riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä

jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota

tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka,

saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta",

yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen

Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on

Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K.

A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa

luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa

herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun

otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen

käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella,

että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta

tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että

heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi

käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne

(känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että

kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta

jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu

ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin

näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto

ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää

niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen

armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi

pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana

asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan

lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin

sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja

vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta

talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei

edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä,

joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä.

Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen

pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten

totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa

punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut

murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla".

Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus

tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä,

ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta

vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että

Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja

ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena.

Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa

murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen

tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä

epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.

Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan

portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat

herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he

ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin

liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' -- -- -- Mutta

kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he,

niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt

pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän

vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin

osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon;

toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja

nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset

ja suruttomat. -- He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin

harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä

välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat

kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota

Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.]

Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s.

354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä

kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian

käsitti: "-- -- Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran

syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara.

-- -- -- Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden

tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten

leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, -- -- -- niin he omistavat

uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti

jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, -- -- -- he eivät enää osaa

kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen

tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä

on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde

tietämätöntä tietä kulkemaan -- --. Kun Herra häneltä on lasten leivän

ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on

Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea

yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa".

Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka

osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa

tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa

armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen,

jos Herra viipyy -- -- --, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä

pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään

oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko

suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi,

ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn

armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta

näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän

syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi.

"Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten

ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden

odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota

suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on

se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli

uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.

Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin

mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se

uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus

näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden

ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. _Kääntymisen_

vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka

juuri sentähden, että sitä noudatti, ja _uusi syntyminen_, joka

Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen

synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy

vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.

Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin

syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi

yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että

todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan

lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä

syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä

johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa

"luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista

parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman

tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan.

Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä

synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan

ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille:

"Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan",

puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän

yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut

aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on

Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja

itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään",

ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja

tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin

suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen

käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin.

Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa

armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta

millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä

selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa

väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien

kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa

yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän

näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he

raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista

kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen

vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan

kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin

epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät

ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista

rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he

tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita

jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken

muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra,

herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen

isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]

Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy

sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin

ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain

kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole

oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja

viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja

kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta

selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen

merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu

tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla

kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän

teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta,

mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen

kirkon opista tässä ei ole.

Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain

kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne,

että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti

näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta

tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen

valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui

vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii

huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin

noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota

he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt

sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle

Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo

Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos

kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.

Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä

kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että

sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä

katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan

päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen

opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti

kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä

kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka

Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman

ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen

käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka

hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun

todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin

kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan

palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa

sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja

muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia

mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä

johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on

sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta

uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen

lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti

osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin

raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa

erinomaisen raitista.

Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien

kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun

asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä

siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen

kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli

jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja

evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman

suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa

eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa

Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan

pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä

syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman

suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen

käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon

syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim.,

jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti

säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla

evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan

henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen

itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä

johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja

Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]

Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista

seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin

tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä

vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä

rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta,

[Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka

on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit

räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja

eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan."

[Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja

koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän

käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä

ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen

opetuslapsensa kantaa.

Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on

Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan _kutsumisen_ tajuamisen

ensimmäisenä edellytyksenä on _herätys_, jota käsitettä heränneet

papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet,

näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu

siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin

sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan

vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää."

[Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja

kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin?

saa -- niin opetti Lagus -- omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen.

Tämä vastaus ajaa apua etsimään, _parannusta_ tekemään. Jo tällä

ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan

portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään

lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan

Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran

välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon,

farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan

Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta

pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että

Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä

olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja;

sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman

neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä

Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei

ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi

omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu

"Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta

saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä

muodossa löydy. -- Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa

kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä

Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää

kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu

kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta.

Tässä _autuudenjärjestyksessä_ saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä

Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta

jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos

teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen

autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa

"järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen

oppinsa _vanhurskauttamisesta_, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin:

"Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja

kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen

tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille,

niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä

hänen sielunsa on murheellinen', -- jollei hänellä ole mitään hyvää

eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on

masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua

avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa

vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus

sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi

syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin

kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota

vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä.

Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä

totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta

armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee

toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää

joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista

parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista.

Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän

lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy

pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on

herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia

muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina

syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä

pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä.

Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan,

emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta

kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei

löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman

läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen

tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää.

Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä

pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat

harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella

pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä,

että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva

Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v.

1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52

(Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa

Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava

aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle _pääsemistä_ hän alituisesti

rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen

oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut

niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista",

tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin

merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta

herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa

puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan

Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta

Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 -- 54; vert. Laguksen kirjeeseen

Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö

parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö,

rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne

ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita

teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa"

kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja

Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa

silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen

käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä

Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain

sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja

harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä

alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos

elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme

kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan

pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta

mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että,

harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi,

annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan,

Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä

tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä

kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota

hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen

sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän

johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä,

sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella".

[Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti

kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän

pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen,

lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle

portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]

Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä

johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa.

Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan

kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen.

"Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden,

johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr.

11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja

luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy.

Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun

Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin

jäljennyskokoelma.]

Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä

ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa

soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle

vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä",

mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois

autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista.

Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan

ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan

kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa

usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo

painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus

merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden

ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus

ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta

useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka

syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen,

"katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta

vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin,

armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja

itsevanhurskaat -- niin hän neuvoi -- katsokoot Jumalan karitsaa,

kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä

armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana

Kristuksen tykö".

Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää,

että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla"

pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia

uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka

vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi

kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä

usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa

Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko

aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen

vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan

puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut

huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista

rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen

ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen

huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun

hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.]

Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin

elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F.

Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin"

aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa,

lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A.

Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän

opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät

"aivouskon petosta".

Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan

heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä,

erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi

elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että

Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä.

Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu

Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa

oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan,

että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää,

kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta,

Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on

sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri

tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin

vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia

monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä

suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin

hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa

olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys

koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan

nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin

kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä

olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu

Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että

hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala:

täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin

korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa

maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja

nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani

olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja

autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen

kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän

suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta

vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A.

Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]

Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta

ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne

eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin

ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin

välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli

heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla

nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän

ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran

edessä.

Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja

sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on

paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden

johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen

elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa

koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita

henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta

harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden _opissa_.

Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa

koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi

kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa

suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen

edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja _E. L. Levón_.

Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin

hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta

ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan

kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen,

puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta

käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta

Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m.

samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita

lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin

etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa

kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä.

Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause

"Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia

lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas

armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa

armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä

tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta,

jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen

kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi

lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä."

[Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja

Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]

Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava

Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin,

varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa

he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen

uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet

hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä

ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta

herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen

papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh -- veljekset pysyivät

herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden

hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat

tässä liikkeessä.

Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että

etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi

herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin

useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti

niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten

suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä

kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi

herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen

aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset

eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne

tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo

Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A.

Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että

ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa

vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä.

Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi

näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa,

jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että

hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi,

jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen

uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän

uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen"

välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen

itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee

ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen

hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle

outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen

teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi

Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet

kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme

muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan

kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole

kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa

järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen,

katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei

lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä

Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa

jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen

teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä

potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi

voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja,

mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä

tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä,

että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon

tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi

muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä

puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla

omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on

Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme

saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta

katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys

-- ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme

kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme,

huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen

halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta

-- saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme

anteeksi. Sanon _saa_, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen

vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää,

mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin

syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä,

kuin jokapäiväinen leipä. Sana _ja_ yhdistää neljännen ja viidennen

rukouksen". -- "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä

ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti

jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru

ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]

Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja

hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin

Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme

huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä

löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän

eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on

Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista

vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä

vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän,

niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä

saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa

ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa

asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille,

kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että

siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon

tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850

vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]

Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun

auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja

kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin

teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh

kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä

huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja

rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä

vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9

1844.]

Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys",

selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona.

Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys",

"autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain

puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein,

samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä

useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain

annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa

mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan

kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan

kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä

"autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden,

esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen

selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa

heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät

heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun

Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää,

kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän

opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin

oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei

kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen

riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja

väärästä _opista_, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton

kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat

Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos.

Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat.

Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen

oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus

tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista.

Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma

peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin,

ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi

kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin

pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin

kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille

29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49

ja 26/3 50.]

Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille

osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme

käännöstäsi jännityksellä. -- -- -- Et voi uskoa, kuinka

suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. -- -- -- Kaikin

tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa

esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on

tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli

huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa

Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki

lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa,

käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet

olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut

kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin,

sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta

jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys.

Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus",

"Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan,

kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki

lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se

arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi

joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit

alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät

niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata

huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin

kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän

katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain

määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen

muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän

harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että

ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten

ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman,

Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat

herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A.

Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.

Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen

herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R.

Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden

järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi

perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri

asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan

kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen

mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen:

"Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert.

vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin

nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen:

"Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin

vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua

filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? -- -- -- Lue nyt,

rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin

kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi

tulisi. -- -- -- Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan

varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I.

Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin

kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien

ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä

aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli

asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa

herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa

oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa

Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen,

tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta

yhtä asiaa hän ei oivaltanut -- sitä että herännäisyyden tuli

täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä,

niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa

kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä

varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin

kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan

yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme

luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin

herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I.

Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin

selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon"

ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt

hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin

syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen

opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde

hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän

kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen

että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen

elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden

korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka

hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei

mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä,

jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan

päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.]

Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota

käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena,

[Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo

Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.]

hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa

pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä

painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen

tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset

mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen

kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus,

millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim.

vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän

kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta,

kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut

ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra

Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän

kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa

kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut

luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi

sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse

tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus,

jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään

välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa

osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi

täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen

saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten

syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella

luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit

armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen

murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin

ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen

armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla

vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta

loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua

harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin

uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] --

Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin

kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä

kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim.

vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla

yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän

vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu

herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen

tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle

vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla

raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim.

seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on,

että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä

usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja

maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta

ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän

kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne

olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan

noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo

'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin

sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle

ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia

kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle

rouvalle 22/8 1858.]

Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle

katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja

opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin

jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki

Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei

liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten

ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä

estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin

Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa

oppinsa.

Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä

katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella

Wilhelm Niskasen oppi eli _niskaslaisuus_, jolla nimellä vastustajat

sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli

tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt

henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista

oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen

herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä

myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä

papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä

vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se

suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo

Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton

jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä

yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat

lyhyesti seuraavat:

"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä

luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä

ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami

lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä

peitteen, kun kuuli Jumalan äänen -- -- ja lymysi emäntinensä Jumalan

kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen

tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö

1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden

ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka

ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä

käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja

langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi

toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2:

28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan"

päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja

koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja

niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja

ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan

määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti,

pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen,

"Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta";

painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista

näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että

ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät

pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin

tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski

hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin"

sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että

se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen

kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja

hengellisistä asioista (Akiander VI 299 -- 318.)] Me emme voi käsittää

Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän

käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan

"tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon

sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa

oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää

tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon

tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin

epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että

niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi

kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion

y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen

tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite,

niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman

käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta,

jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista

kirjoituksistaan. Nämä ovat _"Muistokirja Hengellisistä asioista"_,

joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on

painettu Akianderin teoksessa, sekä _"Herätetyn ja langenneen ihmisen

tilasta ja sen armoituksesta"_, jonka J. Heittiö toimitti painoon

(1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä

lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan:

en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä

käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen

sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan

päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi

ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: _totuuden henki johdattaa kaikkeen

totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee_,

nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, _sitä hänkin puhuu ihmisten

sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava,

hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille._ (Joh 16: 13-14).

Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja

teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: _en minä

anna kunniatani toisille_. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki

ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä

Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät

kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja

autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa

Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä

meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä

ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se

synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, _joka on

vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka

Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä

Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi._ (2

Thess. 2:4)."

Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta

ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin

ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa

niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä

kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä:

"Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään

Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan

(pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen

puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet

tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa

Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu

tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet

järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen

tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon

nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka

ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole

astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa

murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella

Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut

tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa

öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä

vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. -- -- -- Autuas on se,

joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka

saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja

vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa

tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon

tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä,

hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä

elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen

ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 -- 11.] Niskasen omituista

oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa

kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi

ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai

lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen

petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit

puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, -- -- -- kirottu olkoon maa

sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä

seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen

tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille

kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta

Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla

elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi

uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja

taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä

kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien

neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."

Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta,

ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan

neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan,

esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen

kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa.

Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa"

tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi --

kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin

Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen

kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman

itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin

ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus

Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala

voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten

aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti

vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.

Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin

mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt

riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia

asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä

tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.

Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin

uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet

niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui,

kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli

suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä

tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu

hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta

Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin

suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy

kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä

ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.

Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin _herätystä_, teroittaen

ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä _vaaraa_,

[Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja

luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen

rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist

Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän

kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja

jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu

jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei

jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan

siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa

seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan

tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä

sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä

välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi.

Varsinkin _penseyden_ ja _rakastamattomuuden_ sanoo Renqvist

todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan

syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus

muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä

penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta,

joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki

ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää

kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen

kirkossa -- ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim.

uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että

annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden

tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen;

sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani,

lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla

harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu

ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä

tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen

vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle

anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna

anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä

(rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt.

Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää,

sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä

muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana.

-- -- -- Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin

siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata

heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus,

rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! -- -- -- Uskon

minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun

ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan

tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy

toteen Herran sana _niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä,

jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat_, nim. antaa palavan

rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa,

koska hän sanoo: _jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä

yltäkyllä olisi_." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen:

"Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet

ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa

Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon

rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja

sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.

Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta

vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa

Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja

ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän

itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja

kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan

voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist

sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin

katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se

luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä

minkään muun tähden".

Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko,

tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei

niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden

kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka

tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon

eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja

syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein',

niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit,

armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!"

[Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.]

Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein,

että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät

pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin

kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin

armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa

siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri

sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän

armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä

ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa

varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava

hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa

pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit,

marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa

ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin

ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis

heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa

pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että

jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät

heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus,

itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen

ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden

töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä

meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden

välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin

uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]

Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa

Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia

pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta

täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu

alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista

tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi.

Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä

Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista

vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo

heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli

sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut

mahdollinen.

Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä

opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei

tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti

tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi

syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä

hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa

armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen,

millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä

ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.

Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä

suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien

edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa

uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy

toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei

vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan

raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei

siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille,

miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin.

Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan

vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä

Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin.

Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni

kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani,

sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen

ja uskon. -- -- Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka

hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan

auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther

enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi

hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani

koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje

Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei

Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta

tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan

suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei

enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin

tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina

Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka

paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta

oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin

viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu

tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren

oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti

Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin

tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen,

katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen,

pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä

tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin

kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin

tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että

herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan

uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin,

ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt

syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan

muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen

kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista

harvinaisen vapaa kantansa.

V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden

opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu

dogmaatikko _A. F. Granfelt_. Verrattuna muihin näihin aikoihin

Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja

kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten

pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu -- sen otsakkeena on _"Det

kristliga lifvets vilkor och väsende"_ (Kristillisen elämän ehdot ja

olemus) -- erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja

maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen

edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa

parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat

toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on

sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja

Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten

armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta

ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi

antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun

sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia

kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen

tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän

kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien

töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan,

pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään

yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan

osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden

ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen

uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen

sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää

parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta

vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on

osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen

kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin

asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka

epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen

oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien

pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat

syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä

tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä

penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta

y.m. -- on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat,

kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset".

[Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende,

senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] -- Sitävastoin Granfeltin

väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat

suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan

tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut

toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä

niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja

näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen

alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta

tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin

vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti

muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin

Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta

tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen

olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän

opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä

ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme

rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan

eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi

armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä

muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet.

Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan

sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain

katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.